Täälläkin kaivattaisiin hieman neuvoja, vaikkei otsikon sana "sietää" kuvasta omia tuntojani.
Meillä siis pyörinyt uusioperhe reilun parin vuoden ajan. Miehelläni on aikaisemmasta suhteesta lapsia ja minä lapseton. Olen kuitenkin aiemminkin ollut edellisessä suhteessa lapsellisen miehen kanssa, ja silloin taisin tulla paremmin toimeen miehen lapsen kanssa, kuin itse miehen.
Nykyisen mieheni aikaisempi suhde oli päättynyt jo aikaa ennenkuin tulin kuvioihin. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen minut esiteltiin lapsille ja kaikki on kyllä mennyt yleisesti ottaen hyvin varovaisesta tutustumisesta lähtien aina yhteenmuuttoon saakka. Lapset ovat meille ns. etälapsia, sillä asuvat koulunsa takia äidillään ja meillä sitten viikonloppuisin ja lomilla. Vanhempien lasten kanssa tulen todella hyvin toimeen, voimme jutella ja nauraa niitä näitä, ja myös minulle lapset kertovat asioitaan. Ehkä paremminkin kuin isällensä
Ja sanottakoon, että koska lapsilla on jo hyvä äiti olemassa, en ole tietoisesti yrittänyt hakea äitipuolen roolia, vain sitä välittävän aikuisen roolia.
Tämän nuoremman kanssa olen täysin ulalla.
Ollaan alusta alkaen tehty ja puuhailtu kaikkea yhdessä lapsiviikonloppuina. Olen toiminut myös lapsenvahtina tälle nuorimmalle ja kahdestaan ollessa tullaan hyvin toimeen. Puhellaan kaikenlaista, pelaillaan ym. Kaikkeni olen yrittänyt hänen kanssaan, menemättä liiallisen miellyttämisen rajoille. Hän on myös kahden kesken hyvin oma-aloitteinen toimissaan, mutta isän tullessa kotiin heittäytyy täysin avuttomaksi ja kiukuttelee, jos ei saa tahtoaan läpi. Asiassa kuin asiassa.
Puhuminen myös minun kanssa loppuu, hän kohdistaa puheensa ja pyyntönsä ainoastaan isälle. Minun seura ei enää kiinnosta, tai minua ei pyydetä avustamaan tai tekemään mitään. Jos joku kysymys mielessä on, hän kysyy sen vähän kuin isän kautta.
Ja kun aletaan iltapuuhiin, hän jättää minut esimerkiksi hyvänyön-toivotuksista ulkopuolelle. Muille perheenjäsenille toivotellaan nimestä saakka hyviä öitä, mutta minulle ei. Jos isä käskee, sieltä tulee mutinana minulle öitä. Hyvät huomenet hän toivottaa oma-aloitteisesti, jos satun olemaan ensimmäisenä ylhäällä aamulla. Muuten ollaan hiljaa, ja kaikki pyydetään/sanotaan isälle.
Lisäksi nuorimmainen on melko mustasukkainen minusta ja isän huomiosta, näin muutamankin vuoden jälkeen. Vaikka emme lasten aikana todellakaan kiehnaa yhdessä, niin pientäkään hetkeä en saa illalla olla sohvalla isän kainalossa. Tai jos harvoina hetkinä isä hieroo kipeitä niskojani lapsen nähden, niin heti lapsellakin on kaikki paikat kipeänä ja niitä pitää hieroa HETI.
Mutta kun olemme jälleen kahdestaan lapsen kanssa, niin jutustelu on meillä ihan mukavaa ja saatamme hihitelläkin jotain. Muun perheen seurassa jään ulkopuolelle.
En tiedä enää miten suhtautua. Antaako ajan kulua ja odottaa, että parisen vuoden päästä lapsi on vähän isompi ja ehkei niin läheisriippuvainen isästään?
Itselle alkaa lapsiviikonloput olla melkoisen pitkiä ajanjaksoja, sillä en oikein itsekään enää tiedä miten suhtaudun lapseen. Olen katsonut peiliin ja yrittänyt olla avoin ja sopeutuva, mutta myönnän, että tunnen itseni ulkopuoliseksi silloin kun nuorimmainen on meillä. Se ei ole mukava tunne, kun tää on kumminkin myös minun oma koti. Nyt olen sitten yrittänyt suunnata energiaa näihin vanhempiin lapsiin ja olla välittämättä tästä nuorimmaisesta. Välillä on jopa tuntemuksia, etten jaksa enää edes yrittää tämän nuorimman kanssa, koska näin pitkän ajan jälkeen hän edelleen tekee selväksi, etten kuulu perheeseen. Huolimatta niistä kivoista päivistä yhdessä.
Lapsi on toisaalta jo sen verran iso, että en tiedä miten asiaa auttaisi, jos hänen kanssaan yrittäisin avata keskustelua, siitä, mikä meidän väleissä sit kuitenkin hiertää. Toki hän varmaan jo aavistaa, etten minäkään osaa olla täysin rento oma itseni, kun hän on meillä. Mutta miten avata se vyyhti? Lapsi on halutessaan tosi kiva tyyppi, fiksu ja hauska, ja alkaa itseä pistämään vihaksi, kun huomaa, että oma asenne alkaa lipsuilla ärtyneisyyden ja välinpitämättömyyden puolelle, kun perjantai koittaa..
Muuten meillä menee miehen ja muiden lasten kanssa tosi hyvin, en voi siis osaltani valittaa enempää up-elämästä! Toimimme muuten hyvin perheenä ja meillä on liuta tulevaisuuden suunnitelmia. Tämä yksi ongelma vain tuottaa harmaita hiuksia ja haluaisin aidosti olla ja välittää koko perheestä.. Mikä neuvoksi?