Epätodellinen olo

[Unreal]

Onko normaalia, että alkuraskausaikana ajatus omasta lapsesta tuntuu vielä todella epäkonkreettiselta ja kaukaiselta? Lapsi on ensimmäinen ja todella toivottu, mutta kun vatsa ei ole yhtään kasvanut ja olo on väsymyksestä huolimatta normaali, olo tulevasta lapsesta on todella epätodellinen.

Äitini ja ystävät hössöttävät tulevasta vauvasta enemmän kuin minä. Itse olen vielä jotenkin hämilläni vaikka raskausviikkoja on jo 11. Takana on yksi keskenmeno. Olen itse psykologisoinut, etten vielä uskalla ajatella vauvaa liikaa, ennenkuin ultra todistaa että vatsassa tosiaankin asustaa elollinen olento.

Ehkä asiaan vaikutta osaltaan se, että vauvoista on todella vähän kokemusta. Vielä ei siis edes tiedä mihin on ryhtymässä ja mikä todellisuus odottaa kuuden kuukauden päästä.

Onko tämä normaalia? Pitäisikö nyt jo olla äitimäinen olo? Olo on vielä kuin työnhuitukalla, vaikka kolmeakymppiä lähentelen. Pelottaa vaan, olenko jotenkin epänormaali.

 

[tuntuu samalta]

ei usko todeksi vaikka olenkin 3 ultrassa näynyt...viikkoja on 11....ei uskalla vielä uskoa että tulee todellakin vauva ikääki on jo...

 

[ihan OK]

Ei tartte tuntuu sen enempää äidilliseltä kuin tuntuu ja kaikki muutkin tunteet laidasta laitaan on sallittuja! Luulen, että alussa sitä suojelee itseään, kun ei liikaa hehkuttele vauvalla itselleen tai muille, jos vaikka tulee keskenmeno ja alun ultrat on takana. Kyllä se siitä konkretisoituu, kun alkaa tuntemaan ekat liikkeet. Itselläni ei vielä liikeiden tunteminenkaan tuonut valtavaa ylitsepursuavaa rakkautta maha-asukasta kohtaan.

Onneksi odotusaika on pitkä! Loppua kohden kyllä alkaa tuntumaan äidilsemmältä ja isällisemmältäkin, kun pikkupotkuhousua kuivuu narulla ja sänky odottaa valmiina.

Mulla ainakin oli enemmän ""normaaliminä"" -olo kunnes jäin äitiyslomalle. Töissä sitä kuitenkin on menossa mukana sinä missä muutkin, eikä vaan se raskaanaoleva nainen. Mulle ainakin sopi tämä kohtelu ja olotila oikein hyvin ja olin tyytyväinen, kun sain osallistua normaalielämään ja puhua päivän kuumista aiheista;äiti ja anoppi pitää kyllä huolen vauvahössötyksestä.

 

[N25]

Samat tuntemukset täällä, joskin täällä elellään vasta rv 6+3. Välillä melkein ihmettelee että miksi mulla on paha olo ja sit sitä muistaa että raskaanahan sitä ollaan. Ei ole oikein konkretisoitunut tämä odotus ja ihmettelen että ne parit kaverit joille olen tästä kertonut on hössöttänyt jo vauvanvaatteista ja muista ja itsesta se tuntuu vielä hirmu kaukaiselta... Raskaus on ensimmäinen ja todella toivottu kuten teilläkin, mutta ehkä tämä tosiaan on sitä itsensä suojeluvaistoa ettei kiinnyt tohon asukkiin liikaa, mikäli siellä nyt ketään on. Mutta eiköhän nämä tunteet vielä ensi toukokuuhun mennessä muutu!

 

[Unreal]

Ihanaa tietää, etten ole sentään ainoa epätodellisine tuntemuksineni. Ehkä tuntemukset todellakin muuttuvat kun vauva alkaa potkia ja edes jonkinmoista alkeellista pyöristymistä tapahtuu.

Välillä pelkään hirveästi, että jotenkin murhaan vauvani elämällä väärin, esim. kävelylenkeillä ja vihreällä teellä tai sillä etten syökään tarpeeksi paljon ja monipuolisesti. Varmistin vihreän teen teratologisesta keskuksesta ja sen käyttö on vissiin turvallista, mutta silti pelkään välillä paljon. Ehkä epätoden tuntu on todellakin itsesuojelua ja aiemman keskenmenon jälkivaikutuksia. Ihan helppoa tämä raskaana olo ei henkisesti tunnu olevan, kaikkine pelkoineen.

 

[Katjuska]

Itse olen rv. 24+0, eikä tämä raskaus oikein vieläkään tunnu niiin konkreettiselta kuin olisin ehkä kuvitellut sen tuntuvan tässä vaiheessa. Toki vauva liikkuu paljon, masu kasvaa ja raskaus muutenkin ""oireilee"", mutta en ole huomannut mitään valtaisia ÄITI-juttuja vielä itsessäni. Luulen että meillä tuo äitiysloman alku vasta konkretisoi kaiken, nyt on vielä niin monta muutakin rautaa tulessa (remppaa, töitä, harrastuksia, menoja).

Jokainen tavallansa, ei kai tähän mitään oppikirjamallia ole olemassa. Ja noiden pelkotilojen kanssa kannattaa pitää jalat maassa ja käytellä maalaisjärkeä, ei se vauva ihan pienistä hätkähdä. Sitä paitsi jatkuva stressaaminen joka asiasta on varmasti paljon pahempi juttu lapselle.

Iloista odotusta!!

 

[mirella]

mulla viikkoja jo reilut 26, äitiyspaketti saapuu parin viikon sisällä,loma alkaa vajaan kahen kuukauden päästä, eiä mustakaan tunnu yhtään siltä että hetken päästä syntyy uus ihminen. kai sen sit vasta tajuaa ku synnytys on ohi. mä en ite oo koskaan edes pidelly lasta sýlissäni, oon ihan täysin amatööri..

 

[ä-lomalainen]

No en tajua oikein asiaa minäkään Vaikka vauva on jo iso ja liikkeet tuntuvat hyvin selvästi ja vaikka on laitettu jo suurin osa tavaroistakin valmiiksi. Silti unohdan välillä olevani raskaana ja törmäilen mahan kanssa pöytiin taikka suunnittelen ihania ruokailuita joissa on kaikkea kiellettyä ennenkuin muistan asioiden laidan..

En usko, että oikein tajuan koko juttua ennen kuin näen vauvan

 

[ihan kohta äiti]

Viikkoja on takana jo 36+4 eli synnytys ei ole enää kaukana ja vieläkään ei ole yliäidillinen olo.. En ole ""perinteistä"" pullantuoksuista äitityyppiä, enkä vieläkään osaa riemumielellä odottaa uutta tulokasta, mutta uskon, että kun vauvan lopulta saa syliinsä, äidinvaistot alkavat hyrrätä.

Olen kyllä ehtinyt pohtia onko minussa jotain vikaa, kun en koe kovasti rakkautta tulevaa lastani kohtaan, mutta uskon sen johtuvan siitä, etten ""tunne"" vielä lastani, eli en ole häntä nähnyt enkä tunne hänen persoonaansa. Tätä on hiukan vaikea selittää mutta pointtini on se, että luulen näiden tunteiden olevan normaaleja enkä enää halua tuntea olevani huono äiti.

Näin jälkeenpäin voin sanoa, että ainakin minulla alkuraskaus oli yhtä kaaosta. Tunteet heittelehtivät laidasta laitaan, euforiasta kyyneleisiin ja kiukkuun, ja siihen päälle vielä huoli siitä mitä uskaltaa laittaa suuhunsa ja huoli siitä, että vauvalla on kaikki hyvin.. Ei ole ollut helppoa ensikertalaiselle, joka on tottunut itse päättämään omasta kropastaan. Raskaana ollessa elimistö toimii ihan omassa tahdissaan tahdosta riippumatta. Olo kuitenkin helpottuu kun raskaus etenee ja itse tottuu raskaana olemiseen.

Toivotan hyvää vointia ja rauhallista odouksen aikaa

 

[kami]

Hienoa, että on muitakin samalla tavalla ajattelevia!

En minäkään tunne vielä mitään suurta rakkautta tulevaa lastani kohtaan, kuten edellinenkin totesi, koska en vielä ""tunne"" sitä. Siellä voi olla ihan kuka vaan tai se voisi vaikka vaihtua synnytyslaitoksella, enkä minä sitä tietäisi, rakastaisin vain sitä lasta, joka sitten lopulta tuli. No, toi nyt oli vähän liioittelua toi synnytyslaitoksella vaihtuminen, mutta kuitenkin...

Minä koen olevani hyvinkin valmis siihen, että meille tulee lapsi, mutta en yksinkertaisesti koe, että meillä sitä lasta vielä on. Meillä on vain lapsen mahdollisuus. Mahdollisuus on aika teoreettinen asia, enkä minä sellaista osaa rakastaa. Np-ultrassa varmaan se lapsi konkeretisoituu tai personoituu ehkä vähän paremmin. Katsotaan, miltä sitten tuntuu.