Erilaiset tunteet lapsia kohtaan..

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vieras
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vieras

Vieras
Meillä on kaksi lasta. Tuntuu kauhealta myöntää, ja koen syyllisyyttä siitä, että koen niin erilaisia tunteita nyt kuopuksen vauva-aikana verrattuna esikoiseen.

Esikoinen on nyt parivuotias. Hän kärsi koliikista, pahoista vatsavaivoista ja lisäksi temperamentiltaan hän on hyvin herkkä (toki ei ole enää niin herkkä kuin vauvana). Ensimmäiset kuukaudet hän huusi täysiä käytännössä kaiken aikaa hereillä, nukkui todella huonosti päivin ja öin. Mikään ei saanut häntä rauhoittumaan, ei kanniskelu ei mikään. Minä jumituin vauvan kanssa neljän seinän sisälle, koti tuntui vankilalta. Hoidin vauvaa paljon yksikseni, ja nyt näin jälkikäteen olen tajunnut, että olen ollut masentunut. Silloin en sitä oikein tiedostanut, ja olin jotenkin asenteella "pakko pärjätä".

Nyt meille syntyi kuopus, joka on rauhallisempi temperamentiltaan, toki itkee hänkin, mutta hänet myös saa rauhoitettua ns. "normi" keinoin.

Minusta tuntuu ihan hirveältä myöntää se tosiasia, että kuopukseen rakkaus syntyi saman tien, sen sijaan esikoiseen ei. Itse asiassa en nykyään kestä kuunnella esikoisen kiukkuilua, vaan hänen huutonsa saa minussa aikaan lähinnä ärtymystä. Onko muilla ollut samansuuntaisia tuntemuksia?
 
Hui! Ihan niinkuin oisin itse kirjottanut! Mulla lapset 3v ja 7v ja just niin kuin sinulla että esikon kanssa päreet menee kerrasta ja kuopuksen kiukkuilulle tulee naureskeltua ja osaa laittaa vitsiksi koko homman.
Ja pidän itseäni huonona sen takia. :(
 
mun on pakko myöntää, että on ihan sama ongelma. tunnen siitä päivittäin huonoa omaatuntoa. sillä olen lohduttautunut, että jos siitä tuntee huonoa omaatuntoa, niin eikös se kerro kuitenkin osaltaan siitä välittämisestä esikoista kohtaan. kyllähän minä esikoistani rakastan, hänen tulonsa vaan vaati pidemmän sopeutumisajan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Luulempa että on.Toisaalta taas tuntuu siltä että kun on vauva niin vanhempien lasten kiukuttelu ottaa enemmän päähän mitä normaalisti.

Tuokin on totta. :(

Mutta musta tuntuu niin kamalalle myöntää, että raskas pikkuvauva-aika on tainut jättää jälkensä mun suhtautumiseen esikoiseen. Onkohan asialle tehtävissä jotain?
 
Mulla sama homma. Esikoinen oli tosi vaikea vauva ja nyt kakkonen taas helppo. Ekan kans en todella nauttinut vauva-ajasta,ja aika huonojakin tunteita oli vauvaa kohtaan. Vaikka rakastinkin. Nyt kakkoseen myös rakastuin heti ja nautin vauva-ajasta ihan eritavalla. Ja myös esikoinen usein edelleen saa mut helposti ärsyyntymään
 
Meillä kaikki kolme olleet helppoja vauvana, mutta esikoisella on todella haastava uhma joka jatkuu aina vaan. Nyt ikää 5,5v. Keskimmäinen on 3,5v. Hänkin uhmailee, mutta ei ollenkaan siinä määrin kuin tuo isompi. Tosin hänelläkin nyt taas vaikuttaisi helpottavan, mutta saas nähdä. Vauva on ihana ja rauhallinen.

Itse sanonkin, että tuota esikoista on haastavampi rakastaa. Vauvaa on helppo rakastaa, kun hän on aurinkoinen ja hymyilevä. Kaikkia lapsiani rakastan yhtä paljon, mutta rakkaus on kuitenkin jollain tavalla myös erilaista.

En koe mitään syyllisyyttä tuosta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Minusta tuntuu ihan hirveältä myöntää se tosiasia, että kuopukseen rakkaus syntyi saman tien, sen sijaan esikoiseen ei. Itse asiassa en nykyään kestä kuunnella esikoisen kiukkuilua, vaan hänen huutonsa saa minussa aikaan lähinnä ärtymystä. Onko muilla ollut samansuuntaisia tuntemuksia?

Tuttua.
Se meni ohi :hug:

Mun mielestä se, että rakkauden syttyminen esikoiseen kestää, on luonnollista. Kaikkihan on uutta, ei ole vielä kokemusta äitiydestä ja oman lapsen kanssa olemisesta. Kuopuksen kohdalla näin ei ole, tietää jo mitä odottaa, kaikki tuntuu konkreettisemmalta jo raskausaikana.

Mulla tuo meni ohi kun kuopus hieman kasvoi ja mun väsymys hellitti. Silloin esikoisen itku ja kiukku ei enää herättänyt ärtymystä (tai no joo, ärsyttäähän noiden molempien kiukuttelu mua aika ajoin edelleen :whistle: ) vaan halua lohduttaa. Esikoiselle en toki näyttänyt näitä negatiivisia tunteitani, vaan hoidin häntä kuten ennenkin, itsekseni miettien että mikä minussa on vialla kun ajattelen/tunnen näin. Puhuin tuolloin neuvolassa asiasta, ja sain kuulla sen olevan aika yleistäkin, mutta näistä tunteista ei vaan usein uskalleta puhua.
 
Tavallaan helpottavaa kuulla, etten ole ainut joka kokee tällaisia tunteita. Ja helpottaa myös ajatus siitä, että tämä voi olla ohimenevää. Nythän kuopus vaatii paljon aikaani, mikä ei varmasti helpota esikoisen uhmaa ja kiukkuiluja, lisäksi kun imetän vauvaa on esikoisen helppo käydä tekemässä kaikki tuhmuudet. ;)

Olen huomannut, että äitinä sitä vähän väliä kokee syyllisyyttä jostakin. Ehkä tähän on vain totuttava. :)
 
Kuulostipa tutuilta nuo tunteesi. Meillä vain niin että esikoinen rauhallinen/terve/hyvin nukkuva ja kakkosella kaikemmoista pikkuvaivaa, on tosi temperamenttinen huutaa kun palosireeni vähän kaikesta. Kakkosen ollessa pieni muistelin kaiholla esikoisen vauva-aikaa ja tavallaan tein surutyötä siitä että kakkosen vauva-aika on aivan erilainen.

Ihan tietoisesti rupesin "rakastamaan" kakkosta ja näkemää hyvät puolet kaikesta vaikka väkisin. Käänsin voimavaraksi tuon jaksamiseni äärirajoilla käynnin ja nyt tiedän rajani, seuraavalla kerralla osaan hakea apua ajoissa. Olen tietoisesti rakentanut yhteyttä kakkoseen ja opetellut hyväksymään hänen luonteensa ja "erilaisen" tapansa reagoida asioihin. Yhä edelleen kakkosen itku ja huuto saa mut välillä raivon partaalle, mutta tunnista nuo tilanteet ja menen itse rauhoittumaan ja nollaamaan tilanteen vaikka ulos hetkeksi.

Toivon sulle voimia ja on tosi hyvä että olet tiedostanut tilanteen ja myönnät "ongelman" nyt on helpompi lähteä työstämään asiaa. Nyt olen jo oppinut nauttimaan kakkosen temperamentin hedelmistä: koomisista tilanteista ja jos on hänen kiukkunsa tulta ja tappuraa niin kyllä rakkautensakin on täysivaltaista. Todellakin tiedän olevani rakastettu kun hän kapsantaa kaulaan ja halaa täysillä. Tsemppiä sinulle, kyllä hyvä tästä hyvä tulee :))))
 

Yhteistyössä