En vain pysty kertomaan miehelleni koulukiusaamisestani jne, neuvoja?

["vieras"]

Mua kiusattiin koko peruskoulu. Mukana oli myös ihan fyysistä kiusaamista. Kiusaaminen on pääasiassa sitä "pahinta" laatuaan. Eli ei otettu koskaan porukkaan ja leviteltiin mitä kummallisempia juoruja, jotka vielä pienellä paikkakunnalla moni uskoi. Mulla on edelleen kotikunnassa jotenkin huono maine, koska tosi moni uskoi ne kaikki tarinat, mitä kiusaajat levittelivät.
En muista edes yhtä ainutta kertaa, koska joku olisi esim. halunnut olla mun pari tai olisi kysynyt mua ryhmätyötä tekemään porukkaan tms.
Olin hyvä liikunnassa ja silti mut valittiin viimeisenä.
Yläasteella musta keksittiin kaikkea kummallista. Tein muka fritsuja imurilla ja mulla oli muka "omia mielikuvituskavereita" ja soittelin kuulemma tuntemattomalla numerolla läähäreitä "koulun suosituimmille" ja olin yrittänyt iskeä sitä ja tätä yms. Pahimpia juttuja en kerro, ettei mua tunnisteta niistä. Joskus oli liikkapussista otettu mun alusvaatteet ja ripustettu ilmoitustaululle jne. Puhumattakaan kaikista nimityksistä, joita mulla oli ja siitä, että mun päälle usein mm. syljettiin.
Aikaisemmin en esim. tajunnut edes, että mun paras kaverikin petti mua. Oltiin vapaa-ajalla paljon yhdessä ja sanoi mua parhaaksi kaverikseen. Silti hän ei IKINÄ koulussa puolustanut mua ja hän kavereerasi paljon kiusaajieni kanssa. Kerran kun kasvot turposivat siitä, että mun päälle heiteltiin kiviä menin ekaa kertaa sanomaan asiasta rehtorille. "Bestikseni" oli seuraavana päivänä mulle vihainen siitä. Kiusaajat luulivat, että "bestikseni" oli ollut mun mukana kertomassa asiasta. "BEstis" jaksoi vihoitella mulle kauan, että olin vetänyt hänetkin soppaan mukaan. Kylläpä tuo jaksoikin mielistellä kiusaajia sitten koko kevään, että hänen maine palautui.
Lukio sujui jo ihan hyvin ja lukiosta on ihan mukaviakin muistoja. Vaikka silloinkin sattui kaikenlaista ikävää.

Tuo kiusaaminen on vaikuttanut muhun eniten vasta yli parikymppisenä. Vaikka olen jo aikuinen, nään kouluajoista unta vähintään 2-3krt viikossa. Vaikka nään unta, tunnen ihan fyysisesti silti sen miten mulla on paha olla. NIissä unissa mulla on ihan käsittämättömän paha olo, itken ja pelkään.
Vasta nyt aikuisena mulle on tullut myös kova itseinho. Mä en voi käydä normaalisti esim. kaupassa. Kuvittelen koko ajan, että ihmiset arvostelevat varmasti ulkonäköäni ja kuuntelen koko ajan, puhuuko joku musta jotakin.
En kauheasti odota seuraavaa päivää, koska pelkään jos silloin joku sanookin jotakin pahaa musta tai joku huuteleekin kauppareissulla jotakin.

Muutettiin takaisin vanhalle kotipaikkakunnalleni vanhempieni kotitaloon, jota remontoimme. Mieheni on kaikenpuolin menestyvä ja kaikki tuntevat hänet jo uudella paikkakunnalla hyvänä urheilijana ja paikallisen urheiluseuran "uutena tähtenä". Hän on hyvin koulutettu ja hyvässä asemassa jne. (Hän ei ole täältä kotoisin siis).
En tiedä osaako kaikki edes yhdistää miestäni muhun.

No pitemmittä puheitta. Uskon, että miehelläni alkaa varmaan olemaan aikalailla neuvot vähissä mun jatkuvien kiukutteluiden ja itkukohtausten kanssa. Eikä syystä. Mä en vaan jotenkin pysty kertomaan mikä oikeasti on syynä. Jotenkin ajattelen, että hän pitää mua sen jälkeen jonakin onnettomana nynnerönä, vaikka tuskin näin on.
Toisaalta kuvittelene myös, että mies luulee että hänen maine on mennyttä, koska kaikki tietää hänen olevan naimisissa luuserin kanssa.
Eikä mun miehelle ole maine tärkeää ja tuskin häntä kiinnostaa mitä muut siitä ajattelevat, mutta silti..
Toisaalta mä en myös halua paljastaa miehelleni mun heikkoutta. Nyt kun on kerrankin ensimmäinen ihminen, jolla olen lähes täydellinen en halua tuhota sitä paljastamalla, että olenkin koulukiusattu nyhverö.

Huh, tulipa tekstiä. Pahoittelen teksin epäjohdonmukaisuutta. Kirjoittelin kännykällä ja tällä on vähän vaikea takoa pitkää tekstiä

 

["mie"]

Tosi surullista kuulla sun tarina Ihan hirveetä et olet joutunut tuollaista kokemaan eikä ihme että se vaikuttaa sun itsetuntoosi vielä nykyäänkin.Kiusaaminen jättää arvet.Mun mielestä sun kannattais ehdottomasti nyt hankkia ammattiapua että pääset työstämään ongelmia auki,sun miehesikin VARMASTI ymmärtää ja tukee sua kun kerrot mistä on kysymys.Sä oot silti se ihana ihminen kenen kanssa se on mennyt naimisiin.Nyt näytät närhenmunat kaikille niille kusipäille ja pistät elämäsi järjestykseen,VOIMIA!!!!!

 

["mie"]

ps.minäkin olen kokenut huutelua ja haukkumista koulussa,en tosiaankaan tiedä että miksi..olin mielestäni aivan kuin muutkin,mutta eihän vika ikinä kiusatussa olekaan.Nykyään asun samalla paikkakunnalla kuin kiusaajanikin ja kuljen pää pystyssä heidän ohitseen.

 

["vieras"]

minua kiusattiin myös koko peruskoulun ajan, niin että yläasteella jouduin vaihtamaan koulua. Tosin minua kiusasivat vain pääasiassa pojat, arvet ovat ikuiset ja vieläkin vaihdan kadunpuolta mikäli murrosikäisiä poikalaumoja kulkee vastaan. itsetuntoon se on vaikuttanut eniten. Kävin aikuistuttuani puhumassa psykologin kanssa ja se auttoi. Nyt itse äitinä puolustan kiusattuja ja vahdin omia lapsiani kuin leijonaemo, puuttuen heti mikäli kiusaamista esiintyy. Sinun kannattaisi käydä juttelemassa jonkun ammatti-ihmisen kanssa, tapahtuneet on osa menneisyyttäsi eikä sillä ole mitään tekemistä parisuhteesi kanssa, oman itsesi vuoksi kannattaa puhua ulkopuoliselle. Miehelle kertominen kannattaa myös, tuskin hän sinua luuserina pitää, ei tulisi mieleenkään ajatella noin. Ei kannata itkeä enää, ei tuhlata energiaa johonkin joka on tapahtunut kauan sitten. Paras tunne on kun nyt aikuisesna on kohdannut näitä kiusaajia..etenkin kun rankimmin minua kiusannut poika kohtasi minut baarissa eikä tunnistanut??alkoi iskemään kunnes sain näpäytettyä häntä, voi sitä tunnetta, se oli mahtava hetki.

 

["vieras"]

Tarvitset ehdottomasti ammattiapua. Miehelle ei minusta kannata vielä kertoakaan, kun on niin paljon käsiteltävää ja hän ei voi kuitenkaan auttaa. Voisi tulla vaan ahdistunut olo puolestasi. Sen verran voit sanoa, että paikkakuntaan liittyy paljon pahoja muistoja ja kerrot sitten myöhemmin osan. Luulen, että ihan kaikkea ei kannata kertoa, koska tekisi hänet varmaan tosi surulliseksi. Muista kuitenkin, että ajatuksesi luuseriudestasi (ja jopapelko, ettämiten vaikuttaa mieheen) ja se häpeä mitä kannat nyt, ei ole aikuisen ajattelua, vaan jäänne menneisyydestä mistä et ole päässyt eroon. Kun saat käsiteltyä näitä, niin olo häviää.

 

[ddd]

Mene juttelemaan psykologille. Pääset yli. Mäkin pääsin. <3

 

["vieras"]

Itsekkin olen kokenut saman. Nyt reilu parikymppisenä olen huomannut,että asiat ovat alkaneet vaivata enemmän..Mulla kiusaaminen alkoi toisella luokalla kun luokkamme tavallaan hajoitettiin ja jouduin ainoana tyttönä vieraaseen luokkaan. Itsetuntoni oli aivan nollassa,muistan että joku keskustelu siitä oli äitini ja opettajan välillä mutta ei se auttanut mitään. Kiusaus vaan yltyi. Eipä tarvinnut kauaa miettiä menenkö luokkakokoukseen joka järjestettiin viime kesänä. En asu siis itse enään paikkakunnalla,enkä haluakkaan palata niin paljon tuo kaikki häiritsee. Miehelleni olen jotain kertonut,mutta ei tätä asiaa voi tajuta kukaan joka ei ole itse kokenut samaa. Mulla oli vielä kotonakin paljon ongelmia mm. väkivaltainen alkoholisti isä joka teki viikonlopuista yhtä helvettiä,niistä asioista mulla taitaa olla vieläkin pahemmat arvat kannetavana. Juuri viime yönä pyörin sängyssä ja mietin näitä asioita ..en vaan tajuu miksi just mun lapsuus piti olla tollanen...

 

["Aloittaja"]

Mulla oli kotiolot ihan hyvät. Mulla oli kohtalaisen varakas koti ja joskus harvoin vihjailin kiusaamisesta jollekkin, niin yleensä se kuitattiin " ne on vaan kateellisia". Vaikka mulla olikin ihan normaali perhe ja rakastavat vanhemmat, ihana sisko ja veli jne. Meillä usein vedottiin siihen, että pakkohan mulla on olla kaikki hyvin, kun on oma tietokone ja uudet suksetkin sain.
En vanhempana ole edes jaksanut huolina purkaa kotona, koska vanhemmat olettavat: kun on rahaa, kaiken on oltava hyvin.

Mä muista joskus, kun itkin kiusaamista kotona (oli tosi rankka päivä koulussa ollut) niin porukat taisi heittää jotakin, että olen kiittämätön kakara, koska justiin oltiin oltu Amerikassa kolme viikkoa kesällä ja kehtaan vielä itkeä!
Toki monella tapaa mulla oli tosi ihanakin koti ja ihan kohtalainen lapsuus muuten.

Mua on alkanut myös pelottaa nukkumaan meneminen, koska pelkään näkeväni taas painajaisia. Se tunne, minkä tunnen ihan fyysisest on sanoin kuvaamattoman paha olo. Herään yleensä siihen, kun unessa itken ihan hengettömänä.
Usein unet liittyy juuri koulumaailmaan. Viimeyönä painajaisessa olin yläasteella ja oltiin uimahallissa. Kaikki piikittelivät mua läskiksi ja norsuksi. (Olin normaalipainoinen lapsi). Uni loppu siihen, kun joku yritti mut heittää jostakin 200m kalliopudotuksesta alas, johon tiesin kuolevani. SIinä mietin vaan, että mun lapset tarvii vielä äitiä ja halusin lasteni luo. Yritin huutaa luokkakavereilleni, että auttakaa nyt edes joku mua, mutta kukaan ei tullut apuun. Uni loppu ennen kuin sain tietää, heitettiinkö mut alas.

Kiitos kaikille viesteistä! <3

 

["Vieras"]

Tarvitset ammattiapua. Terveyskeskuspsykologi esimerkiksi? Tulevaisuus on valoisampi, usko pois...mutta nuo hirvittävät muistot pitää ensin käsitellä. Itseäni kiusasi opettaja ala-asteella, toki osa oppilaistakin.

 

[heikko]

[QUOTE="vieras";25125631]Itsekkin olen kokenut saman. Nyt reilu parikymppisenä olen huomannut,että asiat ovat alkaneet vaivata enemmän..Mulla kiusaaminen alkoi toisella luokalla kun luokkamme tavallaan hajoitettiin ja jouduin ainoana tyttönä vieraaseen luokkaan. Itsetuntoni oli aivan nollassa,muistan että joku keskustelu siitä oli äitini ja opettajan välillä mutta ei se auttanut mitään. Kiusaus vaan yltyi. Eipä tarvinnut kauaa miettiä menenkö luokkakokoukseen joka järjestettiin viime kesänä. En asu siis itse enään paikkakunnalla,enkä haluakkaan palata niin paljon tuo kaikki häiritsee. Miehelleni olen jotain kertonut,mutta ei tätä asiaa voi tajuta kukaan joka ei ole itse kokenut samaa. Mulla oli vielä kotonakin paljon ongelmia mm. väkivaltainen alkoholisti isä joka teki viikonlopuista yhtä helvettiä,niistä asioista mulla taitaa olla vieläkin pahemmat arvat kannetavana. Juuri viime yönä pyörin sängyssä ja mietin näitä asioita ..en vaan tajuu miksi just mun lapsuus piti olla tollanen...[/QUOTE]

Mullakin on samanlaisia kokemuksia, paitsi että mä jouduin eroon ekaluokan kavereista kun muutettiin uudelle paikkakunnalle. Mä olin tokaluokasta yhdeksänteen asti "se uusi" pienellä paikkakunnalla, ja aluksi kiusaaminen oli sitä että " ei leikitä ton kaa" ja kiusattiin mua hyvästä koulumenestyksestä. Olin koko ala-asteen yksin, ja vaikka mua ei kiusattu fyysisesti, tuntui pahalta olla kaikki noi vuodet muista eristettynä. Mulla oli myös väkivatainen juoppo isäpuolena, ja monta sisarusta joita jouduin hoitamaan, joten kotona ongelmat oli vielä isompia kuin koulussa. En siis saanut hetken rauhaa missään.

Yläasteelle mennessäni kiusaaminen jatkui, ja siellä siihen osallistui oman luokan lisäksi melkein koko koulu. Mulle huudeltiin koko ajan että olen ruma, tyhmä, lesbo ja en koskaan saa ketään miestä kun oon niin ärsyttävä. Kotimatkoilla pojat yrittivät ajaa skootterilla päälle, tönivät ojaan ja heittelivät mun tavaroita ympäriinsä ensin ne varastettuaan. Ja aina kun koko 8 vuoden aikana yritin kertoa kiusaamisesta kotona, isäpuoleni huusi minulle kuinka olen nynny joka ei osaa pitää puoliaan, ja käski vetämään kiusaajia turpaan. Kasiluokan puolesta välistä en käynyt enää koulussa, lähdin kyllä aamulla kotoa, mutta menin kirjastoon lukemaan ja tekemään koulutehtäviä. Opettelin väärentämään äitini nimmarin, ja väärensin itselleni poissaolotodistuksia. Koulussa kävin vain tekemäässä kokeet. Mun keskiarvo oli tuota ennen ollut aina yli 9, mutta päättötodistuksen ka. on tasan 8, koska poissaolot tiputtivat numeroitani. Mä en vaan jaksanut enää käydä koulussa.

Aikuisena mulla alkoikin sitten pää hajoamaan tuon lapsuuteni takia. Mä ihan oikeasti luulin kuulevani kuinka KAIKKI ihmiset kadulla ja kaupoissa puhivat musta, haukkuivat ja nauroivat. Sairastuin paniikkihäiriöön, ja mun jatko-opiskeluista ei tullut mitään. Mä en edelleenkään ole käynyt kuin peruskoulun, ja sukulaiset häpeää mua, musta kun odotettiin koulumenestyksen perusteella suunnilleen pääministeriä. Siitä häpeästä mulle muodostui kamala syyllisyys, ja pidin aikuisenakin itseäni ihan luuserina. alkoi itsetuhoinen käytös, hain hyväksyntää miehiltä menemällä kaikkien kanssa sänkyyn jotka vähänkin osoittivat kiinnostustaan, Aloin myös juomaan liikaa, ja jossain vaiheessa kokeilin huumeitakin. Lopulta 23-vuotiaana yritin itsemurhaa ja pääsin terapiaan. Terapian alettua ensimmäisen puoli vuotta en liikkunut kotoani minnekään. Ainoat sosiaaliset kanssakäymiseni olivat ovellä käynyt pizzakuski ja internetin ihmeellinen maailma.

Netissä törmäsin nykyiseen mieheeni, ja suostuin hyvin vastahakoisesti treffeille. Siitä päivästä asti ollaan oltu kuin paita ja peppu, ja mieheni on korjannut tämän pienen enkelin siivet ja opettanut uudestaan elämään, ja mikä tärkeintä, luottamaan. Siksi suosittelenkin sinulle ap, kerro miehellesi. Kerro ihan kaikki, mä uskon että miehes ymmärtää ja tahtoo auttaa.

Terapiassa mä tajusin, että mua oli todennäköisesti aina kiusattu koska muut olivat kateellisia. Mä olin muuttanut Helsingistä maalle, lapset olivat kateellisia ison kaupungin tytölle. Mä olen aina ollut hirmu hoikka, ja kuvista katsottuna lapsena tosi nättikin. Lapset oli kateellisia ulkonäöstäni. Mä olin hyvä koulussa, ja siitäkin oltiin kateellisia. Voi kun olisin vain tajunnut tuon silloin kun mua kiusattiin. He eivät olisi saaneet mua lytättyä, jos olisin tajunnut alusta asti että he kiusaavat, koska pitävät mua itseään parempana, ei suinkaan huonompana.

Nyt 27-vuotiaana mä vasta opettelen normaaleihin kaverisuhteisiin, ja mietin mikä musta tulee isona. Nämä elämässä ihan normaalit asiat kiusaajat vei multa, enkä usko että kukaan heistä tajuaa sitä. Edelleen mulle satelee fb:ssa kaveripyyntöjä näiltä kiusaajilta, ja mä mietin millä pokalla. Mutta ilmeisesti he eivät tajua kuinka paljon mua satuttivat ja loukkasivat. Enkä usko että monikaan kiusaaja tajuaa sitä silloin lapsena. Nyt se anteeksipyyntö ei enää auta, lapsena ois voinut auttaakin. Mutta silloin se ois ollut noloa.

 

[itsekin kiusattu]

Kuulostaa hyvältä, että sinulla on ihana, menestyvä ja sinua rakastava mies, jonka kanssa remontoitte yhteistä (omakoti)taloa. Yritä astua askel elämässä eteenpäin ja ajatella, että sinulla menee nyt hyvin. Liiku ulkona miehesi kanssa ja ole yhteydessä itsellesi tärkeisiin ystäviin. Olen huomannut, että kouluajan asetelmat kääntyvät usein aikuisiällä päälaelleen. Lapsena syrjityistä kasvaa usein arvostettuja ja tärkeissä ammateissa toimivia ihmisiä kun taas muita kiusaavilla pikkukoviksilla jää uesin opinnot kesken ja aikuisuus menee sossun luukun ja lähipubin väliä kontatessa. Yllättävän usein kun lukee menestyneiden ihmisten lapsuudesta, niin sieltä paljastuu koulukiusaamista.

Sussa ei ole mitään vikaan, enkä usko että sua pidetään nyhverönä. Aikuisena muistellaan negatiivisesti kiusaajia, ei kiusattuja. Eikä sun tarvitse miehellesi kaikkea kouluajastasi kertoa, vaan voit valita mitä kerrot ja kertoa vähitellen. Koulukiusaajilla on itsellään ongelmia ja voit tuoda sen esille kertoessasi heistä miehellesi. Esim. "Naapurin Mica oli taas tapellut krouvin pihassa. No ei ihme, sillä oli noita käytöshäiriöitä jo kouluaikoinakin -kerran se tinttas muakin naamaan."

 

["vieras"]

Tiedän miten vaikea voi olla sanoa jollekin, että on ollut koulukusattu. Minulla oli melko samanlaisia kokemuksia koulussa kuin sinulla. Meni monta monta vuotta niin, että en uskaltanut uusille tuttaville sanoa kiusaamisesta mitään, koska ajattelin, että he alkaavat myös "kiusaamaan" (eli hyllkäävät) jos saavat tietää. En silloin ymmärtänyt, että kun ajattelin näin, luulin, että vika oli ollut minussa. Nyt tiedän, että vika oli vain ja ainoastaan kiusaajissa. Minulla on oikeus olla sellainen kuin olen ja minulla on oikeus koskemattomuuteen. Sitä kiusaajat rikkoivat. Nyt en enää pelkää sanoa, että minua on kiusattu. Sinun olisi tärkeää päästä häpeästä ja tunteesta, että kiusaaminen on osoitus siitä, että sinussa on jotain vikaa. Silloin on helpompi myös kertoa muille siitä.

Minun mieheni on ollut hyvin ymmärtävä ja valmis tukemaan, eikä ole koskaan mitenkään ajatellut, että kiusaaminen kertoisi minusta jotain pahaa. Miehesi rakastaa sinua sellaisena kuin olet. Uskon, että hän varmaan haluaisi tietää taustastasi ja auttaa sinua. Tuollainen salaisuus ei varmaan tee hyvää teidän suhteelle. Voisitko ajatella kertovasti miehelle, että kotipaikkakunnalle muuttaminen toi mieleen pahoja muistoja? Siitä vyyhti voi lähteä purkautumaan itsestään. Ei tarvitse miettiä, että mitä kaikkea kerrot kunhan vain saat jotenkin keskustelun alkuun. Se sujuu sitten kyllä ihan itsestään.

 

["vieras"]

Mitä jos tulostaisit tuon kirjoituksesti ja antaisit miehellesi luettavaksi?

Mun mielestä kannattaa hankkia myös ammattiapua niin saisit selvitellä asiaa. Että pääsisit eroon mm. noista painajaisista, tosi inhottavaa joutua näkemään sellaisia. Mullakin oli niitä pitkään, mutta aika on parantanut haavat. Mä kerroin miehelleni jo ennen kuin seurusteltiin, kun meistä tuli ensin muuten läheisiä ystäviä. Mun mielestä sun ei tarvitse kantaa tuollaista taakkaa yksin. Varmasti jo se helpottaa, että saat kerrottua, sisällä pidetyt asiat helposti tulevat hiertämään parisuhdetta. Mies ei ole mikään terapeutti tai psykologi, mutta uskoisin pelkästään sen auttavan, ettei tarvitse salata mieltä painavaa asiaa, ja lisäksi mies voi kertoa sinulle, ettei hänen mielipiteeseen sinusta vaikuta jotkin vuosia sitten säälittävien luusereiden sanomat asiat.

Todennäköisesti kiusaajat nykyään häpeävät tekojaan. En usko että pitävät sua enää minään luuserina, vaan kokevat itsensä sellaisiksi, kun näkevät, miten hyvin sulla menee.

 

["Vieras"]

Aloita kertomalla jostain vähäpätöisemmästä kiusaamisesta. Esim. että joskus sulta heitettiin lakki lätökköön koulussa ja että sua kiusattiin muutenkin.

Mikäli kotipaikkakunnalla kiusaajia yhä asuu, niin todennäköisemmin ne niitä "luusereita" on, jos eivät ole elämässään päässeet eteenpäin. Todennäköisesti moni on nolo nähdessään sinut taas siellä ja mahdollisesti jopa kateellinen menestyvästä miehestäsi. Mieti haluatko tosissaan asua vanhalla paikkakunnalla! Jos vanhat nurkat ahdistaa edelleenkin miehelle kertomisen jälkeen, myykää talo hyvin remntoituna ja hankkikaa uusi uudelta paikkakunnalta. Se ei mielestäni ole pakenenemista. Mutta kertomatta jättäminen on.