avuntarpeessa
En todellakaan tiedä mitä tekisin. 
Olen niin rikki sisältä, mutta mulla ei ole ketään, jolle voisin puhua... Toivottavasti edes joku jaksaa lukea kirjoitukseni ja vastaisi asiallisesti.
Ollaan nuoria lestadiolaisia, pari lastakin jo siunaantunu. Ollaan oltu yhdessä alle 4 vuotta ja tää elämä on pelkkää helvettiä, vaikka kulissit kunnossa onkin. Kuitenkin tuntuu niin kamalalta ajatus erosta... En tiedä mitä vastaisin muiden uteluihin ja tuntuisi kamalalta, jos mieheni mahdollinen poikkeavuus paljastuisi takiani hänen vanhemmilleen. Appivanhemmat ovat maailman ihanimmat ja pelkään, että välit heihinkin katkeaisivat. Enkä tiedä miten mies voisi enää tavata lapsia, koska en luota mieheeni enää samalla tavalla, kuin alussa... Pelkään, että mieheni saattaisi kiihottua myös lapsista tai että hän käsittelisi heitä liian kovakouraisesti...
Väkivaltaa meillä on harvoin, mutta on kuitenkin. Seksielämä on ollut surkeaa jo yli vuoden, kun mies ei halua.
N. puoli vuotta sitten mieheni paljasti keskustellessamme, että hän kiihottuu joskus myös miehistä ja kertoi joitain fetissejään. Hänellä on myös jonkinlainen fetissi peniksiin, mutta hän ei kertonut siitä sen tarkemmin...
Meillä on ystäväpiirissä myös julkihomoja ja nyt olen alkanut välttelemään heidän kutsumista kotiimme, koska epäilen mieheni ihastuneen erääseen heistä, harmi vain, että kyseinen mies on paras ystäväni ja hän on ainoa kenelle pystyn yleensä puhumaan, mutta en tietenkään tästä voi hänellekään kertoa.
Mieheni valehtelee alituisesti ja olen yllättänyt hänet varmaankin satoja kertoja lukemasta tietokoneelta homosarjiksia ja pelaamasta seksipelejä. Hän suuttuu, jos otan asian puheeksi.
Mieheni saa minut tuntemaan itseni täysin arvottomaksi ja itken salaa lähes päivittäin.
Meillä on seksiä n. kerran viikossa tai kahdessa ja silloinkin mies haluaa aina hoitaa hommat nopeasti ja mieluiten takaapäin. Minun nautinnostani hän ei välitä ja häntä inhottaa koskea alapäähäni, mikä on saanut itsetuntoni aika nollille...
En näe mitään ulospääsyä tästä tilanteesta, eikä minulla ole ketään tukena.
Anteeksi kirjoitusvirheet ja huono jaksotus, en vain jaksa itkiessä välittää niistä.
Olen niin rikki sisältä, mutta mulla ei ole ketään, jolle voisin puhua... Toivottavasti edes joku jaksaa lukea kirjoitukseni ja vastaisi asiallisesti.Ollaan nuoria lestadiolaisia, pari lastakin jo siunaantunu. Ollaan oltu yhdessä alle 4 vuotta ja tää elämä on pelkkää helvettiä, vaikka kulissit kunnossa onkin.
Kuitenkin tuntuu niin kamalalta ajatus erosta... En tiedä mitä vastaisin muiden uteluihin ja tuntuisi kamalalta, jos mieheni mahdollinen poikkeavuus paljastuisi takiani hänen vanhemmilleen. Appivanhemmat ovat maailman ihanimmat ja pelkään, että välit heihinkin katkeaisivat. Enkä tiedä miten mies voisi enää tavata lapsia, koska en luota mieheeni enää samalla tavalla, kuin alussa... Pelkään, että mieheni saattaisi kiihottua myös lapsista tai että hän käsittelisi heitä liian kovakouraisesti...Väkivaltaa meillä on harvoin, mutta on kuitenkin.
Seksielämä on ollut surkeaa jo yli vuoden, kun mies ei halua.N. puoli vuotta sitten mieheni paljasti keskustellessamme, että hän kiihottuu joskus myös miehistä ja kertoi joitain fetissejään. Hänellä on myös jonkinlainen fetissi peniksiin, mutta hän ei kertonut siitä sen tarkemmin...
Meillä on ystäväpiirissä myös julkihomoja ja nyt olen alkanut välttelemään heidän kutsumista kotiimme, koska epäilen mieheni ihastuneen erääseen heistä, harmi vain, että kyseinen mies on paras ystäväni ja hän on ainoa kenelle pystyn yleensä puhumaan, mutta en tietenkään tästä voi hänellekään kertoa.
Mieheni valehtelee alituisesti ja olen yllättänyt hänet varmaankin satoja kertoja lukemasta tietokoneelta homosarjiksia ja pelaamasta seksipelejä. Hän suuttuu, jos otan asian puheeksi.
Mieheni saa minut tuntemaan itseni täysin arvottomaksi ja itken salaa lähes päivittäin.
Meillä on seksiä n. kerran viikossa tai kahdessa ja silloinkin mies haluaa aina hoitaa hommat nopeasti ja mieluiten takaapäin. Minun nautinnostani hän ei välitä ja häntä inhottaa koskea alapäähäni, mikä on saanut itsetuntoni aika nollille...
En näe mitään ulospääsyä tästä tilanteesta, eikä minulla ole ketään tukena.
Anteeksi kirjoitusvirheet ja huono jaksotus, en vain jaksa itkiessä välittää niistä.