Epäitsenäiset naiset ihmetyttää

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierastelija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Mä olen niin itsenäinen, että uskallan olla oma itseni, ja hoitaa itse lapseni. Se on mun hommaa, vaikka ei siitä palkkaa tulekaan. Valtio tosin tukee. Mieheltä en saa kuin rakkautta sekä apua lasten ja kodin hoidossa. Ja muuta en tarvitsekaan, en ole mikään huora. Ajokortti on, mutta autoa en siltikään tarvitse.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Turkilmas:
Kun mies herää 5.30 ja lähtee ajamaan 50 km töihin, niin minä nukun pers homeessa lasten kanssa. Miehellä on etenkin henkisesti raskas työ ja kun hän painaa duunia, niin minä aloitan päivämme rauhallisesti. Katselen telkkaria, lähetän esikoisen kouluun, syön kaikessa rauhassa aamiaista kuopuksen kanssa, leikitään ja touhutaan. Laitan jossain välissä pyykkiä koneeseen, siivoilen vähän paikkoja ja teen ruokaa.

Mies on ollut jo monta tuntia töissä siinä vaiheessa kun minä kömmin pojan kanssa päiväunille. Pikkuinen tuhisija kainalossa minä sitten nettailen tai nukun itsekin. Sitten heräillään, mennään ulos touhuamaan ja ollaan esikoista vastassa kun hän tulee koulusta. Koko päivä on leppoisaa ja rentoa, samalla kun mies kamppailee tiukkojen budjettien ja aikataulujen kanssa yms.yms.

Kun mies sitten saapuu illalla väsyneenä töistä kotiin, olen minä yleensä katselemassa telkkaria. Lapset touhuaa siinä lähellä ja oloni on sangen rento. Mies syö tekemääni ruokaa jonka jälkeen lähtee joko raksalle hommiin tai sitten pihatöihin. Välillä sentään hänkin voi olla ihan vaan kotona koko illan.

En todellakaan tunne tekeväni yhteisen perheen eteen töitä. Päinvastoin, tunnen olevani sangen onnekas kun saan viettää aikaani lasten kanssa ja elää rentoa ja suhteellisen aikataulutonta elämää. Nautin jokaisesta päivästä enkä todellakaan kaipaa takaisin tuohon hullunmyllyyn (jota myös työksi kutsutaan). Säälin vain miestäni jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin raataa työpaikallaan. Eikä todellakaan tule edes mieleeni olla käsi ojossa vaatimassa hänen työllään ansaitsemiaan rahoja ellei ole pakko. Mä ehdin tienata myöhemmin työelämässä jälleen omat rahani ja nyt pärjään suhteellisen hyvin pienillä tuloillani.

Ja tunnen olevani todella, todella onnekas kun saan olla kotona vielä hetken :heart:

Hui, mä tulisin hulluksi, jos mulla ei elämässäni olisi muuta kuin olla kotona... ja lopun järjen veis se ajatus että mies raataa kuin hullu kun itse en tee muuta kuin kotihommat.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
Alkuperäinen kirjoittaja Horuksen silmä:
Jos puoliso kuolee, niin ainahan sitä voi sitten mennä töihin.
Ihan outo tuo ap´n ajatusmaailma.

Ei voi ihan tuosta noin vain, jos ei ole koulutusta tai työkokemusta, tai taidot ja tiedot ovat vanhentuneet aikoinaan hankitussa ammatissa.

Niinhän se on. Kolmekymppisenä vielä kouluttaudut ja järjestelet elämän uusiin puihin. Mut luuleeko joku oikeesti, että koko ikänsä kotiäitinä ja rouvana ollut pystyy ittensä viiskymppisenä yhdenäkin leskeks jääneenä ittensä helposti elättämään. Saattaa elintaso laskea vaikkei se korkea ois ollu ennenkään. Saati sitten jos ukko lähtee jonkun nuoren pimatsun perään...
 
Juu, mulle ainakin itsestään selvää on se, että en voisi elää PELKÄSTÄÄN perheelle ja miehelle. Oman ammatin kautta saan sen taloudellisen turvan lisäksi älyllisiä haasteita ja sosiaalisia kontakteja - toki nämä eivät ole pelkästään riippuvaisia työstä, ystäviä on työn ulkopuoleltakin.

Musta jokaisen ihmisen - niin naisen kuin miehenkin - pitäisi rakentaa elämänsä niin, että ei ole riippuvainen kumppanista. Parisuhteestakin tulee tasa-arvoisempi, kun yhdessä ollaan oikeasti vapaasta tahdosta, ei pakon sanelemana.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Sanna80:
Alkuperäinen kirjoittaja Kamala:
Elämää ei pysty aina ennakoimaan.

Elämää ei, mutta vahinkojen minimalisointiin pitäisi pyrkiä juurikin sen vuoksi.


Itse elän tätä hetkeä. Jos mieheni koulisi tai syystä tai toisesta päädyttäisiin eroon. Menisi talo myyntiin ja jouduttaisiin muuttamaan paikkakunnalta. Kuitenkin me ollaan tehty ratkaisu asumisesta ja lapsista tähän hetkeen ja jos tulevaisuus meneekin toisin, niin sitten vaihdetaan suunnitelmia. Mun mielestä on turhaa elää kaiken varalta toisin.

 
Alkuperäinen kirjoittaja Teenlitku:
Juu, mulle ainakin itsestään selvää on se, että en voisi elää PELKÄSTÄÄN perheelle ja miehelle. Oman ammatin kautta saan sen taloudellisen turvan lisäksi älyllisiä haasteita ja sosiaalisia kontakteja - toki nämä eivät ole pelkästään riippuvaisia työstä, ystäviä on työn ulkopuoleltakin.

Musta jokaisen ihmisen - niin naisen kuin miehenkin - pitäisi rakentaa elämänsä niin, että ei ole riippuvainen kumppanista. Parisuhteestakin tulee tasa-arvoisempi, kun yhdessä ollaan oikeasti vapaasta tahdosta, ei pakon sanelemana.

Mutta joskus on tilanteita (opiskelut, vanhempainvapaat jne.) jolloin rahaa ei tuo taloon kuin toinen. Mielestäni kuitenkin pitäisi olla mahdollisuus esim. opiskeluun jos siltä tuntuu, eikä sen pitäisi olla kiinni siitä, että esim. mies ei suostu "elättämään" vaimoaan opiskelujen ajan. Tällaisessa tilanteessa vaimo on riippuvainen, ei kumppanista, vaan niistä tuloista. Mutta ei se väärin ole.

 
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että liika itsenäisyyden tavoitteleminen voi pilata avioliiton. Jos ei uskalla yhtään elää toisen varassa, vaan täytyy koko ajan yrittää olla omillaan, omilla jaloillaan. Ehkä joku toinen saman kokenut ymmärtää mitä tarkoitan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Kamala:
Alkuperäinen kirjoittaja Teenlitku:
Juu, mulle ainakin itsestään selvää on se, että en voisi elää PELKÄSTÄÄN perheelle ja miehelle. Oman ammatin kautta saan sen taloudellisen turvan lisäksi älyllisiä haasteita ja sosiaalisia kontakteja - toki nämä eivät ole pelkästään riippuvaisia työstä, ystäviä on työn ulkopuoleltakin.

Musta jokaisen ihmisen - niin naisen kuin miehenkin - pitäisi rakentaa elämänsä niin, että ei ole riippuvainen kumppanista. Parisuhteestakin tulee tasa-arvoisempi, kun yhdessä ollaan oikeasti vapaasta tahdosta, ei pakon sanelemana.

Mutta joskus on tilanteita (opiskelut, vanhempainvapaat jne.) jolloin rahaa ei tuo taloon kuin toinen. Mielestäni kuitenkin pitäisi olla mahdollisuus esim. opiskeluun jos siltä tuntuu, eikä sen pitäisi olla kiinni siitä, että esim. mies ei suostu "elättämään" vaimoaan opiskelujen ajan. Tällaisessa tilanteessa vaimo on riippuvainen, ei kumppanista, vaan niistä tuloista. Mutta ei se väärin ole.


Tidän. Meillä tällä hetkellä se tilannem että vain mies tienaa. Se ei silti poista sitä, että mulla on ammatti, ja voin palata töihin vaikka heti, jos tarve tulee. Totta kai elämäntilanteet vaihtelee. Mun jakeluun vaan ei mene se, että kukaan suostuu / kehtaa elää elämänsä hankkimatta ammattia tai varmistamatta muuten, että VOISI elättää itsensä ja jälkikasvunsa tilanteen niin vaatiessa.
 
Mä ihmettelen kyllä, että tässä nyt keskitytään pelkästään rahaan. Sekö on perusta kaikkeen? Jos mun mies kuolisi, mun pienin murhe olis se että joudun hakeen sossusta toimeentulotukea... Ja mä en koe olevani epäitsenäinen jos meillä tällä hetkellä mies tuo rahat kotiin, koska mä hoidan meidän YHTEISIÄ lapsia kotona YHTEISESTÄ päätöksestä! Mikä ihmeen huora mä olen sillon?? Kun tuolla yks siihenkin viittas.. Ja mä väitän kyllä että parisuhteet kaatuu ennemmin sen takia että molempien täytyy olla niin itsenäisiä ettei toiselta voi ottaa mitään apua, vaan molemmat elää ihan omaa elämää. Niinku tuola yks siihen viittaskin... Tosin mulla on kyllä itsellä ammatti ja on myös ajokortti. Mutta mä näkisin tän asian nyt ennemminkin niin, että epäitsenäinen on jos ei pysty ajattelemaan itse omilla aivoilla yhtään vaan tekee kaikki miehen kautta. Itsenäinen on se joka pärjää ilman miestä, mutta osaa elää myös tämän kanssa yhdessä ja ottaa apua vastaan.. Jos ollaan parisuhteessa niin miks sitä täytys elää yksinään vaan siks et varautuu pahimpaan JOS mies joskus kuolee. Mä ainakin nautin tästä hetkestä mieheni kanssa, tehdään päätöksiä yhdessä, omistetaan yhteiset rahat. Osaan silti olla myös itsenäinen:D Te ette puhu mistään muusta kuin rahasta ja rahasta... Niinku sillä kasvatettas lapset:O
 

Yhteistyössä