Epätasa-arvo parisuhteessa ja miten päästä asian yli.

[LaFemmeValkyria]

Et varmaan tarkoita, että teette töitä samassa paikassa ja se oma mies olisi se lääkäri joka hoitaa sen oman työnsä sinun jälkeesi ja sinä taas sitten omasi?

Kyllä me olemme samassa sairaalassa töissä, siellä me tapasimmekin ensimmäisen kerran. Mies siis on lääkäri ja minä hoitaja. Otan vastaan potilaan osastolle, vien sen leikkuriin jossa leikkurin hoitajat hoitaa potilasta ja mies tekee temppunsa potilaalle. Sitten leikkurin hoitajat hoitavat potilasta ja minä haen sen potilaan osastolle ja hoidan ne yrjöilyt ja kivut operaation jälkeen. Harvoin me töissä edes näemme. Olen siis vuodeosastolla ja mies leikkurissa. Taukotuvat on eri paikoissa ja minä en syö ruokalassa jossa mies käy.. Kuljemme eri autoillakin töihin. Mutta periaatteessa. Mies tekee kaiken kivan myös kotona ja ns.paskatyöt jää minulle. Vaikka en kyllä pidä työtäni paskana, vaan pidän siitä, siis siellä töissä..

 

["noh"]

Onko sulla kanttia erota vai ei?

 

[LaFemmeValkyria]

[QUOTE="noh";29310059]Onko sulla kanttia erota vai ei?[/QUOTE]

No varmaan ei.

 

["noh"]

No varmaan ei.

Sitten et voi kuin tyytyä osaasi.

 

[LaFemmeValkyria]

[QUOTE="noh";29310068]Sitten et voi kuin tyytyä osaasi.[/QUOTE]

Niin, mutta miten se tapahtuu ilman että on koko ikänsä katkera ämmä?

 

[kysymys]

Kyllä me olemme samassa sairaalassa töissä, siellä me tapasimmekin ensimmäisen kerran. Mies siis on lääkäri ja minä hoitaja. Otan vastaan potilaan osastolle, vien sen leikkuriin jossa leikkurin hoitajat hoitaa potilasta ja mies tekee temppunsa potilaalle. Sitten leikkurin hoitajat hoitavat potilasta ja minä haen sen potilaan osastolle ja hoidan ne yrjöilyt ja kivut operaation jälkeen. Harvoin me töissä edes näemme. Olen siis vuodeosastolla ja mies leikkurissa. Taukotuvat on eri paikoissa ja minä en syö ruokalassa jossa mies käy.. Kuljemme eri autoillakin töihin. Mutta periaatteessa. Mies tekee kaiken kivan myös kotona ja ns.paskatyöt jää minulle. Vaikka en kyllä pidä työtäni paskana, vaan pidän siitä, siis siellä töissä..

Minäkin teen töitä samassa paikkaa kuin puoliso, teemme ihan samaa työtä, joten siinä mielessä vähän eri juttu. Teillä on kyllä melko vinksahtaneet kuviot, mutta toisaalta ymmärrettävää, että olette tuohon ajautuneet, koska olet niin nuorena tuohon "mennyt mukaan". Saitko lapsia jo opiskelujesi aikana, jos tapasitte sairaalassa ja 18-vuotiaana menit jo naimisiin ja pian oli lapsiakin? Vai miten tämä meni?

Mitä jos vaihtaisit kokonaan toiseen paikkaan töihin? Olisiko se mahdollista? Minusta tuo kuulostaa siltä, että olette kumpikin sellaisessa Dr Kildare-maailmassa, jota ei oikeasti pitäisi ollenkaan enää olla. Mutta ei siihen ole syynä vain mies, varmasti sinäkin olet osaltasi vaikuttanut siihen, että olet ruvennut pikkuvaimoksi. En syytä sinua, mutta molemmat te olette toistaneet stereotypioita oikein huolella. Ja nyt se ei enää olekaan sinusta kivaa, miehestä se varmasti on edelleen oikein kivaa.

 

["Vierailija"]

Olet kyllä lähtenyt ihan väärälle tielle.. Missä kaikki ystäväsi? Harrastukset?

Ala käydä harrastuksissa, tee asioita joista pidät, piristää kummasti mieltä. Jätä siksi aikaa lapset miehesi vastuulle. Lakkaa olemasta kodinhoitaja.

Tuosta samaisesta asiasta meillä käydään jatkuvasti vääntöä, mies on kaikin puolin hyvä ja ihana mies, mutta kotihommat jäävät aina tavalla tai toisella minun niskaani (esim. syöttää lapsen, mutta likaiset astiat jää pöytään, pukee/riisuu lapsen, vaatteet jäävät tasan niille sijoilleen kunnes minä ne siivoan pois). Ja hän on meillä se, joka tuo leivän pöytään.
Meillä mies tekee kotihommia, kun sanon/pyydän/käsken, mutta koen kiusalliseksi toistuvasti asiasta mainita. "Imuroitko tänään? Tiskikone pitäisi tyhjentää, tee sitä, tee tätä" jne. Mutta sanomatta ei tapahdu MITÄÄN, sitten kun saan tarpeekseni ja pimahdan, niin miehen mielestä minun olisi pitänyt sanoa, mitä pitää tehdä. Hän ei tavallaan itse näe sitä sotkua samalla tavalla kuin minä, hän ei hahmota kotitöitä.

 

["hohhoh"]

Niin, mutta miten se tapahtuu ilman että on koko ikänsä katkera ämmä?

terapiaan purkamaan pahaa oloasi ja väkisin hyväksyt tilanteesi. Jos et tuohon pysty niin eroat, jos et tuohonkaan pysty niin sitten hyväksyt sen että tulet olemaan aina katkera ämmä.

ei sulla oikein muuta ole vaihtoehtoina? vai ihmettäkö odotat?

 

[LaFemmeValkyria]

Minäkin teen töitä samassa paikkaa kuin puoliso, teemme ihan samaa työtä, joten siinä mielessä vähän eri juttu. Teillä on kyllä melko vinksahtaneet kuviot, mutta toisaalta ymmärrettävää, että olette tuohon ajautuneet, koska olet niin nuorena tuohon "mennyt mukaan". Saitko lapsia jo opiskelujesi aikana, jos tapasitte sairaalassa ja 18-vuotiaana menit jo naimisiin ja pian oli lapsiakin? Vai miten tämä meni?

Mitä jos vaihtaisit kokonaan toiseen paikkaan töihin? Olisiko se mahdollista? Minusta tuo kuulostaa siltä, että olette kumpikin sellaisessa Dr Kildare-maailmassa, jota ei oikeasti pitäisi ollenkaan enää olla. Mutta ei siihen ole syynä vain mies, varmasti sinäkin olet osaltasi vaikuttanut siihen, että olet ruvennut pikkuvaimoksi. En syytä sinua, mutta molemmat te olette toistaneet stereotypioita oikein huolella. Ja nyt se ei enää olekaan sinusta kivaa, miehestä se varmasti on edelleen oikein kivaa.

Tapasimme kun olin 18-vuotta vastavalmistunut tyttö sairaalassa jossa mies oli juuri lopettelemassa ensimmäisiä opintojaan melkein 26-vuotiaana. Oli ihanaa saada lääkärin huomio ja alkaa pikkuvaimoksi. Pääsin sairaanhoitajakouluun jota kävin vähän, mutta se jäi kun lapsia alkoi tulla kaksikymppisenä.

Olet ihan oikeassa ja tiedostan kyllä että työ -ja kotiroolit menee ihan urakalla sekaisin ja hyväksyin asetelman liian kauan. Nyt kun olen 30-vuotta, ei minulle riitäkkään enää pelkkä pikkuvaimon rooli. Mies on lähellä neljääkymmentä ja varmasti oikein tyytyväinen kaikkeen ja ihmeissään vastarinnasta. En vain olisi uskonut että pyyntöni menee kuuroille korville kokonaan ja saan vielä paskaa ja vittuilua niskaan.. Arvostusta minua kohtaan ihmisenä on siis nolla.

 

[kysymys]

Tapasimme kun olin 18-vuotta vastavalmistunut tyttö sairaalassa jossa mies oli juuri lopettelemassa ensimmäisiä opintojaan melkein 26-vuotiaana. Oli ihanaa saada lääkärin huomio ja alkaa pikkuvaimoksi. Pääsin sairaanhoitajakouluun jota kävin vähän, mutta se jäi kun lapsia alkoi tulla kaksikymppisenä.

Olet ihan oikeassa ja tiedostan kyllä että työ -ja kotiroolit menee ihan urakalla sekaisin ja hyväksyin asetelman liian kauan. Nyt kun olen 30-vuotta, ei minulle riitäkkään enää pelkkä pikkuvaimon rooli. Mies on lähellä neljääkymmentä ja varmasti oikein tyytyväinen kaikkeen ja ihmeissään vastarinnasta. En vain olisi uskonut että pyyntöni menee kuuroille korville kokonaan ja saan vielä paskaa ja vittuilua niskaan.. Arvostusta minua kohtaan ihmisenä on siis nolla.

Mihin ammattiin sinä valmistuit silloin 18-vuotiaana? Ja sitäkö työtä siis teet vieläkin? En ihan ymmärtänyt, kun sanoit olevasi hoitaja, oletin että sairaanhoitaja, mutta sitten sanot, että sairaanhoitajakoulu jäi kesken.

 

[LaFemmeValkyria]

[QUOTE="Vierailija";29310076]Olet kyllä lähtenyt ihan väärälle tielle.. Missä kaikki ystäväsi? Harrastukset?

Ala käydä harrastuksissa, tee asioita joista pidät, piristää kummasti mieltä. Jätä siksi aikaa lapset miehesi vastuulle. Lakkaa olemasta kodinhoitaja.

Tuosta samaisesta asiasta meillä käydään jatkuvasti vääntöä, mies on kaikin puolin hyvä ja ihana mies, mutta kotihommat jäävät aina tavalla tai toisella minun niskaani (esim. syöttää lapsen, mutta likaiset astiat jää pöytään, pukee/riisuu lapsen, vaatteet jäävät tasan niille sijoilleen kunnes minä ne siivoan pois). Ja hän on meillä se, joka tuo leivän pöytään.
Meillä mies tekee kotihommia, kun sanon/pyydän/käsken, mutta koen kiusalliseksi toistuvasti asiasta mainita. "Imuroitko tänään? Tiskikone pitäisi tyhjentää, tee sitä, tee tätä" jne. Mutta sanomatta ei tapahdu MITÄÄN, sitten kun saan tarpeekseni ja pimahdan, niin miehen mielestä minun olisi pitänyt sanoa, mitä pitää tehdä. Hän ei tavallaan itse näe sitä sotkua samalla tavalla kuin minä, hän ei hahmota kotitöitä.[/QUOTE]

Arvasin etten ole yksin. Miten hyväksyt tilanteen? Siis miten ajattelet asian päässäsi että voit elää noin?

 

[LaFemmeValkyria]

Mihin ammattiin sinä valmistuit silloin 18-vuotiaana? Ja sitäkö työtä siis teet vieläkin? En ihan ymmärtänyt, kun sanoit olevasi hoitaja, oletin että sairaanhoitaja, mutta sitten sanot, että sairaanhoitajakoulu jäi kesken.

Olen lähihoitaja.

 

["sivullinen"]

Mihin ammattiin sinä valmistuit silloin 18-vuotiaana? Ja sitäkö työtä siis teet vieläkin? En ihan ymmärtänyt, kun sanoit olevasi hoitaja, oletin että sairaanhoitaja, mutta sitten sanot, että sairaanhoitajakoulu jäi kesken.

Veikkaisin lähihoitajaa.

 

[FreezeCat]

:hug:

Onpas siinä tilannetta ja pakettia kerrakseen.

Ootteko te oikeesti, aikuisina, puhuneet asiasta? Toista kuitenkaan syyllistämättä sen enempää kuin kiillottaessakaan itseänsä, pelkät faktat pöytään laittaen - että tarvitsen sinua arjessa, auta minua, jotta meillä olisi myös aikaa ja voimia pariskuntana toisillemme.

Toisaalta - miehesi taitaa elää jossain kummallisessa lapsuudenaikaisessa maailmassaan, silloinhan hänen äitinsä oli sujuvasti kotiäitinä eikä uraa omalta osaltaan luomassa kuin sinä (oikeutetusti!) eli lähtökohtainen tilannehan on aivan väärä miehesi ajatuksissa. Tämä hänen tulisi ymmärtää ja nähdä.

Yhdessä olette perheen päättäneet perustaa, yhdessä teidän myös pitää perheestänne huolta pitää. Ymmärrän ja uskon varsin hyvin sen, että tuollainen arjessa mukanaolemisen laistaminen ja arkivastuun pakoileminen syö sinua. Katkeroittaakin. Joten - kuten olet itsekin huomannut, jotain on tehtävä.

Miltä kuulostaa pariterapia? Parisuhdehallintakurssitus? Olisiko miehesi valmis tällaiseen väliintuloon? Toinen asiahan on sitten se, että ihan yksinkertaisesti armahdat itsesi. Teet sen minkä kykenet kotona, hoidat lasten lääkärissäkäynnit ja mahdolliset koulu-/hoitoasiat mutta muussa sitten karsit. Älä lähde suorittamisen oravanpyörään, siinä kulut nopeasti loppuun. Kyllä miehesikin herää siihen todellisuuteen sitten, kun huomaa, että kaapista loppuvat kauluspaidat ja sukat ja housut. Ja jos ei herää, niin silloin...toivoisin että sinä itse heräisit ja huomaisit arvostaa itseäsi. Että sinä tarvitset parempaa.

Ruuhkavuodet ovat muutoinkin jo hyvin kuluttavia ilman mitään ylimääräistä. Kun arki on kiireistä ja yhteinen aika on kortilla, niin silloin on vain priorisoitava. Yhtenä hetkenä yhtä, toisena toista omaa aikaa, omaa itseään unohtamatta, laiminlyömättä!

Yritä järjestää teille kahdelle palaveriaikaa. Ilman häiriötekijöitä. Puhut omista tunteistasi ja ajatuksistasi koskien teidän arkea. Ja kuuntele, miten hän näkee tilanteet. Välttämättä miehesi ei vain ole nähnyt asiaa sellaisena kuin sinä sen näet ja koet.

Toivottavasti saatte solmunne avaamiseen ratkaisuja joko keskinäisestä yhdessätyöskentelemisen ymmärtämisen tärkeydestä tai sitten ulkopuolisen avun turvin.

Kaikkea hyvää sinulle! Älä hävitä itseäsi arkeen vaan muista arvostaa ja rakastaa itseäsi suuresti! Myös sinun hyvinvoinnillasi on suuri merkitys teidän perhe- elossanne.

 

["pieras"]

Virheeni oli siinä että otin 18-vuotiaana miehen ja kahta vuotta myöhemmin olinkin jo naimisissa ja äiti. Kotista oli kiva leikkiä siihen saakka että se alkoi väsyttää. Ja nyt itkettää kun on jo paska housussa, ihan totta turiset..

Mitäs muuten eukot tykkäisitte jos olis laki joka kieltäisi alle 25-vuotiaita menemästä naimisiin? Siis sillä ajatuksella, ttä parikymppiset pimut on sinisilmäisiä ja vietävissä ja samanikäiset miehet on vielä äitinsä helmoissa.

AP, taisin olla hieman kärkäs, jälkiviisaushan ei auta mitään.

Mulla on muuten hyvä ukko, mutta olen kovaa vauhtia katkoroitumassa yhdestä toisesta syystä.

Mun suunnitelma on, että kunhan lapset on tarpeeksi isoja, eli lukion (toivttavasti menevät) jälkeen minä olen vapaa. Olen vapaa jäämään tai lähtemään. Mutta siihen asti lasten etu ajaa mun oman edun edelle.

Panosta lapsiisi. Koska sen "sijoituksen" saat takaisin myöhemmin elämässäsi aivan varmasti. Kun taas ylimielinen ukkosi ehkä vaihtaa sinut nuorempaan hoitsuun joka tapauksessa.

Ethän muuten änestä miehesi käskystä kokoomusta? Ne ei sairaanhoitajien etuja aja...

 

[kysymys]

Olen lähihoitaja.

Mietin tuota, että onhan se tavallaan ihan luonnollista olla tyytyväinen siihen, millainen elämä on, jos se on sitä mitä on toivonut. Siis miehen kannalta, hän toivoi tuollaista elämää ja sai sen. Hänen kantiltaan järjestelyssä ei ole mitään vikaa. Ja hänen mielestään sinä kapinoit. Nyt pitäisi keksiä tapa, millä hän ymmärtäisi, että sinunkin toiveesi ja halusi ovat merkittäviä. Mutta jos tilanne olisi niin, että elämänne olisi juuri toiveidesi mukaista, et sinäkään varmaan ihan ilolla ottaisi vastaan tietoa, ettei tämä nyt olekaan toisesta sitä mitä hän tahtoo ja toivoi.

 

["sivullinen"]

Suosittelen myös sinulle oman elämän hankkimista. Ota aluksi vaikkapa yksi harrastus itselleja ja pidä siitä kiinni. Onko mahdollista saada säännöllisesti yksi ilta viikossa omaa aikaa? Jos mies ei tee iltatöitä, niin silloin asia on vain ilmoitusluonteinen kohdallasi. Lasten kasvaessa lisäät omien menojesi määrää pikkuhiljaa. Tällä taktiikalla minä olen saanut oman elämäni takaisin.

Jossain vaiheessa annoin myös sotkujen kasaantua. Miehen pyykkejä en pese lainkaan, vaan hän hoitaa omansa. Ruokaakin laitan vain lapsille. Ei minun aikani riitä enää miehen paapomiseen ja miksi tekisinkään sitä, koska ei hänkään anna minulle mitään vastavuoroisesti.

 

["Vierailija"]

Arvasin etten ole yksin. Miten hyväksyt tilanteen? Siis miten ajattelet asian päässäsi että voit elää noin?

Teen kivoja juttuja ystävien kanssa, minulle se on pään tuulettamista koko kotihärdellistä. Ja sanon miehelle, mitä tulee tehdä - ei ole kivaa, mutta ei ole kivaa tehdä yksinkään kaikkia kotihommia. Joten minä sitten ystävälliseen sävyyn kysyn, että "voisitko tehdä x". Ja mies tekee, siinä mielessä ei ongelmaa, että mies kyllä suostuu tekemään kun sanon (kuulostaa, kuin mies olisi joku tossu, ei kuitenkaan ole tämä tapa vain toimii meillä). Ei mitenkään kiva asetelma, mutta no can do. Muuten todellakin katkeroituisin, jos yksin hoitaisin kaiken.

Ja päässäni ajattelen asian juurikin niin, kuten aiemmin sanoin; mies ei näe asioita samalla tavalla. Hän ei osaa nähdä kokonaiskuvaa kotona, ei tavallaan osaa organisoida kotiarkea. Naljailen hänelle toisinaan siitä, että töissä kyllä on suuri vastuu, hommat hoituu ja toimii esimiehenä, organisoi, järjestää ja laskelmoi, mutta no, ilmeisesti minä olen se esimies sitten kotona
Ehkä se töiden vastuu painaa, haluaa kotona sitten rentoilla ja ottaa eri roolin, tavallaan myös ymmärrän.

 

[M32]

Minua mietityttää, minkälainen kasvatus tuottaa kynnysmattoja. Onko se pelkkää mallioppimimista oman äidin toiminnasta, vai tekevätkä vanhemmat aktiivisesti ratkaisuja, jotka saavat lapsen myöhemmällä iällä unohtamaan omat tarpeensa ja omien rajojensa puolustamisen.

 

[minä täällä hei!]

Ap hoi, nyt ryhtiä tuohon toimintaan!

Kysy mieheltäsi, että haluaako hän oikeasti ottaa tuntessi huomioon ja haluaako hän, että myös sinun on hyvä olla.

Jos miehesi sitä haluaa niin kysy, että mitä hän on valmis tekemään sen eteen ja miksi on niin useasti ollut tekemättä mitään.

Mielestäni mies on asettanut itsensä hierarkian yläpuolelle. Tuota ei tule sallia. Minulla on kirurgi miehenä, mutta itse olen päiväkodissa töissä lastenhoitajana. Meillä käytiin samaa vääntöä aikanaan kunnes kyllästyin ja sanoin, että en näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin erota jos hän pitää minua vain jonain työläisenä. Alkuun hän luuli, että vain uhkailen eikä tehnyt mitään kunnes oikeasti aloin järjestellä asioita muuttoa varten. Olisinkin muuttanut ja eronnut (meillä lapsia 4), mutta sitten mies tuli järkiinsä ja kysyi, että mitä haluan hänen tekevän arjessa.

Älä ala kynnysmatto-Katariinaksi ja pilaa omaa elämääsi!

 

["vieras."]

Lääkärit, nuo ikuiset egoistiset lapset. Mietipä sairaalahierarkiaa. Miten lääkärikunta toimii siellä. Miten sellainen poppoo yhtäkkiä kotona kasvattaisi huolehtijaegon...

 

[LaFemmeValkyria]

Mies tulee töistä ja ilmoittaa menevänsä kauppan. YKSIN. Kaupassa käyminen ei ole mikään iso juttu tai asia jota tarvitsee suunnitella saati itkeä asiasta. Herra kirurgi lähtee siis ostamaan ruokaa seitsemälle hengelle viikoksi. Ja tulee kotiin yhden ruokakassin kanssa... 200g kanasuikaletta ja neljä banaania (meillä on viisi lasta). Maito-ja soija-allergiselle hän ostaa soija jogurttia. Muut lapset ei nyt saaneet jogurttia. Minulle ei ole eväitä mutta meillä on kaksi pakettia kahvia ja kaksi litraa maitoa.. Mutta se yritti.. En sano sille mitään ettei se hermostu nyt. Kyllä se huomenna huomaa kun ruuaksi on voipottua ja kaksi siivua kanasuikaletta/lärvi.. Aamupalaksi on kahvia kaikille, jos maitoa riittää..

 

["noo"]

Parisuhdeterapiaan? Ei kai tuossa muu auta, jos keskusteluyhteys on katkennut väliltänne.

 

["mies"]

Mies ei muutu ja inhoan sitä.

Ei toista voi muuttaa. Kannattaa valita kumppani, jota rakastaa niin paljon, että häntä ei tarvitse painostaa muuttamaan, vaan hänen vikansakin voi hyväksyä. Ellei rakkaus ole tällä tasolla, suhde vaarantuu eikä suhde ole silloin kyllin hyvä muutenkaan.

Osa miehistä ei ole essu kyökissä -miehiä, enkä pitäisi tavoiteltavana, että mies pakotetaan tällaiseen rooliin. Se täytyy tulla miehen omasta sisimmästä, ei edes rakkaan ihmisen takia.

Sen sijaan lievempiä kompromisseja on mahdollista tehdä. Esimerkiksi mies tekee sinulle mieluisan asian X kerran viikossa ja sinä taas teet hänelle mieluisan asian Y kerran viikossa. Mutta laajemmat muutokset romahtavat kuin korttitalo ennemmin tai myöhemmin eivätkä ole aidosti nautinnollisia, kiintymyksen ja yhdessäolon kun on aina perustuttava vapauteen nähdäkseni.

Omaa luonnettaan ei voi identiteettinsä löytänyt muuttaa, eikä omaa suhtautumista suhteeseen, kuin tällaisella pintatasolla. Idea on etsiä/tavata kumppani, jossa "suuret kuviot" ovat ihan oikeasti kunnossa, ja pariutua hänen kanssaan. Pikku parannettavaa löytyy jokaisesta eri alueilta, mutta massiiviset muutokset eivät toimi pitkällä tähtäyksellä ja laadultaan, vaikka rakas käskisi.

 

["vieras."]

Niin, mutta miten se tapahtuu ilman että on koko ikänsä katkera ämmä?

Mietit, kuinka pitkään miehesi jaksaisi katsella katkeraa ämmää. Nelikymppisellä kirurgilla (vaikka lapsia onkin jo liuta) olisi varmasti muitakin ottajia. Ammattiapuakin voisit harkita.