Epätodellisesta olosta ja peloista...

Kun itse olen aihetta pyöritellyt mielessä törmasin seuraavanlaiseen sivustoon. Tässä linkki toivottavasti helpottamaan pohdintoja:

http://www.tukiasema.net/

Sivuilla on helppo eksyä lukemaan toisten pahaa oloa ja kärsiä siitä sitten itsekin, joten kannattaa keskittyä lukemaan vain juuri omaa mieltä vaivaavia asioita ja yrittää siten saada selkoa omasta olosta. Sivuilla on myös hyviä linkkejä artikkeleihin ym. vertaisseuran lisäksi.

Ei siis ole mun tarkoitus ajaa tätä keskustelua täältä pois vaan laajentaa vähän vaihtoehtoja

 

Minulla on lapsen saannin jälkeen ollut myös pelkokohtauksia.. Ei niitä varsinaisesti kohtauksiksi voi kutsua. Pelkään kaikkea mahdollista, esim. että joku murtautuu kotiimme yöllä (en pysty aina nukkumaan sen takia). Näen myös painajaisia. Olen ajatellut, että nämä pelot liittyisivät jotenkin lapsen saamiseen ja hormoneihin, äidin suojeluvaistoon. Viime aikoina olen huomannut näiden pelojen tulevan vain voimakkaammiksi ja ne häiritsevät minua. Olen puhunut asiasta ainoastaan miehelleni.

 

\

Minulla on lapsen saannin jälkeen ollut myös pelkokohtauksia.. Ei niitä varsinaisesti kohtauksiksi voi kutsua. Pelkään kaikkea mahdollista, esim. että joku murtautuu kotiimme yöllä (en pysty aina nukkumaan sen takia). Näen myös painajaisia. Olen ajatellut, että nämä pelot liittyisivät jotenkin lapsen saamiseen ja hormoneihin, äidin suojeluvaistoon. Viime aikoina olen huomannut näiden pelojen tulevan vain voimakkaammiksi ja ne häiritsevät minua. Olen puhunut asiasta ainoastaan miehelleni.

Voih, niin tutulta kuulostaa.

 

Mä olen paniikihäiriön,lähes psykootisten oireiden ja ahdistuksen valittettavasti hyvä tuntija! Olen ollut ko.asioiden takia vuonna -93 jop a sairaalahoidossa.Minulla on 3 lasta ja odotan neljättä ..ensimmäisen jälkeen oli psykoottinen ahdistus ja lääkeitä olen syönyt 2 raskutta sekä tässä raskaudessa(seronil ja oxepam)lääkkeitä tosin on ollut vaikka mitä!
Voimia kaikille ja ottakaa se apu vastaan! :hug:
S-postia saa laittaa...alanis73@luukku.com

 

Mua on lapsesta asti vaivannut epätodellinen olo. Mutta mä oli se kakkonen. Sain aina puuhata yksinäni, ja aina suorituksiani verrattiin isosiskoon. Ja sain usein kuulla etten ole mitään. Olin hyljitty perheen puolesta. Ystäviä ei myöskään ollut eikä koulutovereita. Koulukiusattu myös. Siskoni oli se kaunis ja suosittu, mä taas kaiken vastakohta. Siis hyväksyntä sellaisena kuin olin puuttui kokonaan. Joskus lapsena tuntui, että kuolen. Tuntui ettei sydän lyö ja hengitys loppuu. Joskus kävellessä olin varma että kuolen, kehon läpi kulki niin outo virtaus. Yksin ollessa pelkäsin kaikkea. Kävin tarkistelemassa kaappeja ja pengoin laatikoita, tietämättä mitä hain. Pelkäsin aina että sängyn alla on joku. Mulla oli tosi ankara äiti, joka pisti usein sängyn alle häpeämään. Ja näin ja kuulin aikuisilta sellaista mikä ei ole sopivaa lasten korville. Isoäitini oli syvästi uskovainen ja oma äitini edusti taas hieman kevytkenkäisempää mallia.

Isoäitini aina kertoi juurta jaksaen kaikki sairautensa. Ollessaan sairaalassa kertoi vielä huonetovereidenkin sairaudet. Silloin aina pelkäsin et mulla on kyseinen sairaus. Pienenä käytiin häntä sairaalassa katsomassa, ja pelkäsin jo sairaalan hajuakin. Pelotti kun liian pienenä näki niin sairaita ihmisiä. Tunsin jo kaikki oireetkin. Nykyään en pysty edes lääkärikirjaa lukemaan.

Nuorena mulla alkas oleen kesken puheen jänniä oireita, korvia humisi ja tuntui että kuuntelen omaa puhettani jostain ulkopulelta. Aivan kuin heräten yhtäkkiä. Kohtaus saattoi kestää vain pari sekunttia, mutta ajan ja paikan taju hämärtyi totaalisesti. Kerran töissä mulle kävi niin. Siirryin ikäänkuin muualle, ja samantien jysähdin takaisin. Olo tuntui raskaalta sen jälkeen ja levottomalta. Vieläkään en ole näistä olotiloista puhunut kellekkään. Töissä kun näitä tiloja tuli enemmän, niin työkaverini sanoi, että joku asiakas oli kysynyt häneltä, että käytänkö huumeita. Ehkä kohtauksen aikana silmiin tulee sellainen tyhjä katse.

Pelkään näitä kohtauksia yli kaiken. Päässä tuntuu niin raskaalta aina kohtauksen jälkeen. Ja välistä tulee tunne, että kuolen nyt. Nuo epätodelliset olot, että tuntuu että kaikki on epätodellista. Joskus jopa ajattelen että kaiki ympärillä oleva on kuvitelua. Etä elänkö edes oikeassa hetkessä ja paikassa. Koska niin usein on olo, että tämä on tapahtunut ennenkin. Mulla on kyllä tosi vahvoja unia, että uneni saattavat siirtyä alitajuntaani.

Sairastuin masennukseen puoli vuotta sitten. Mulla oli itsetuhoista käyttäytymistä. Olin sairaalahoidossa 2 kk. Sain jopa sähköhoitoa. Itsetuhoajatukset loppuivat. Tosin sähköhoidosta jäi outoja tuntemuksia päähän. Joskus menee viileitä väristyksiä päässä. Ja otoja puristuksia. Ja outoja lämpöaaltoja jotka kulkevat läpi kehon. Joskus tulee tunne, etten ole edes ihminen. Kun ei voi elää 100 %. Kun täytyy kaiken olla niin vaikeaa. Nykyiset lääkkeeni kyllä poistavat masennusta, mutta lisäävät muita oireita. Haittavaikutuksia ja sivuoireita on aivan liikaa. Nykyään tulee tunne, että vaivun psykoosin kaltaisiin olotiloihin ja olen alkanut kärsiä kaksisuuntaisesta mielihäiriöistä.

Näin ei voi jatka, ja olen aina ollt sitä mieltä että tuolle epätodelliselle ololle ei edes ole diagnoosia. Siis oma miehenikään ei tiedä siitä. Lääkärille en ole puhunut enkä psykiatrille kenen luona käyn. Pelkään että mulle lisättäis vai tukku lisää lääkkeitä. Tuntuu että nykyään on vähemmän hetkiä jolloin tunnen todella olevani täysillä kentällisillä. Enemmän on hetkiä, kun tuntuu että ikäänkuin nousen kesken olemiseni jostain mistä en edes tiedä. Huomaan vain yhtäkkiä että kävelen kadulla ja puhun miehelleni. Aivot käy sitten täysillä miettiessäni kokonaisuutta, ja ettei kukaan huomaisi mitään. Mikä ihme mua vaivaa?

Joskus kohtauksen aikana tulee sellainen kevyt humahduksen tunne. Kuin leijuisi jossain, mutta sitten kun tulee takaisin todellisuuteen, niin se raskas olo, se voisi miltei kaataa maahaan. Niin raskaalta tuntuu päässä, ja omiin korviin oma puhe tuntuu aivan puuroutuneelta.

 

Hei Piituli! NYT HETI KÄYT LÄÄKÄRISSÄ!
Vaivasi voi hyvinkin olla täysin somaattisista syistä johtuva. Saatat turhaan aiheuttaa itsellesi psyykkisiä ongelmia pelkäämällä ja seuraamalla oireita.
Ihan huolestuin kun luin juttusi ja ettet ole kertonut lääkärille näistä "kohtauksista".
Joskus jopa näköharhojen taustalta voi löytyä täysin somaattinen vaiva ja varmasti silloinkin ihminen kuvittelee sekoavansa.
Käy jo ihan senkin vuoksi että syynä voi olla jotain vakavaakin ja mitä enemmän ajoissa vaiva todetaan sitä paremmin se on yleensä hoidettavissa, oli vaiva somaattinen tai psyykkinen.
Syynähän voi olla epilepsia, verensokerit..tms
jos syy on psyykkinen taatusti pahennat asiaa vain pelkäämällä ja pohtimalla asiaa yksin.Et kai halua että vaiva vain pahenee?
Taatusti on parempi puhua lääkärin kanssa!
Rohkeutta sinulle! :hug:

 

Kiitos sinulle kannustavasta tekstistäsi. Koetan tässä kerätä rohkeutta, olen vain niin kova jännittäjä. Mutta eiköhän tämä tästä. =) :flower:

 

Moi!!Mulla on menossa masennus ääkkeet vaikeaan masennukseen.Miksi pelkään vieläkin vähän yksinoloa ja on epätodellinen olo.Vain ajoittain,eikä lääke auta?

 

hei pelokas.lääke varmaan auttaa mutta se alkaa vaikuttamaan pikkuhiljaa ja ei välttämättä poista kaikkea oiretta,pikkuhiljaa voimistut ja pääset peloista.kokemuksia on että voi mennä pitkäkin aika mutta vapaudut kyllä.

 

\

Nuo tuntemukset epätodellisesta olosta ja itsensä ulkopuolisena kokemisesta ovat ihan yleisiä. Nykyään äidit ovat melko eristettyjä muusta elämänpiiristä jos vertaa entisaikaan. Silloinhan ajatustyö kodinhoidon ohessa kului maatilasta ja toimeentulosta huolehtimiseen - ja nimenomaan niin, että ei huolehdittu vaan tehtiin kaikki voitava ja epäonnistumiset laitettiin järjestään luonnonolosuhteiden piikkiin. Vaikka päivät lasten kanssa ovat vaihtelevia, niin niihin sen verran rutinoituu että alkaa kaivata muutakin nimenomaan ajatuksiinsa - siis ihan käytännön tavoitetta raha-asioiden pyörittelyn sijaan. Äidit kun ovat aika yksin lasten kanssa ja toisten äitien kanssakin tulee useimmiten juteltua lapsista.

Itse olin yksin kotona esikoista odottaessani komplikaatioiden takia. Mies oli vuorotöissä ja odotin aina kovasti hänen paluutaan töistä, jotta voisin jutella minulle sattuneista asioista. Oikeastaan tähtäsin vain siihen hetkeen ja turrutin ajatuksiani muun ajan ja lepäilin. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt miten rajoittunut maailmani silloin oli ja miten itse olisin voinut päästää itseni siitä ulos. Mutta ei ollut voimia.

Lapsen myötä aloin opiskella taas, asioita jotka liittyvät lapseen ja jatkoin asioista jotka liittyvät muuten elämäämme ja omaan menneisyyteeni. Sain aina uutta potkua kun hallitsin jotain mitä välttämättä lähipiirini ei tiennyt ja saatoin siitä heidän kanssaan keskustella, jolloin he avasivat minulle uusia näkökulmia. Pääsin innostuneeseen vuorovaikutukseen toisten kanssa, sain heijasteltua itseäni -> näin itseni enkä enää pelännyt kuvajaistani.

Eli lisää erilaisia kokemuksia. Ei välttämättä liian haastavia aluksi, ettei ahdistus pahene. Sellaisia juttuja joista tulee hyvä mieli eikä tule pohdittua liikaa asioita; sellaisia jotka vievät keskittymiskyvyn käsillä olevaan juttuun. Eli käsityöt eivät välttämättä haasta tarpeeksi vaan tarvitaan sitoutumista ajatusten tasolla.

Lapsia kasvattaessa usein jää oma persoona sivuun. Joku miettii että olenkohan oikeasti olemassa kun ei tekemisiin reagoida (kuten töissä saa palautetta työnantajalta tai asiakkailta) tai toinen tuntee siksi olonsa epätodelliseksi kun ei tee mitään näkyvää; mitään mikä ei huomenna taas alkaisi alusta.

Ei siinä auta kenenkään vakuutella, että lasten kasvattaminen on kovaa työtä tai päinvastoin vähätellä, että mitä sinä tuommoisesta leikkimisestä rasitut. Tarvitaan omaa aikaa ja omia kiinnostuksenkohteita joissa voi kokea onnistumisia. Ei saa potea huonoa omaatuntoa omasta harrasteajasta vaan sen pitää olla itsestään selvyys.

Ensimmäinen vaihtoehto itsensä hoitamiseen ei saa olla lääkkeet. Ne saattavat kyllä auttaa käynnistymisvaiheessa. Asioista puhuminen auttaa ymmärtämään itseään vaikka saattaa aluksi olla vaikeaa. Pahinta mitä voi tehdä on jäädä odottelemaan ja itsekseen miettimään ajatuksiaan, koska silloin yleensä päätyy kehäpäätelmiin: minulla on paha olo, olenkohan sairas? olen varmasti sairas, siksi minulla on paha olo, kun aikaa kuluu tilani vain pahenee, olen menossa sekaisin tai ihan sairas... jne. ja olo pahenee.

Uskon, että kaikki jotka tähänkin ketjuun ovat kirjoittaneet ovat erittäin tarkkavaistoisia koska osaavat tuoda ajatuksensa näin hyvin julki. Nyt pitää vain pysäyttää ne vääränlaiset tulkinnat ja alkaa pyrkiä toiseen suuntaan

Tätäkin nostan masentuneelle

 

Olen syönyt lääkkeitä jo puoli vuotta..olo on taas tosi hyvä mut välillä alkaa ahdistamaan ja pelottamaan tämä sairaus.Tulevatko epämiellyttävät ajatukset ja pelot takaisin joskus,ja voimakas ahdistus.Ja kun näin miettii niin alkaa tietysti pelottamaan.Pitäis päästä pois tästä oravanpyörästä!

 

nostan!

 

Enpä ole näköjään yksin vaivoineni kun törmäsin tähän ketjuun...Oon miettinyt kanssa tota epätodellista oloa, kun mulle tulee sellaisia kohtauksia ja nyt on ollut jo muutaman päivän koko ajan, yleensä ei kestä näin kauaa. Eksyn tutuissakin paikoissa hetkeksi ja ajan mihin sattuu, vaikka hyvin osaan reitin. Minulla on ollut keskivaikea masennus taannoin johon hain apua lopulta ja suostuin ottamaan lääkkeetkin, tosin vasta pitkän suostuttelun jälkeen, piti oikein kahden prykiatrin selittää, miksi ne olivat paras apu siihen kohtaan kun ahdistus oli sitä luokkaa, ettei sitä saanut purettua enää sanoiksi lainkaan. Sain erittäin hyvän mielialalääkkeen nimeltä Cipramil tai Cipramid. Se on semmonen uudenajan, eli ei aiheuta riippuvuutta, ei yhteisvaikutuksia alkoholin kanssa, ei väsytä tms.Toimi tosi hyvin.Ihan olin oma itseni koko ajan (pelkäsin etukäteen, että lääke muuttaa persoonallisuutta, tekee niin kuin väkisin iloiseksi) Minulle selitettiin mielestäni asia hyvin niin, että lääkettä tarvittiin jotta pystyin käymään rauhallisesti keskusteluissa läpi kaikkea mikä saattaa olla syynä masennukseeni ja ahdistukseeni. Kun aiemmin en pystynyt kun vain itkemään koko ajan, niin eihän siinä sitten keskusteluista mitään tullut. Muitakin lääkkeitä tarjottiin paniikkikohtauksiin, mutta niitä en ikinä hakenut kun ne oli sellaisia kovempia kamoja ja halusin pysyä minimissä.Ja en kertaakaan niitä tämän toisen lääkkeen jälkeen olisi tarvinnutkaan. Vaikutuskin alkoi melko nopeasti, parissa viikossa. Ja keskusteluterapia oli luonnollisesti ihan yhtä tärkeää.Lääke ikäänkuin mahdollisti sen, että pysty paneutumaan itse ongelmaan. Paniikkikohtauksista olen kärsinyt sittenmmin useasti ja nyt viimeaikoina tihentyen, ne pysyy siedettävissä siten kun tiedän koko ajan ja hoen itselleni, että tämä on vain kohtaus, ei ole oikeasti mitään hätää. Nyt muutamanpäivän on vaivannut masennus ja ahdistuneisuus ja epätodellinen olo, pelkään kovasti sairastuvani uudelleen, mutta nyt koitan itse miettiä ja ystävien kanssa keskustella asiaa läpi, koska luulen tietäväni mistä tämä kumpuaa. Olen myös ajatellut hakeutua terapiaan ja kokeilla ehkä jotain luontaistuotetta.Jos tilanne pahenisi, ottaisin ehdottomasti lääkkeet. En halua koskaan enää siihen jamaan jossa olin ja nyt on lapsikin joka tarvii äitiään.Olen yh, joten täytyy pysyä kasassa!

Oli minusta erittäin totta se, että osa oireista selittyy juuri tällä äidin kapealla elämäntilanteella ja liikunta on erittäin hyvä lääke niin ahdistukseen kuin masentuneisuuteenkin silloin kun se on vielä itse hoidettavissa.
Helpottavin asia mitä ahdistuksen pahimmillaan ollessa kuulin lääkäriltä oli se, että kyseessä on fyysinen vika, aivojen kemiallinen epätasapaino, siis ei se että on tulossa hulluksi, ja lääkkeet on sitä varten, että tämä epätasapaino saadaan korjattua. Mulle saa kanssa mielellään kirjuutella jos haluaa.

 

Nyt ihan täytyy kysyä että onko kellään liittynyt asiaan myös fyysisiä vaivoja eli hikoilua, kuumia aaltoja, vatsavaivoja, oksentelua ym. Mulla kun tuppaa tuollaisia oireita varsinkin iltaisin ja yöaikaan ilmenemään. Varsinaisia ns poissaolontunteita mulla ei ole mutta pelkään vakavia sairauksia itselläni ja muilla - siis jopa kissalla
Olen tosi paljon yksin tytön kanssa kun mies on aina töissä, tällä paikkakunnalla kun ei ole tuttujakaan!

 

Nostanpa tätäkin aihetta, itse myös samanlaisista oireista kärsivänä.... :ashamed:
:hug: kohtalotovereille !!

 

tuli niin elävästi mieleen oma kahden ja puolen vuoden takainen piina, kun itselläni oli samat ajatukset/tuntemukset. jota kesti 2 vuotta. älä säikähdä aikaa. jos haet apua ajoissa ei pääse niin pahaksi. minulla tuli kolmannen lapsen syntymän jälkeen laitoksella ihan kauhea pelkotila....siitä kaikki alkoi. pelkäsin, että isä kuolee ja seuraavan kerran kun kävin lapsuuden kodissa oli isä hetkellisesti huonommassa kunnossa ja aloin pelätä että mun pelot on totta.en uskaltanut käydä kotona moneen kuukauteen... koktona en saanut öitä nukuttua.......väsytti, mutta uni ei tullut. murehdin jo aamulla kuinka saan seuraavan yön nukuttua............
lääkäri lopulta sai minut yli puhuttua ja aloin syödä masennuslääkkeitä.....nyt jälkeenpäin huomasin että olin TODELLA masentunut!
ei masennuslääkkeissä ole mitään häpeämistä. en tieten itekkään uskaltanut puhua tutuille edes kaikille ystävillekkään. oli silti jotenkin "alentavaa", mutta kun apu löytyi en ole katunut lääkitystä päivääkään. uisin varmaan vieläkin siinä syvässä suossa, jos en olisi alkanut käyttää niitä lääkkeitä. (efexor depot). auttoi ahdistukseen ja masennukseen. 2 ensimmäistä vkoa oli kauheita ennen kuin alko vaikuttaan, mutta siitä elämä alkoi pikku hiljaa tuntuun taas elämisen arvoiselta.
söin masislääkkeitä n.2v. nyt olen ollut reilu puoli vuotta syömättä ja odotan 4:jättä lasta vointia täytyy seurata, jos sama alkaa niin aloittaa lääkitys, mut nyt ainaki ilman pärjänny.
jos asioita mistä haluat puhua enempi kannattaa varata pykologille aika tarvittavan tiuhaan, että pääset toipumaan!!!!!!!!!!!!!!
VOIMIA SINULLE!!!!!!!!KYLLÄ PARANET KUN HAET APUA!!!!!!!!

 

Ammattiauttajalla käyntiä ei kannata pelätä. Eikä myöskään lääkitystä. Esim. minä olin oman "keskivaikean osin vaikean" masennukseni kanssa niin lähellä itsemurhaa, etten varmaan olisi enää täällä jos en olisi hakenut apua. Apu minun kohdalla oli osastojakso, oikeiden lääkkeiden löytyminen ja avohoito. Nyt odotellaan vauvaa kohta tulevaksi ja toivotaan, ettei mieli missään tapauksessa ala liikaa mustua.

 

Täällä myös yksi kohtalotoverinne :wave:
Olen ajatellut olevani yksin näiden ajatusten kanssa... Mieheni yrittää ymmärtää ajatuksiani, mutta vain sellainen jonka päässä tälläiset ajatukset pyörii, tietää millaista se on. Mua vaivaa ihan kauhea syövän pelko. Se juontaa siitä, että lähipiirissäni on ollut paljon syöpää sairastavia ja äitini kuoli syöpään viisi vuotta sitten. Tähän mun syövän pelkoon liittyy myös vahvasti kuoleman pelko ja se, että jollekin läheiselleni tapahtuu jotain kauheaa. Tyttäreni syntyi vuosi sitten ja sen jälkeen pelkotilat ovat lisääntyneet. Välissä oli jakso jolloin en pelännyt, mutta nyt pelkotilat ovat alkaneet taas. Jos mulla hiukankin kolottaa jostain, niin olen varma, että syöpä on iskenyt ja ajattelen sen olevan parantumaton. Yritän ajatella jotain muuta pelon iskiessä, mutta kohta huomaan taas dignosoivani itsessäni mitä ihmeellisempiä syöpiä. Olen ajatellut mennä lääkäriin, muuta en saa sitä itsestäni irti. Haluaisin puhua lääkärille tästä, mutta olen aina ajatellut olevani ajatusteni kanssa ainoa ja että kellään muulla ei ole tälläistä.
Kiitos teille kaikille jotka olette kirjoittaneet tähän ketjuun ja kertoneet kokemuksistanne. En olekaan siis ihan yksin...

 

Minulla on ollut aivan samoja oireita jo 2v onko tietoa kuinka ne saa loppumaan ??

 

Mieliala lääkkeet saattavat auttaa,käy Joni ihmeessä lääkerissä!

 

\

Kyllä nyt taitaa olla kyse paniikkihäiriöstä, ahdistuneisuushäiriöstä ja osittain varmaan masennuksestakin.Mee ihmeessä lääkäriin ja hae apua.Fyysiset oireet todellakin voi olla todella rankkoja, vaikka mitään varsinaista sairautta ei löydy.Mulla kans kokemusta tollasesta ja lääkkeitä ei kannata pelätä.Laita y-viestiä jos haluat.

:hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug:

Jep! NÄIN ON EI SULLE OIKEESTI TAPAHDU MITÄÄ VAKAVAA VAIK OIREET TUNTUU KAUHEELTA!! OSTIN JUS BEN FURMANIN KIRJOTTAMAN KIRJAN "PERHOSIA VATSASSA" JA SE ON TARKOTETTU JUST SULLE! TOSI HYVÄ KIRJA SE TARJOO APUA PANIIKKIIN, PELKOIHIN JA AHDISTUKSEEN!! EPÄTODELLINEN OLO JOHTUU MASENNUKSESTA!

 

Käväisin täällä lueskelemassa ja toteamassa että noista epätodellisista oloista kärsii moni. Ja itse kärsin monasti tuosta eksymisen tunteesta. Tiedän tutun reitin, mutten osaa hahmottaa sitä. Eli en hae oikoreittejä enkä osaa suunnistaa. Joskus joudun miehen kanssa iltakävelyllä ihan ahdinkoon jos käännyn väärästä kohdasta, jos liikutaan paikassa joka ei mulle ole kovin tuttu. Ja jos olen menossa johonkin, vaikka optikkoliikkeeseen tai vst. paikkaan, niin kävellessäni sinne tulee pelko, että löydänkö sinne. Ja se paikan löytäminen tuntuu ahdistavalta, että käännynkö oikeasta kohtaa jne.

Nyt olen n.2 kuukautta ollut ilman lääkitystä, koska mulle tuli sellainen yhdentekevä olo. Mikään ei ikäänkuin tuntunut missään. Olo oli kuin kasvilla. Tai zombiella joka vain vaelsi huoneesta toiseen. Kun lopetin lääkityksen, joka oli max. kestänyt vajaa puoli vuotta, niin tuntui kuin olisin herännyt syvästä unesta. Pystyin taas elämään ja tuntemaan.

Mulle ei vain lääkkeet sopineet. Nukahtamislääkettä käytän ja diapamit kulkee aina mukana, jos alkaa ahdistamaan, mutta muuten koen että pärjään ilman.

Ennen tuota keskivaikean masennuksen diagnoosia aloin laihtua, ja tosi hurjasti. Lääkkeet ja sairaalassaoloaikani vielä laihduttivat lisää. Nyt ollessani ilman lääkitystä paino on alkanut nousta ja huomaan syöväni, tiedä sitten mielipahaani vai mielihyvään, mutta ihmettelen itsekkin että miksi en voi hillitä syömistäni. Että mikä silloin sairastuessani masennukseen vaikutti etten syönyt eivätkä lääkkeet turvottaneet. Mutta nyt lopettaessani lääkkeet, niin ruokahalu on tosi hurja. Mutta mieluummin käytän ruokaa lohtuna kuin lääkitystä. Ja puhumatta lääkkeiden kalleudesta.

Miehelle tuo sairastuminen aikoinaan oli paha paikka. Ja pelkään että alan oireilla uudestaan, ja pahasti. Kun on sanonut ettei jaksa jos tilanne kehittyy yhtä pahaksi, kuin joutuessani hoitoon.

Mutta kävely ulkona ja kunnon yöunet auttavat kummasti. Nykyään harmittaa tuo syömiseni, koska vuosia sitten kamppailin ylikilojen kanssa.

Mutta eniten harmittaa tuo epätodellinen ja poissaoleva olo. Se on saanut mut eristäytymään ihmisistä, ja tuntuu että se näkyy jo päältäpäin. Vältän suuria ihmisjoukkoja ja uusia ihmisiä. Pysyttelen kovasti perhepiirissä, koska se tuntuu turvallisemmalta.

Ja tuo sähköhoito aikoinaan pahensi tilannetta, kun aiheutti noita muistikatkoksia. Olo on usein hyvin epävarma. Mutta lääkkeitä en halua enää syödä, koska sekavampi olo oli niitä käyttäessäni. Ja aika monia valmisteita ennätin kokeilla. Ja terapiassa kävin, mutta siellä piti aina kaivella niitä huonoja asioita ja se vain pahensi tilannetta. Huomasin että silloin olo oli aina huono kun oli ollut näitä keskusteluhetkiä.

Terveeksi en varmasti koskaan tule, enkä töihin pysty menemään. Mutta että suht tervettä elämää saisin elää, niin se olisi mulle jo hieno asia. Lääkkeitä en tuomitse, toisille ne vain sopii. Ja itsekkin aikoinani itsetuhoisena ne oli mulle pelastus elämään. Samaten kuin sairaalassaoloaika. :heart: :heart: :heart:

 

Täälä on yksi äiti joka kärsii tuosta epätodellisesta olosta se on tosi ikävän tuntuista!!! Nyt olen käyttänyt seroquel nimistä lääkettä jolla se pysyy jotenkin kurissa. Mietin tässä että voisiko mullakin johtua epätodellinen olo masennuksesta? Joku tuossa kirjoitti että se johtuu masennuksesta....ei varmaan kaikilla.. mutta lääkäri on joskus sanonut että olen masentunut muunmuassa...Olen itsekkin havainnut sen. Voi tätä elämää voimia kaikille!!!! :hug: :heart:

 

mulla viime keväänä samanlainen olo ahdistus kasvoi paniikkikohtauksi.onneksi sain heti hoitoa psyk.poli ja lääkityksen nyt on hyvä olo paniikkikohtauksia ei ole tullut pariin kuukauteen edelleen käyn polilla 2kertaa luukaudessa hae sinäkin apua kyllä elämä voittaa vaikka ehkä nyt ei siltä tunnu.

 

Hirvittävän tutulta kuulostaa... Mulla lisäks migreenin oireita. Oon ihmetelly niitä ja pelänny kasvia päässä... Ei meinaa nähdä kunnolla, optikko sanoo et kaik on ok. Oon aatellu et toi mieletön väsymys tekee tepposia, miehestä kun on yhtä paljon hyötyä kun tiskirätistä... On kyllä yllättäny täysin tää fyysinen ja henkinen väsymys, kuinka mieletöntä se on!