(Entisiä) rappiolla olevia ihaillaan

[no jaa]

Ainakin itse olen ollut huomaavinani huomattavan monessa ihmisessä ja usein myös mediassa tietynlaista -voisiko sanoa- suorastaan ihailua tällaisia alkoholia ja huumeita
käyttäviä, vähintään puolikriminaaleja ja rappiolelämää viettäviä ihmisiä kohtaan. Ja varsinkin, jos ihminen on tuollaista elämää viettänyt aikaisemmin.

Että vain tuolla tavalla tuntuu monen silmissä saavan "aitoa" elämänkokemusta. Ja että tavallinen tylsä arki ei ole tarpeeksi, vaan ihmisen pitää olla kokenut kovia (vaikka sitten ihan täysin omasta syystään), että voi väittää nähneensä elämää.

 

["vieras"]

Ainoastaan rahoissa ja kauneudessa kylpeviä julkkiksia voidaan ihailla, vaikka olisi huumeita käytetty ym, mutta todellisessa elämässä huumetausta on stigma, mistä puuttuu kaikki hohto eli en jaa mielipidettäsi.

 

[röppö]

Mä en ihaile kenenkään entisen alkoholistin tai narkkarin entistä elämäntyyliä,mutta nostan hattua jos ovat saaneet elämänsä raiteilleen.

Ja kun puhut siitä kuinka jotkut ovat kokeneet kovia omasta syystään jne..
Masennusta ei taatusti kukaan itselleen pyydä ja silloin,kun ihminen on pohjalla haetaan joskus vääristä asioista ratkaisua/pakokeinoa jne..
En lähtisi tuomitsemaan siis. Elämä kun ei ole mustavalkoista..

 

[Kissimi]

Peesailen Röpön kommenttia, ja vierasta myös. Mutta lisänä, jännä juttu on myös se että juuri näille menestyneille/menestyville viihdetähdille ym on jotenkin ok että vedetään kamaa ja riehutaan VAIN*KOSKA*SIIHEN*ON*MAHDOLLISUUS, mutta jos joku on mielenterveyden ongelmien; masennuksen, kiusaamisen, jne, takia päätynyt huumeita tai alkoa väärinkäyttämään, niin se onkin tosi häpeällistä.

Siis eikö ton pitäis olla juuri toisinpäin?? Että se joka sekoilee huvikseen on idiootti ja se jolla siihen on ajanut joku painavampi syy, sitä ymmärrettäisiin ja tuettaisiin herkemmin?

Varmasti vieroitus on vaikeaa kummassakin tapauksessa, mutta luulisi että vielä rankempaa niillä, joiden täytyy lisäksi saada pää kestämään ehkä rajunkin ongelmaista arkea/menneisyyttä ilman todellisuuspakoa. En väitä että julkisuus myöskään olisi helppoa, mutta vähän silti tuntuu että olis helpompi palata takasin vaikka ihailluksi muusikoksi jolla faneja ja rahaa riittää ja saa tehdä unelmatyötään, kuin vaikka masentuneeksi pätkätyöläiseksi jota on hakattu lapsena?

(Lisätään vielä että toisille tosiaan julkisuus ja paineet voi olla kovat ja mt-ongelmia olla heilläkin. Mutta paljon on näitä bändejä ym jotka ovat itse kertoneet että rellestettiin ja pidettiin hauskaa vaan, pää sekasin koko ajan ja hotellihuoneet meni lakoon, välissä ehkä vähän soitettiin.)