Pahoittelut jo etukäteen pitkästä kirjoituksesta, joka ei ole kovinkaan hyvin jäsennelty... En myöskään oikein tiennyt mihin ryhmään tämän nyt laittaisi, kun sopisi niin koululaisiin, erityislapsiin kuin yksinhuoltajiinkin...
Mutta siis: Asumme siis ulkomailla ja miehen työkomennuksen aikana meille tulikin ero. Lapset (8v ja 6v) ovat käyneet täällä jo pari vuotta koulua ja tytöllä (vanhempi) sujuukin oikein mallikkaasti. Poika taas on ollut ihan vauvasta asti hyvin tempereamenttinen ja herposti hermostuva. Helposti jumittuu mm. peleihin ja niiden lopettaminen on aina ollut vaikeaa. Nyt tosin on vähän helpottunut, mutta toisaalta saattaa hermostua jos ei saa lupaa pelata vaikka sääntö on ollut, että saavat pelata vain viikonloppuisin.
Nyt suurimpana ongelmana kuitenkin näkisin pojan mahdottoman negatiivisuuden ja kyvyttömyyden ottaa vastaan mitään positiivista. Luistaa läksyistä, valehtelee, että on tehnyt vaikkei olekaan ja sitten saa "sanakokeista" huonoja tuloksia. Silloin kun on harjoitellut, saa n. 8/10 oikein, mutta useampi kerta on päässyt käymään, että ei ole koko viikkona sanojaan harjoitellut ja tuloksena 0/10 tai 2/10.
Puhuttuani tästä hänen kanssaan valittaa, että liian vaikeita, ei osaa jne. Selitin ja näytin, että selvästi ei ole liian vaikeita, koska on hienosti osannut 8/10 kun on harjoitellut ja on ihan normaalia, ettei sanakoe onnistu, jos ei ole harjoitellut! Vastaa, ettei edes tykkää koulusta ja miksi sitä pitää muka tehdä. Selitin, että koulua on tärkeää ja hyvin hoidettu koulu antaa mahdollisuuden päättää millaista työtä voi isona tehdä. Kerroin kuitenkin, että koulu ei suinkaan ole elämän tärkein asia vaan myös, että on hyvä ihminen itsellene ja muille ja että on onnellinen.
Vastaa vaan, ett aikoo tahallaan tehdä kaikki väärin. Sanoin, etä se on ehkä suurinta tyhmyyttä mitä voi tehdä. Kaikenkaikkiaan aina ensimmäisenä ottaa "vastarannan kiiskin" asenteen kaikkeen. Koulussa oli tulossa valokuvaus ja aamulla ilmoitti, että vihaa valokuvausta, aikoo pilata kaikki kuvat ja ei halua siihen mennä.
Ja sitten valokuvausta ei ollutkaan heidän luokallaan tuona päivänä ja kaksi päivää myöhemmin ihan tyytyväisenä halusi geeliä tukkaan jne kun kuvaus oli tulossa.
Pojalle on vaikeaa ottaa positiivista palautetta tai lohtua. On ihan ilmoittanut, ettei halua minua lohduttamaan kun on satuttanut itsensä. Itkun läpi kohdistaa suuttumuksensa minuun: "Miksä aina tuut siihen kyselee, että oonko mä kunnossa!?!?" ja olen yritänyt selittää, että teen niin koska rakastan häntä ja huolestun heti, jos näen että häneen sattuu. Kerroin myös, että menisin auttamaan myös tuntemattomia, jos näkisin, että jollekin sattuu jotain. Hän kertoi, että tulee kyllä kertomaan, jos tarvitsee apua.
Jos annan positiivista palautetta jostain hänen tekemisestään, hän usein sanoo: "Miks sä aina sanot, et tää on muka jotain hienoa?" ja kerron, että tottakai haluan kehua, jos hän on osannut jotain tai tehnyt jonkun oikein, mutta hän sanoo, ettei tykkää siitä.
Valehtelee pienistä asioista ja kun jää kiinni, ei pysty myöntämään vaan selittelee sitten "erehtyneensä" tai "ei huomanneensa". Ja mietin, että painostanko näissä tilanteissa "loppuun asti" myöntämään vai mikä olisi paras ratkaisu. Tänään esim. annoin luvan ottaa yhden pastillin ruuan jälkeen, mutta lähtikin purkin kanssa pois päin ja aavistin hänen ottavan enemmän. Kysyin minne on menossa ja "jäi kiinni" kädessään kaksi pastillia. Naurettavan typerä pieni asia, mutta kaikkien muiden "pikku valehtelujen" kanssa mielestäni vakava.
Puhuttelin lasta ja olen selittänyt monta kertaa, että en siedä valehtelua. Olen kertonut kuinka valheista aina lopulta jää kiinni, se on epäkunniitettavaa ja hänkään ei tykkäisi jos valehtelisin hänelle. Olen myös selittänyt, etten pysty puolustamaan häntä tarpeen vaatiessa, jos en pysty luottamaan häneen (esim muut syyttää häntä jostain).
Joskus alan vitsailla, kun hän on kiukkuinen jostain ihan tyhmästä asiasta, jossa ei ole mitään järkeä ja näen kuinka häntä alkaa naurattaa, mutta ei halua näyttää sitä ja saattaa alkaa huutamaan sitten vihaisena "Lopeta!". Jotenkin ego ei anna periksi: "Haluan olla kiukkuinen!"
Tykkää kauheasti tehdä legoja ja aiemmin esitteli niitä suurella innolla ja kenelle vain, joka jaksoi kuunnella. Nyt edelleen tulee esittelemään niitä, mutta tässäkin "negatiivista kiertoilmausta" käyttäen: "Kato, miten maailman tyhmimmän jutun mä rakensin..."
Surettaa ja pelottaa, että pilaa koko elämänsä tuolla negatiivisuudella ja raivoamisella, jos asiat eivät mene juuri niinkuin hän haluaa. Olen aiemmin pitänyt häntä tempperamenttisena ja "hieman haastavana", mutta missä vaiheessa oikeasti pitää harkita, jotain tarkempaa syyniä? Koulussa tätä jo vähän väläyteltiin, mutta toisaalta tämän vuoden opettajaa pidän hieman epärealistisena 6v poikien käytöksen suhteen...
Mitään erityistä muutosta en ole nähnyt pojassa vaikka avioeroa tässä käydään läpi. Onneksi välit ex-mieheeni ovat todella hyvät eli minään riitakapuloina lapset eivät todellakaan ole. Kuitenkin mietityttää, että minkä verran käytös heijastaa hankalaa tilannetta, minkä verran siitä on jotain huonoa itsetuntoa tai huomionhakua ja mikä on todennäköisyys, että taustalla onkin jokin käytöshäiriö?
Mutta siis: Asumme siis ulkomailla ja miehen työkomennuksen aikana meille tulikin ero. Lapset (8v ja 6v) ovat käyneet täällä jo pari vuotta koulua ja tytöllä (vanhempi) sujuukin oikein mallikkaasti. Poika taas on ollut ihan vauvasta asti hyvin tempereamenttinen ja herposti hermostuva. Helposti jumittuu mm. peleihin ja niiden lopettaminen on aina ollut vaikeaa. Nyt tosin on vähän helpottunut, mutta toisaalta saattaa hermostua jos ei saa lupaa pelata vaikka sääntö on ollut, että saavat pelata vain viikonloppuisin.
Nyt suurimpana ongelmana kuitenkin näkisin pojan mahdottoman negatiivisuuden ja kyvyttömyyden ottaa vastaan mitään positiivista. Luistaa läksyistä, valehtelee, että on tehnyt vaikkei olekaan ja sitten saa "sanakokeista" huonoja tuloksia. Silloin kun on harjoitellut, saa n. 8/10 oikein, mutta useampi kerta on päässyt käymään, että ei ole koko viikkona sanojaan harjoitellut ja tuloksena 0/10 tai 2/10.
Puhuttuani tästä hänen kanssaan valittaa, että liian vaikeita, ei osaa jne. Selitin ja näytin, että selvästi ei ole liian vaikeita, koska on hienosti osannut 8/10 kun on harjoitellut ja on ihan normaalia, ettei sanakoe onnistu, jos ei ole harjoitellut! Vastaa, ettei edes tykkää koulusta ja miksi sitä pitää muka tehdä. Selitin, että koulua on tärkeää ja hyvin hoidettu koulu antaa mahdollisuuden päättää millaista työtä voi isona tehdä. Kerroin kuitenkin, että koulu ei suinkaan ole elämän tärkein asia vaan myös, että on hyvä ihminen itsellene ja muille ja että on onnellinen.
Vastaa vaan, ett aikoo tahallaan tehdä kaikki väärin. Sanoin, etä se on ehkä suurinta tyhmyyttä mitä voi tehdä. Kaikenkaikkiaan aina ensimmäisenä ottaa "vastarannan kiiskin" asenteen kaikkeen. Koulussa oli tulossa valokuvaus ja aamulla ilmoitti, että vihaa valokuvausta, aikoo pilata kaikki kuvat ja ei halua siihen mennä.
Ja sitten valokuvausta ei ollutkaan heidän luokallaan tuona päivänä ja kaksi päivää myöhemmin ihan tyytyväisenä halusi geeliä tukkaan jne kun kuvaus oli tulossa.
Pojalle on vaikeaa ottaa positiivista palautetta tai lohtua. On ihan ilmoittanut, ettei halua minua lohduttamaan kun on satuttanut itsensä. Itkun läpi kohdistaa suuttumuksensa minuun: "Miksä aina tuut siihen kyselee, että oonko mä kunnossa!?!?" ja olen yritänyt selittää, että teen niin koska rakastan häntä ja huolestun heti, jos näen että häneen sattuu. Kerroin myös, että menisin auttamaan myös tuntemattomia, jos näkisin, että jollekin sattuu jotain. Hän kertoi, että tulee kyllä kertomaan, jos tarvitsee apua.
Jos annan positiivista palautetta jostain hänen tekemisestään, hän usein sanoo: "Miks sä aina sanot, et tää on muka jotain hienoa?" ja kerron, että tottakai haluan kehua, jos hän on osannut jotain tai tehnyt jonkun oikein, mutta hän sanoo, ettei tykkää siitä.
Valehtelee pienistä asioista ja kun jää kiinni, ei pysty myöntämään vaan selittelee sitten "erehtyneensä" tai "ei huomanneensa". Ja mietin, että painostanko näissä tilanteissa "loppuun asti" myöntämään vai mikä olisi paras ratkaisu. Tänään esim. annoin luvan ottaa yhden pastillin ruuan jälkeen, mutta lähtikin purkin kanssa pois päin ja aavistin hänen ottavan enemmän. Kysyin minne on menossa ja "jäi kiinni" kädessään kaksi pastillia. Naurettavan typerä pieni asia, mutta kaikkien muiden "pikku valehtelujen" kanssa mielestäni vakava.
Puhuttelin lasta ja olen selittänyt monta kertaa, että en siedä valehtelua. Olen kertonut kuinka valheista aina lopulta jää kiinni, se on epäkunniitettavaa ja hänkään ei tykkäisi jos valehtelisin hänelle. Olen myös selittänyt, etten pysty puolustamaan häntä tarpeen vaatiessa, jos en pysty luottamaan häneen (esim muut syyttää häntä jostain).
Joskus alan vitsailla, kun hän on kiukkuinen jostain ihan tyhmästä asiasta, jossa ei ole mitään järkeä ja näen kuinka häntä alkaa naurattaa, mutta ei halua näyttää sitä ja saattaa alkaa huutamaan sitten vihaisena "Lopeta!". Jotenkin ego ei anna periksi: "Haluan olla kiukkuinen!"
Tykkää kauheasti tehdä legoja ja aiemmin esitteli niitä suurella innolla ja kenelle vain, joka jaksoi kuunnella. Nyt edelleen tulee esittelemään niitä, mutta tässäkin "negatiivista kiertoilmausta" käyttäen: "Kato, miten maailman tyhmimmän jutun mä rakensin..."
Surettaa ja pelottaa, että pilaa koko elämänsä tuolla negatiivisuudella ja raivoamisella, jos asiat eivät mene juuri niinkuin hän haluaa. Olen aiemmin pitänyt häntä tempperamenttisena ja "hieman haastavana", mutta missä vaiheessa oikeasti pitää harkita, jotain tarkempaa syyniä? Koulussa tätä jo vähän väläyteltiin, mutta toisaalta tämän vuoden opettajaa pidän hieman epärealistisena 6v poikien käytöksen suhteen...
Mitään erityistä muutosta en ole nähnyt pojassa vaikka avioeroa tässä käydään läpi. Onneksi välit ex-mieheeni ovat todella hyvät eli minään riitakapuloina lapset eivät todellakaan ole. Kuitenkin mietityttää, että minkä verran käytös heijastaa hankalaa tilannetta, minkä verran siitä on jotain huonoa itsetuntoa tai huomionhakua ja mikä on todennäköisyys, että taustalla onkin jokin käytöshäiriö?