Eronneet - miten olette pystyneet rikkomaan lapsilta kodin?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "pettynyt"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

"pettynyt"

Vieras
Ja ennenkuin kukaan vetää herneitä nenään, en ole ketään tuomitsemassa. tuo asia on vaan tosi vaikea muotoilla sanoiksi...

mulla siis tilanne, että rakkaus mieheen on aikalailla finaalissa. mies on valehdellut ja muutenkin toiminut vastuuttomasti. muutenkin elänyt hyvin itsenäisesti avioliiton aikana. en jaksa selittää... mutta lasten kanssa hänellä menee pääsääntöisesti hyvin ja lapset tietysti rakastaa isäänsä. jos lapsia ei olisi, niin ero olisi selvä, mutta musta tuntuu äärettömän suurelta rikokselta hajottaa lapsilta koti. meillä todennäköisesti tilanne että mies lähtisi/muuttaisi toiselle paikkakunnalle töihin eli tapaamiset ei onnistuisi ihan milloin vain...

pariterapiasta ei ole apua, mies ei muutu ja minä en enää jaksa sulattaa sitä kaikkea paskaa ja välinpitämättömyyttä mieheltä. olen ihan umpikujassa.. en tiedä mitä pitäisi tehdä... :'(
 
Vähän oli semmoinen tilanne, ettei ollut mitään kotia mitä rikkoa. Isää ei paljon kotona näkynyt. Eron jälkeen itse jaksan paremmin ja isäkin on lapsen kanssa enemmän..
 
[QUOTE="vieras";28648397]Mielummin olen eronnut ja onnellisempi kuin lasten takia rakkaudettomassa avioliitossa.[/QUOTE]

niin, ehkä tämä pohdintani on osa sitä, että olen antanut vuosia miehen kohdella itseäni väärin, olen asettanut muiden tarpeet etusijalle... nytkin, elän niin yksin ja hyljättynä avioliitossa, mutta lasten takia pitkitän eroa... en voi kuitenkaan tietää mikä on lapsille parasta...
 
Jos vanhemmat eivät tule toimeen, tavalla tai toisella, ei koti ole ehjä, vaikka miten sinniteltäisiin saman katon alla. Tarkoitan siis pitkittyvää tilannetta, en mitään hetkellistä kriisiä. Niistähän saa mallin, miten voi selvitä vaikeuksista. Sen sijaan jatkuva huono ilmapiiri kotona ei ole hyväksi lapsille. Näin minä näen asian.
 
[QUOTE="pettynyt";28648427]niin, ehkä tämä pohdintani on osa sitä, että olen antanut vuosia miehen kohdella itseäni väärin, olen asettanut muiden tarpeet etusijalle... nytkin, elän niin yksin ja hyljättynä avioliitossa, mutta lasten takia pitkitän eroa... en voi kuitenkaan tietää mikä on lapsille parasta...[/QUOTE]

En usko, että lapsille on parasta se, että äiti on maissa ja kynnysmattona, uhrautuu ja menettää elämänilonsa. Eikä sekään ole paras vaihtoehto, että he saavat mallin perhe-elämästä, jossa mies kohtelee vaimoaan väärin. Sellainen malli periytyy herkästi.
 
Vastaus kysymykseen 'miten': Halusin antaa lapsilleni mallin normaalista perhe-elämästä, jossa toisia kunnioitetaan eikä mitätöidä. Riitaisessa ja huonovointisessa ympäristössä tuo onnistui merkittävästi heikommin kuin lasten kanssa keskenään. Etenkin tyttäreni halusin näkevän, että naisen tulee saada hyvää kohtelua puolisoltaan, sillä kodin malli periytyy siihen, mitä tytär tulee itselleen vaatimaan. Siten.
 
Tuo on tärkeä kysymys pohdittavaksi. Meillä ainakaan ei ollut kertakaikkiaan enää muuta vaihtoehtoa. Ongelmat olivat kehittyneet jo liian vakaviksi. En voinut uhrata mielenterveyttäni ja se oli jo lähellä, niin minun kuin miehen osalta. se on vaikea päätös ja kannattaa olla varma, että kaikki muut vaihtoehdot on mietitty. Toisaalta uusi alku voi olla vaikea, jos ongelmat ovat jo menneet liian vaikeiksi. On kaikkien etu, että pystyttäisiin rauhanomaiseen yhteiseloon eron jälkeenkin.
 
[QUOTE="pettynyt";28648427]niin, ehkä tämä pohdintani on osa sitä, että olen antanut vuosia miehen kohdella itseäni väärin, olen asettanut muiden tarpeet etusijalle... nytkin, elän niin yksin ja hyljättynä avioliitossa, mutta lasten takia pitkitän eroa... en voi kuitenkaan tietää mikä on lapsille parasta...[/QUOTE]

Lasten takia vai lapset tekosyynä?

Tarkoittaako tuo lasten takia sitä, että viidentoista vuoden päästä lapset tuumaa, että me ollaan syyllisiä siihen, että äiti (ja isä) on onneton. Minusta hieman turhan suuri taakka lapselle pitää vanhempiensa avioliittoa kasassa.
 
[QUOTE="Vieras";28648449]Vastaus kysymykseen 'miten': Halusin antaa lapsilleni mallin normaalista perhe-elämästä, jossa toisia kunnioitetaan eikä mitätöidä. Riitaisessa ja huonovointisessa ympäristössä tuo onnistui merkittävästi heikommin kuin lasten kanssa keskenään. Etenkin tyttäreni halusin näkevän, että naisen tulee saada hyvää kohtelua puolisoltaan, sillä kodin malli periytyy siihen, mitä tytär tulee itselleen vaatimaan. Siten.[/QUOTE]

Niin tämä on ihan hyvä näkökulma. En halua syytellä vanhempiani, mutta koen, että opin heiltä aika huonon tavan kommunikoida rakkaimmalleen, puolisolleen. En edes tajunnut aikanaan, miten kauheaa tuollainen on! Toistin sitä samaa omassa parisuhteessani - eletään toisilleen erillisinä, puhutaan epäkunnioittavasti, riidellään, ei sovita, isä elää irrallisena perheestään...

Toivottavasti lapseni vielä oppivat toisenlaisen mallin!
 
[QUOTE="isipappa";28648456]Lasten takia vai lapset tekosyynä?

Tarkoittaako tuo lasten takia sitä, että viidentoista vuoden päästä lapset tuumaa, että me ollaan syyllisiä siihen, että äiti (ja isä) on onneton. Minusta hieman turhan suuri taakka lapselle pitää vanhempiensa avioliittoa kasassa.[/QUOTE]

hui, painavaa tekstiä. minulle ei ole tullut mielenkään että alkaisin syyttää lapsia omasta onnettomuudestani. :( ajattelen että rakkaudesta lapsiin voisin luopua omasta onnestani jos vaan oppisin myös itse elämään omaa elämää ja olemaan niin vahva, että voisin heille opettaa kunnioitusta huolimatta siitä miten isä käyttäytyy minua kohtaan.. en tiedä, mutta tarkkaan on harkittava, en pysty hetkessä päättämään.. en ole luovuttaja, mutta sitäkin olen pohtinut, miten kauan on tervettä olla luovuttamatta
 
Olen tuollaisen miehen lapsi, joka kohteli vaimonsa eli äitiäni tunnekylmästi ja epäreilusti. Isässä on narsistin vikaa. Äiti oli aluksi hyvä, mutta vuosien sinnikkyys ja päätös pysyä avioliitossa tekivät tehtävänsä. Lapsena pidin isästäni kohtalaisesti, ehkä jopa enemmän kuin äidistäni. Jos ero olisi tullut, mitä toivoinkin, olisin lähtenyt äidin kotiin asumaan. Nyt molemmat ovat haudan partaalla. Äidin elämä valui isän kanssa hukkaan ja äiti meni piloille. Isä nyt oli piruparka ja menetetty tapaus, josta ei olisi ihmistä tullut kenenkään kanssa. Sääli, että veti mukanaan Lokan monta muutakin.
 
Jouduin vuosi sitten tekemään eropäätöksen ja lähdin entisen miehen luota lapsen kanssa. Minä siis olin se "kodinrikkoja" ja eropäätös on ollut yksi elämäni vaikeimmista asioista. Yhteinen elämämme oli kuitenkin niin pahasti solmussa (exällä päihdeongelma, henkistä väkivaltaa, riitelyä aamusta iltaan jne.), että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Viime syksy oli yksi elämäni raskaimmista vaiheista, eroaminen oli ihan kamalaa! Nyt kun aikaa on jo kulunut ja olen mielestäni käsitellyt asian todella pitkälle, voin onnekseni todeta, että päätökseni oli ehdottoman oikea eikä muita vaihtoehtoja todellakaan olisi ollut. Minulla ja lapsella on nyt rauhallinen koti, jossa molemmat voimme hyvin. Ero oli myös lapselle raskas kokemus, mutta hän on selvinnyt siitä hyvin ja olen varma, että hän voi nyt paremmin kuin silloin kun olimme hänen isänsä kanssa yhdessä. En uskalla kuvitellakaan, millä tolalla lapsen ja omat asiani olisivat nyt, jos en olisi tätä ratkaisua tehnyt. Joissain tapauksissa ero on todella parempi sekä lapselle että vanhemmille, mutta ensin kannattaa varmistua siitä, että muuta vaihtoehtoa ei oikeasti ole.
 
Mun vanhemmat ei eronneet. Meistä lapsista vain yhden parisuhde on "onnistunut", muut ollaan erottu. Ollaan itte puhuttu siitä, että se parisuhteen irvikuva, joka me ollaan kotona nähty, on ollut omiaan aiheuttamaan sen, että me ollaan todella kriittisiä omissa parisuhteissamme - eli ero on ollut vaihtoehto. Kaikilla on ollut lapsia, ja kaikki lapset ovat nyt aikuisia ja omissa parisuhteissaan onnellisia - pitkiä parisuhteita jokaisella.

Mä en ymmärrä, miten joku voi tuhota lapsen onnen pysymällä huonossa suhteessa?
 
Lapsi saa omilta vanhemmiltaan parisuhteen mallin. Mielestäni jokainen lapsi on niin arvokas, että ansaitsee perheen, jossa aikuiset rakastavat ja kunnioittavat toisiaan. Omat vanhempani erosivat vasta kun me molemmat lapset olimme täysi-ikäisiä. Luulivat tekevänsä oikein, vaikka avioliitto oli kuollut jo vuosia sitten. Ja tottakai me lapset sen tiesimme. Näin jälkeenpäin pidän omien vanhempieni sen aikaista yhdessäoloa lasten takia jopa hieman loukkaavana. Miksi he eivät ymmärtäneet erota ajoissa ja tehdä samalla meistä lapsistakin onnellisempia???
 
[QUOTE="pettynyt";28648379]Ja ennenkuin kukaan vetää herneitä nenään, en ole ketään tuomitsemassa. tuo asia on vaan tosi vaikea muotoilla sanoiksi...

mulla siis tilanne, että rakkaus mieheen on aikalailla finaalissa. mies on valehdellut ja muutenkin toiminut vastuuttomasti. muutenkin elänyt hyvin itsenäisesti avioliiton aikana. en jaksa selittää... mutta lasten kanssa hänellä menee pääsääntöisesti hyvin ja lapset tietysti rakastaa isäänsä. jos lapsia ei olisi, niin ero olisi selvä, mutta musta tuntuu äärettömän suurelta rikokselta hajottaa lapsilta koti. meillä todennäköisesti tilanne että mies lähtisi/muuttaisi toiselle paikkakunnalle töihin eli tapaamiset ei onnistuisi ihan milloin vain...

pariterapiasta ei ole apua, mies ei muutu ja minä en enää jaksa sulattaa sitä kaikkea paskaa ja välinpitämättömyyttä mieheltä. olen ihan umpikujassa.. en tiedä mitä pitäisi tehdä... :'([/QUOTE]

Mielettömän hyvä ja pohtiva aloitus, harvinainen.
 
Oma onnellisuuteni on minulle tärkein asia maailmassa. En ole valmis uhraamaan sitä minkään syyn takia. Joustamaan, sovittelemaan ja neuvottelemaan olen tietenkin halukas, mutta jos lopulta tulee eteen selvä valintatilanne, valitsen aina vaihtoehdon, joka antaa minulle mahdollisuuden onnellisuuteen.
 
Vielä sellainen näkökulma, että se joka lähtee huonosta liitosta ei ole yksin syyllinen perheen hajottamiseen. Kyllä sitä syytä on myös siinä joka toista ei ole osannut oikein kohdella ja kunnioittaa sitä että perhe on kasassa. Sanotaanko vaikka näin että se lähtijä on vain jäävuorenhuippu joka näkyy kaikille ja sen syyksi se eroaminen on tietysti helppo laittaa.
 
Mulla on ap han samanlainen tilanne, ollut jo vuosia...olen halunnut jo pitkään erota tästä huonosta suhteesta. Mun mies kyllä välillä käy lasten kanssa pelaamassa jalkapalloa yms. mutta osaa olla vittumainen välillä myös lapsia kohtaan, silti isä on lapsille tärkeä ja se on syy, miksi tässä roikun.

pari kuukautta sitten oli ero jo todella lähellä, mutta mies intti vielä mahdollisuutta joten sen annoin, mutta nyt jo olen huomannut, ettei olisi pitänyt...ei tuo koskaan tuu muuttumaan.

Mulla on kaks mahdollisuutta, haaskata elämäni onnettomana tuon kanssa tai elää onnellisena erossa.
 
[QUOTE="vieras";28649254]Mulla on ap han samanlainen tilanne, ollut jo vuosia...olen halunnut jo pitkään erota tästä huonosta suhteesta. Mun mies kyllä välillä käy lasten kanssa pelaamassa jalkapalloa yms. mutta osaa olla vittumainen välillä myös lapsia kohtaan, silti isä on lapsille tärkeä ja se on syy, miksi tässä roikun.

pari kuukautta sitten oli ero jo todella lähellä, mutta mies intti vielä mahdollisuutta joten sen annoin, mutta nyt jo olen huomannut, ettei olisi pitänyt...ei tuo koskaan tuu muuttumaan.

Mulla on kaks mahdollisuutta, haaskata elämäni onnettomana tuon kanssa tai elää onnellisena erossa.[/QUOTE]

ja lisään vielä, että mun mies on pettänyt (henkisellä tasolla), ei siis ehtinyt edetä netissä kirjoittelua pidemmälle, mutta jutut joita kirjoitteli toiselle naiselle oli sitä luokkaa, että se lasketaan pettämiseksi.

Käyttää toistuvasti henkistä väkivaltaa. väh. kerran kuussa haukkuu ihan maan rakoon, eikä tarvitse siihen erityistä syytä. Etsii vikoja vain minusta ja lapsista, ei itsestään. tässä ei todellakaan ole kaikki, mutta enempää en jaksa luetella. Kuitenkin tiedän, että harva katselis tuollasta miestä.
 
Mietin omassa liitossani samoja kysymyksiä hyvin pitkään. Ja tulin lopulta siihen lopputulokseen, että minä olen kuitenkin tärkein omassa elämässäni. Ja vielä kun on poikalapsia niin mietin että en halua että saavat tällaisen parisuhteen mallin. Niin kylmän ja välinpitämättömän ja rakkaudettoman. Ja isä oli muutenkin todella vähän oikeasti läsnä. Tein sen päätöksen totaalisen yksin ja itsekkäästi, mutta sen jälkeen olen ollut äärettömän helpottunut. Olen iloisempi, tyytyväisempi ja onnellisempi - ja pakkohan sen on lapsiinkin heijastua että minulla on nyt hyvä olla. Isän katkerat puheet olen yrittänyt antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Minä rikoin loppujen lopuksi perheeni ja lasteni kodin, kyllä. Mutta en kadu. Tämä oli edessä ennemmin tai myöhemmin.
 

Yhteistyössä