En ymmärrä vapaaehtoisesti yksilapsisia perheitä

Jaa-a, sama kai se on sinänsä sama monta hankkii, kunhan se on itselleen hyvä ja lapsille.

Itse nelikon nuorimpana olen monta kertaa miettinyt, että mitä varten minut oikein hankittiin, kun ei enää selkeästi jaksettu. Minulle ei opetettu mitään. Pyöräilemään opin vasta kouluikäisenä, yksin itkien ja itseäni kolhien parkkihallissa, luistelemaan en koskaan ja paljon kaikkia ihan perus elämänhallintataitoja puuttuu myös..

Vanhempani eivät myöskään käyneet enää vanhempainilloissa minun aikanani, kun olivat mielestään nähneet ne jo tarpeeksi monta kertaa. Kuten myös koulujen juhlat, aika monta kertaa sai kävellä yksin kevätjuhlasta ainoana lapsena kotiin kun vanhemmilla sisaruksilla oli jotain tärkeämpää, esim. esiintyivät lukion juhlassa tms. Kurjaa kun muita lapsia tultiin kuitenkin hakemaan.. Yhden kevätjuhlan jälkeen odotin kaksi tuntia tyhjän koulun pihalla todistus kädessä, kun oli vaan unohdettu..

Minun kanssani ei vietetty aikaa kahden kesken, kun taas varsinkin vanhimman kanssa kyllä. Minusta tuli kiukkuinen ja turhautunut lapsi, ja se vaan pahensi tilannetta. Vanhempia kiinnosti entistä vähemmän.

Jokainen lapsi tarvitsee vanhemmiltaan aina välillä ja säännöllisesti heidän TÄYDEN huomionsa. Älkää nyt herranjestas hankkiko niitä esikoisien viihdyttäjiä ja siinä sivussa kasvavia lapsia, vaan ihan yhtä tärkeitä ja täydellisiä ihmisiä kuin ne esikoisetkin...

 

...:lle: Ei toki toista tehdä toisen varalle, mutta eikö siinä koko maailma mustuisi lopullisesti jos ainoalle lapselle kävisi jotain? Ja kyllä uskon, että kaksi menee siinä missä yksikin, loppujen lopuksi.

Valitetavsti kaksi lasta voi mennä siinä, missä yksikin, eli menetät molemmat samalla kertaa. Liikenneonnettomuudessa esim. Varsin tyhmä peruste tehdä kaksi lasta.
Mahdollisuus on myös, että kummatkin vanhemmat kuolevat yhtä aikaa esim. Liikenneonnettomuudessa, jolloin jää kaksi orpoa yhden sijaan.

 

Tää on kyllä ihme tyyli välillä, tuputtaa omia valintojaan totuuksina...

 

Tää on kyllä ihme tyyli välillä, tuputtaa omia valintojaan totuuksina...

Enpä sellaista oikein tässä ketjussa havainnut. Eikä ainakaan aloittaja mitään tuputtanut. Hänhän sanoi, että ei arvostele, vaan ihmettelee. Ei tainnut missään välissä sanoa, että kenenkään PITÄÄ hankkia useampia lapsia. Ja toiset nyt vähän avasivat niitä ihmetyksen aiheita. Hyvä keskustelu.

 

Sen enempää kommentoimatta muita väittämiä niin kaksi lasta on mun mielestä paljon helpompi kuin yksi, ainakin meillä. Lapsilla vajaa kaks vuotta ikäeroa ja se "äiti, mitä mä tekisin?" tulee vaan silloin kun toinen on pitempään poissa kotoa. Muuten leikkivät (ja tappelevat) yhdessä. Oppivat sosiaalisiksi kun pitää edes joskus jakaa jotain. Isommalle se on haasteellista, pienempi antaa vaikka ainoansa.

 

Naapureitten ainoat lapset muuten on useinmiten meillä. Eikä kukaan juuri perään soittele, minä lähetän ne klo 20 koteihinsa. Eli juu varmaan on tosi helppoa yhden lapsen kaa - senkin naapuri hoitaa ja viihdyttää...

Voi, meillä on ollut aivan toisin päin Naapurien monilapsisista perheistä tultiin mielellään meille leikkimään ja olemaan tuon ainokaisen kanssa hänen ollessa pienempi. Oli rauha, eikä tarvinnut ottaa niitä pienempiä mukaan. Tosin yhdelle äiti laittoi aina pikkusiskon mukaan, minun viihdytettäväksihän se sitten jäi. Kerran sitten sanoin ystävällisesti äidilleen, että josko xx nyt tulisi vastaisuudessa ihan yksin, kun en ottaisi mielelläni vastuuta pienestä Eli voihan sitä avata suunsa jos ei lapsia kotiinsa halua.

 

Kommentoin ainoastaan tuohon "kaksi menee sinä kun yksikin".

Sanoisin jopa niin, että kaksi menee paljon helpommin kuin se yksi!

Meillä on kolme lasta, kahdessa sarjassa. Eli vanhemmat ovat nyt jo lähes aikuisia, heillä vuoden ikäero. Heillä oli aina seuraa toisistaan, oppivat pitämään puolensa ja toisaalta ottamaan myös toisen huomioon. Teininä oli helpotus, kun pitivät huolen toisistaan ja aina sai jotenkin yhteyden ainakin toiseen.

Nyt tuo iltatähti on yksin ja voi, että on "raskasta"! Olemme kovia matkustelemaan, mutta eihän tuo yksinään viihdy. Eikä vielä oikein voi kaveriakaan mukaan ottaa. Kotona on tylsää, jos ei ole kaveria. Pihalla on tylsää, jos ei ole kaveria. Hänellä raukalla ei ole ketään kenen kanssa tapella, ei ketään kenen kanssa liittoutua vanhempia vastaan, ei ketään kenen kanssa jakaa lelut yms.

Voi kun oltaisiin oltu viisaampia ja edes yritetty vielä yhtä lasta.

 

Kukin taplaa tavallaan. Enkä murehdi heitä joilla on se yksi lapsi. Itse olen isosta perheestä ja nyt kun vanhemmat ovat ikääntyneitä ja sairaita, on luojan lykky ettei tarvitse kantaa sitä huota kaikesta yksin.

 

Kaksi menee samassa kuin yksi pätee varmaan sitten kun lapset ovat kasvaneet vähän. Teillä taitaa aika kullata muistot, vai leikkivätkö teidän lapsenne nätisti yhdessä tappelematta ja riitelemättä ollessan 1- ja 2v tai 1 ja 3v? Ei meillä vaan.
Silloin, kun tuo esikoinen oli ainokainen (oli 2v3kk vauvan syntyessä) niin se viihtyi niin hienosti itsekseenkin. Pääsin todella helpolla silloin yhden kanssa. Lapsikohtaista tämäkin.

 

noh,yhdelle on enemmän aikaa

 

Meitä tuli kaksi kerralla, eikä kuulemma todellakaan mennyt siinä kuin yksi!

 

[QUOTE="jep";30171233]Mä taas en ymmärrä miten joku voi ajatella että lapsissa olisi joku särkymävara... Että kun on monta niin ei haittaa vaikka yksi puuttuisikin?[/QUOTE]

Tätä minäkin ihmettelen. Ei kai se nyt mene niin, että yhden lapsen kuolema ei tunnu niin pahalta kun on muita "korvaavia"? Suoraan sanottuna (näin lapsettoman ainokaisen mielestä) aika hirveä ajatus.

Muistan kyllä joskus lukeneeni jonkun suurperheellisen naisen kertomuksen 1960-luvulta, kun heiltä kuoli yksi lapsi ja naapurin hyvää tarkoittava rouva totesi, että "jäihän teille vielä viisi". Äidin surua sellainen ei helpottanut lainkaan.

 

Enpä sellaista oikein tässä ketjussa havainnut. Eikä ainakaan aloittaja mitään tuputtanut. Hänhän sanoi, että ei arvostele, vaan ihmettelee. Ei tainnut missään välissä sanoa, että kenenkään PITÄÄ hankkia useampia lapsia. Ja toiset nyt vähän avasivat niitä ihmetyksen aiheita. Hyvä keskustelu.

Lähinnä ihmettelen miksi ihmetellä toisten henkilökohtaisia asioita.... voi ihme...
Vai ihmettelikö ap toisten hienoja valintoja?

 

Tällä palstalla näkee usein tätä "se määrä, ei se laatu" ajattelua. Tuntuu olevan jonkinlainen kilpavarustelu menossa, kuka pulauttaa eniten vauveleita elämänportistaan.
Itse arvostan kuitenkin kaikessa enemmän laatua kuin määrää, siksi ymmärrän yksilapsisia oikein hyvin. Yksilapsisilla on etuoikeus olla paljon läheisempi lapsensa kanssa kuin monilapsisilla. Se on jotenkin syvempää.


Huom, "kaikissa" elokuvissakin kaikilla on yksi lapsi. Oletteko huomanneet. Tosi omituista.

 

Minkäikäiset mankuu vanhempia leikkimään? Siis ainokaiset? Minulta kysyttiin tänään käykö meillä paljon kavereita iltaisin ja viikonloppuisin lapsen seurana. Katsoin vaan että täh, no ei käy. Itsekseen leikkii, päiväkodissahan se koko viikon leikkii kavereiden kanssa ja haluaa olla yksinkin joskus.

 

Meitä siskoksia on kaksi ja vihaamme toisiamme. Emme pidä edes mitään yhteyttä, ollaan kuin yö ja päivä.

Että se siitä seuran pitämisestä.

 

Tapaus 4 sisarusta- tapaaminen kerran viidessä vuodessa.

 

[QUOTE="Mie";30174158]Minä kaipasin isoveljeä. Minulla oli vain pikkuveli. Äidilleni lisäksi pojat ovat "arvokkaampia" kuin tytöt, joten muistan aina jääneeni toiseksi. Kaikessa. Ainahan ihminen kaipaa ja haluaa jotain, mitä ei ole saanut. Kaikkein typerintä on, jos kysytään pieneltä lapselta haluaako tämä sisaruksia, joiden kanssa on niin ihanaa ja mukavaa. Tottahan pieni lapai haluaa miellyttää vanhempaansa ja sanoo joo. Sitten äiti täällä palstalla hehkuttaa, kuinka pieni Nico-Petteri niin haluaa sisaruksen. Ja kuinka tämä 2 vuotias hellanterttu on aivan itse sanonut niin, kenenkään johdattelematta. Juuh. Niin varmaan on.[/QUOTE]

Joo, ihmisiä on erilaisia, tietysti myös lapsia, mutta tätä en usko hetkeäkään. Oletko itse kysynyt tai tiedätkö jonkun kysyneen lapseltaan haluaako tämä pikkusisaruksen? Ja sinä olet tosissasi sitä mieltä, että myöntävä vastaus on vain vanhemman miellyttämistä? Minä sanoisin, että myöntävä vastaus, joka takuulla olisikin se yleisin vastaus on vaan lapsellista, ei siinä mitään miellyttämisenhalua/johdattelua ole takana.

 

[QUOTE="jhå";30510521]Tapaus 4 sisarusta- tapaaminen kerran viidessä vuodessa.[/QUOTE]

Oma kokemukseni on, että meidän lapset saavat aivan mielettömästi toisiltaan. Tällä hetkellä 5 lasta. En minä nyt välttämättä ajattele, että aikuisena pitäisi kylkikyljessä nyhjätä, ehkäpä heillä kuitenkin on omat perheet jo.

Minusta on myös päivänselvää, ettei ainoilla lapsilla voi olla näitä samoja etuja kuin meidän lapsilla, ja kyllä sen nyt vaan näkeekin. Mutta ei kai se kaikkiin päde. Kyllä minua välillä ihan oikeasti säälittää, jos lapsi ei saa edes yhtä sisarusta "taloudellisista" syistä. Näin ei saisi sanoa, mutta näin se vaan on, kun näkee omalla kohdallaan tämän elämän aarteen, on vaikea olla ajattelematta, että ette taida tietää mitä menetätte.

Nykyään luullaan, että omalle ja lasten elämän ajalle on olemassa joku vakuutus.
Eläkesijoitusrahastoa esittelevä mieskin naurahti minulle, että mikään ei voi mennä vikaan, ellei sitten syty kolmas maailmansota, no hehheh, en ole mikään pessimisti todellakaan, mutta minusta on valitettavasti aivan päivänselvää, että se oma vaiva ole mikään kaiken kestävä perustus eikä elämälle ihan oikeasti saa vakuutusta. Kannattaisi enemmän elää tätä elämää, kuin varautua huomiseen.

En minä silti sekaannu kenenkään elämään, murheensa kullakin. Omalta osaltani haluaisin vain tuoda esiin sitä iloa, jota vain monilapsisessa perheessä voi olla. Olen tottakai huomannut, että omat ahdistuksensa, kaunansa, katkeruutensa ja kateellisuutensa, tyytymättömyytensä saa helposti siirrettyä omiin lapsiinsa ja sen takia on kai pakko suositella, että jokainen joka pitää köyhyyttä tai monilapsisuutta (usein osuu kuitenkin samaan pakettiin, tosin en kahta lasta kovin suuren taloudellisena takkana nyt osaa nähdä.. ) todella pidättäytyy tekemästä niitä lapsia enempää. No tässä nyt muutamia ajatuksia.

Niin ja aika ja rakkaus on mulla kyllä riittänyt ihan jokaiselle. Syliin ei mahdu samaan aikaan kuin kaksi tai kolme pientä, mutta sitten on vielä kaksi kylkeä kyhnättäväksi. Kukin vuorollaan. (Tosin nyt on se kuudeskin jo tulossa, innolla odottavat, taitavat olla kovin miellyttämisenhaluisia?)

 

Ei ole rahasta kiinni. En halua olla raskaana, enkä pidä vauvoista. Yhden sieti nippanappa. Nyt on mukavan helppoa ja ehdin harrastaa ja on omaa aikaa. Toisen lapsen hankkimattomuus ei ole taloudellisista syistä kiinni.
Kyllä mun ainokaisella on iso perhe, vaikka ei sisaruksia olekaan. On läheiset serkut ja pikkuserkut joita nähdään miltei päivittäin.
Itsellänikin on paremmat välit serkkuihin, kuin pariin sisareen, joita en ole nähnyt 10vuoteen ainakaan.

Kyllä ne kaikki sukulaiset on rikkaus, ei pelkät sisaret. Ja se rikkaus piilee enemmänkin siinä läheisyydessä, kuin lähisukulaisuudessa.

 

Syitä siihen, miksi meille riittää yksi lapsi:

- Jos tulisi toinen, täytyisi vaihtaa isompaan asuntoon. Rahallisesti varmasti onnistuisikin, mutta viihdymme tässä oikein hyvin
- Raskaus oli minulle helppo, mutta en ihan vain huvikseni halua taas laittaa kroppaani niille rasituksille, juuri kun olen saanut itseni taas upeaan kuntoon fyysisesti
- Yhden kanssa on helppo mennä kaikkialle, emmekä ole tarvinneet edes autoa, kun on kaksi aikuista kaksin käsin liikenteessä
- Aikaa parisuhteelle jäisi vähemmän, ja jo ennen esikoistakin viihdyimme mainiosti kaksin. Emme halua riskeerata tämänhetkistä upeaa tilannettamme
- En halua "uhrata" elämästäni enempää vuosia pelkkään kotona istumiseen ja lapsen hoitamiseen, yksi riitti. Haluan päästä työelämään viimein.
- Lapsella on runsaasti kavereita ja monilla ystävilläni on samanikäisiä lapsia, joten yksinäinen hän ei ole, vaikka ainokainen onkin.
- Minulla ei ollut koskaan edes vauvakuumetta, ja lapsi hankittiin, koska se oli miehelle tärkeää (toki minullekkin nyt jälkeenpäin ajatetuna). Mutta yksi riittää oikein hyvin

 

Miksi tehdä edes se yksi lapsi riesaksi, kaksi vielä pahempi.

 

Vanhemmuuden kokemus on erilaista kahden kuin yhden kanssa. Ensimmäisen kanssa "opettelua" ja äitiysidentiteetin hakua,mutta toisesta jo todella nauttii. Ajattelen, että sisarukset on rikkaus, kuten itsellekin. Kuka hullu jaksaa vain omia vanhempiaan aikuisiällä? Tietysti naisen ura/urattomuus tulee tähän väliin: jos on opiskelut tms hakusessa haluaa panostaa siihen kuvitteellisen hyvään. Minä arvostan monilapsisia perheitä. Vanhemmat ovat paljon antaneet,hyvässä mielessä se näkyy lasten elämässä. Minusta yhden kanssa perhe-elämä on melkoisen torsomaista ja kapeaa.

 

Vanhemmuuden kokemus on erilaista kahden kuin yhden kanssa. Ensimmäisen kanssa "opettelua" ja äitiysidentiteetin hakua,mutta toisesta jo todella nauttii. Ajattelen, että sisarukset on rikkaus, kuten itsellekin. Kuka hullu jaksaa vain omia vanhempiaan aikuisiällä? Tietysti naisen ura/urattomuus tulee tähän väliin: jos on opiskelut tms hakusessa haluaa panostaa siihen kuvitteellisen hyvään. Minä arvostan monilapsisia perheitä. Vanhemmat ovat paljon antaneet,hyvässä mielessä se näkyy lasten elämässä. Minusta yhden kanssa perhe-elämä on melkoisen torsomaista ja kapeaa.

Elämä on ihan niin kapeaa, kuin oma käsityskyky sen antaa olla. Ei näytä sinunkaan ymmärryksesi laajentuneen lasten myötä. Tyyliin oma tapa on ainoa oikea tapa, se on aina surullista ja todella torsomaista ja kapeaa.

 

Vanhemmuuden kokemus on erilaista kahden kuin yhden kanssa. Ensimmäisen kanssa "opettelua" ja äitiysidentiteetin hakua,mutta toisesta jo todella nauttii. Ajattelen, että sisarukset on rikkaus, kuten itsellekin. Kuka hullu jaksaa vain omia vanhempiaan aikuisiällä? Tietysti naisen ura/urattomuus tulee tähän väliin: jos on opiskelut tms hakusessa haluaa panostaa siihen kuvitteellisen hyvään. Minä arvostan monilapsisia perheitä. Vanhemmat ovat paljon antaneet,hyvässä mielessä se näkyy lasten elämässä. Minusta yhden kanssa perhe-elämä on melkoisen torsomaista ja kapeaa.

Mitä jaksamista vanhemmissa on lapsen aikuistuttua, eihän sitä tarvitse nähdä koskaan jos ei halua?