eroon

Hei!
Kertokaas te eronneet kuinka saitte aikananne itsenne vakuuttuneeksi siitä että ero on järkevin ratkaisu? Tai tarkoitan että kun itse tiedän satavarmasti että ero on tilanteessamme ainoa oikea ratkaisu, ja päätöksen lähtemisestä olen jo tehnyt, mutta kuitenkin jokin päässäni pistää minut koko ajan hangoittelemaan järkeä vastaan.. Siis vaikka olen päättänyt lähteä, niin jotenkin teen silti koko ajan mielessäni työtä ja mietin että onko tämä nyt oikein vai ei. Moni ihminen on kertonut mielipiteensä ja sanonut että minun olisi nyt vain parasta luovuttaa ja aloittaa uusi parempi elämä, arvostan läheisten mielipiteitä, mutta silti tuntuu niin hankalalta päästää irti... Millä ihmeellä saan pääni lukittua asentoon "LÄHDE"??? |O

 

En osaa vastata tuohon mutta mä en ole vieläkään varma oliko ero paras ratkasu..
Olen kohta vuoden asunut lapseni kanssa kahdestaan mutta siltikin vielä mietin että oliko tämä ero paras ratkaisu..
Välillä olen sitä mieltä että tämä oli paras ratkaisu mutta välillä taas mietin että miks tein tällasta meille..
Hyviä ja huonoja hetkiä on mutta paremmin me pärjätään kahdestaan..
Voimia sinulle sinne ihan sama minkä päätöksen sitten teetkään.

 

Voiko elämässä tehdä yleensä "oikeita" ratkaisuja? Pitää hyväkssyä että joakinen päätös vielä elämää johonkin suuntaan. Mistään kun ei sitä parasta tapaa elää tämä elämä saa...

Mutta siitä olen varma että jos läheisesi haluavat eron se ei ole hyvä jos teet niin kuin sinua neuvotaan vaan teet mitä teet MUTTA oman harkinnan mukaan. Eikä sitä ole niin kiire sille esolle (jos ei ole uhkaa tai pelkoa elämässä, mitä ei saa sietää). Eroon pääset vaikka vähän aikaa miettisit ja katsoisit miten asiat ratkeavat. Joskus pelkkä erosta päättäminen onkin pelastanut suhteen! Mutta nyt jos koskaan sinun pitää sanoa sille toiselle osapuolelle miksi harkitse eroa ja millä ehdoilla haluat jatkaa. miehet kun on joskus vähän putkiaivoja että pitää oikein selkokielellä sanoa esim. että hei, jos tuo juominen ei nyt lopu, minä en jää sitä katselemaan vaan lähden...

 

Niin... Tilanne on vain nyt se että olen miettinyt tätä jo KAUAN tosissani, ja katsellut miten asiat ratkeavat, mutta kun ne eivät tunnu ratkeavan mitenkään, vaikka kaikkeni olen tehnyt mitä osaan ja kykenen, enempään en enää pysty enkä jaksa. Mainitsin läheisten mielipiteen sen takia että itse tunnen olevani jo jollain tavoin jäävi tai kykenemätön arvioimaan tilannettamme selkeästi. Tuntuu kuin katselisin asioita likaisen lasin läpi, ja kun muuttaa näkökulmaa, kuva näyttääkin taas erilaiselta..vaikea selittää.
Totta kai teen itse päätökseni eikä kukaan muu, mutta en vain jotenkin pysty pysymään päätöksessäni ja seisomaan sen takana, mieli ailahtelee ja vaihtelee päivittäin, vaikka tiedän että tämä on oikea valinta. Elämä tällä hetkellä on yhtä h.....ttiä,eikä enää kurjemmaksikaan voi muuttua. Tunnun kaatuvan siihen että olen niin huono tekemään pitäviä päätöksiä, olen liian kiltti ja lisäksi kai jotenkin yltiöoptimistinen, jopa omaan tuhoon saakka kai...
Ja kuvioissa on siis miehen puolelta mukana se alkoholi, ja tuon sinunkin esittämäsi esimerkkiuhkauksen olen laukonut jo useaan otteeseen, joten ei kai tässä muuta vaihtoehtoakaan ole. Mutta kun se vaan on niiiiin vaikea päästää irti! |O :'(

 

Ymmärrän todella hyvin sinua.Meillä on tilanne samanlainen,olen sitä mieltä että se on osa eroprosessia. Siis se että miettii moneen kertaan.Minusta me naiset olemme semmoisia, että mietimme moneen otteeseen ja varmistamme. Kun tiedät sisälläsi vastauksen,oletko tässä ja nyt onnellinen? Sitten kun olet ottanut sen vaikeamman askeleen eli laittanut asian eteenpäin,kummasti helpottaa ja tuntuu kuin saisit ekaa kertaa hengittää vapaasti.
Meillä isäntä vaan heittäytyy vaikeaksi,mutta en anna sen enään häiritä päätöstäni.Eikä kannata pelätä uhkailua,onneksi on kriisipuhelimet johon kannattaa soittaa.Sieltä osataan tukea ja auttaa jos tuntuu ettei viitsi jakaa kaikkia ystävien kanssa.
Voimia sinulle,sinä tiedät miltä sisimmissäsi tunnet.
Olen itsekkin odottamassa sitä vapaata arkea tyttäreni kanssa.
:hug: