Epäonnisten tähtien alla syntynyt?

["..."]

Mitä mieltä olette. Olen tässä pohtinut, että onko olemassa joku elämän tarkoitus. Paha karma tai jotain vastaavaa. Jos koko elämän ajan eteen tulee vastoinkäymisiä. Pieniä, isoja ja melkein ylitsepääsemättömiä. Vaikka kuinka valitsisit miten elät ja mitä teet, niin et vain voi itse vaikuttaa näihin asioihin. Nämä vastoinkäymiset ei vain ole mitenkään sidoksissa omiin valintoihin tai elämäntyyliin tms. Niinhin ei siis voi omalla käytöksellää vaikuttaa niin että niitä olisi voinut estää osumasta kohdalle. Onko tässä elämässä ennalta määrätyt suuntaviivat vai mitä ihmettä. Mitä lie pahaa olen tehnyt ensisessä elämässäni.

 

[NeitiPikkuInkkuli]

Juu, uskon karmaan ja todennäköisesti jotain tosi pahaa on tullu joskus tehtyä. Hyvitellään tässä nyt sitten ja toivotaan että paistaa se päivä vielä risukasaankin. Toisaalta elämä on kyllä opettanut elämään hetkessä ja on vain oltava kiitollisia niistä asioista jotka on hyvin.

 

["vieras"]

No en kyllä tunne ketään ihmistä, jolle koko ajan sattuu ja tapahtuu ikäviä ilman omaa vaikutusta asiaan. Toki jokaiselle välillä käy ikävästi, mutta jos elämä on yhtä sähellystä ja tohellusta, onnettomuutta toisen perään, niin kyllä siinä ihmisellä itselläkin on usein peiliinkatsomisen paikka.

 

["Valpuri"..]

Itse olen ajatellut lähiaikoina samaa. Ensin minua kiusattiin peruskoulussa kolmannelta luokalta yhdeksännelle. Isäni joutui sairaseläkkeelle ja äitini alkoi juomaan kun olin yläasteella (enää ei ole ongelma). Hankin ammatin ja tein määräaikaisia töitä, päätin perustaa työkaverin kanssa oman yrityksen. Meni ihan ok, kunnes taloustilanne paheni (tuossa -08 -09), ja oli pakko lopettaa. Sain 4kk karenssin, jolloin en saanut rahaa mistään. Heti tämän karenssin jälkeen saimme kauan odotetun lapsen. Raskausaika meni tosi hyvin, lukuunottamatta pahoinvointia. No, synnytys ei sitten mennytkään oppikirjan mukaan. Raskaus meni 2vk yli lasketunajan, käynnistettiin, noin 6 tunnin päästä päädyttiin kiirelliseen sektioon, lapsi leikkaussalista suoraan teholle koska epäiltiin sepsistä, itsellä tulehdusarvot niin korkeat etten päässyt kahteen päivään sängystä ylös. Samana vuonna kuoli isoisä syöpään ja sukulainen tapettiin. Hoitovapaan jälkeen lähdin opiskelemaan, yrityksistä huolimatta en meinannut millään saada työharjoittelupaikkoja (harjoitteluja oli 2, ja yhteensä hain yli 30 paikkaan harjoitteluun). Valmistuin viime keväänä ja edelleen olen työtön, vaikka olen hakenut kymmeniin paikkoihin töihin per kuukausi. Näiden lisäksi ollut myös pienempiä vastoinkäymisiä.

Hyviäkin asioita on tapahtunut, mutta olisi tosi mukavaa, jos onneni kääntyisi vihdoinkin.

 

[riiviöiden äiti]

En usko.
Kun omat menetykset ym. muut olivat akuutteja, en ajatellut miksi minä? vaan miten selvitä? (sitten kun taas halusi jatkaa selvitä).
Ja jos ajattelee esin vastasyntynyttä, joka syntyy kera ison syöpäkasvaimen johon tulee kuolemaan muutamassa kuukaudessa, niin kyllä se aika edellisessä elämässä saa olla tehtyä se "paha".
Ja onko se jonkun kuolema sen kuolevan rangaistus vai läheisen?
Jos isä joutuu sairaseläkkeelle (niinkuin tuolla aiemmin joku mm. mainitsi) niin onko se sitten rangaistus sille isälle, vaimolle vai lapselle?

 

["moi"]

Välillä olen tätä joutunut miettimään.

Minun tarinani lyhykäisesti.
Lapsuus: hyväksikäyttöä, vakavaa perheväkivaltaa..
Nuoruus: Hyväksikäyttöä, rajusti väkivaltainen suhde, jossa meinasin päästä hengestäni. Raiskaus.
Aikuisuus: Raiskaus, ja lopulta kun ajattelin kaiken olevan menossa parempaan suuntaan lapseni kuoli yllättäen, toinen lapseni sairastui vakasti, siskoni sairastui vakavasti, veljeni sairastui, mummoni sairastui vakavasti, pappani on kuolemaisillaan, minä itse sian syöpädiagnoosin, josta selvisin, mutta se ei riittänyt vaan menetin liikuntakykyni lähes täysin toisen sairauden runtelemana. Talous kaatui täydellisesti, parisuhde kariutui.
jne.

En tiedä enää oikein mitä ajatella. Väkisin tulee mieleen, että minun tehtäväni on kokea pahoja asioita tässä elämässä.
Ja en ole itse liikkunut ns.huonoissa piireissä, en käytä alkoholia itse ollenkaan jne.
Olen aina yrittänyt elää hyvin, ja välttää vastoinkäymiset, mutta en tiedä mikä tässä on vikana.
Miksi näin käy. En vain ole koskaan pystynyt olemaan onnellinen, vaikka se on ainoa unelmani elämästä.

 

["..."]

Kävin nyt vasta lukemassa ketjun kun en täällä kirjoittele. Olisihan se lohduttavaa ja voimaannuttavaa jos tietäisi että kaikilla tapahtuneilla (ikävillä) asioilla on joku merkitys. Ja paha saisi palkkansa Eihän se taida ihan niin mennä. Enkä minä oikeasti ole muuta toivonut kuin tavallista elämää. Vailla jatkuvia ongelmia ja vaikeuksia.

 

[astrolabe]

Itse asiassa vaikka kuvittelisi, että sarja mitä kurjempia sattumuksia ovat vain sattumaa, niin itse asiassa on asiaintiloja, jotka altistavat ihmisen sellaisille. Jos on kokenut jotain suuremman luokan pahaa elämässään, esim. seksuaalinen hyväksikäyttö lapsuudessa tai vapaudenriisto parisuhteessa tjsp. niin henkilöllä voi olla posttraumaattinen stressioireyhtymä (josta on myös CPTSD -muoto, eli kompleksimpi versio), joka taasen yhtenä oireena voi saada ihmisen alitajuisesti hakeutumaan uusiin vaikeuksiin. Esim. liki puolisonsa tappamaksi tullut saattaa ajautua taas uuden miehen matkaan, jolla on ihan samat elkeet. Näin ollen sykli toistuu, kunnes ihminen saa apua jostain.

Sitten taas jos ajatellaan sairauksia, niin syövän todennäköisyys on ihmisen elinaikana ilman sukurasitteitakin kai jotain sitä luokkaa, että joka kahdeksas sairastuu, joten sitä tuskin voi pitää karmana, vaikkakin tiedän tunteen, kun monta lähimmäistä menettää vakavalle sairaudelle lyhyen ajan sisään. Se on kuitenkin vain elämää.