Toggle sidebar

En tiedä minne muuallekkaan kirjoittaisin :(

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Karoliina"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
K

"Karoliina"

Vieras
Oon sairastanut koko elämäni syömishäiriöitä. Tai siis nuorempana. Nyt ollut jo usean vuoden "terve". Masennusta ja muita lukuunottamatta. Teininä olin niin laiha, että luut törröttivät, mutta silloin en tajunnut olevani laiha. Nyt olen ylipainoinen. Ylipainoinen kolmen pienen tytön äiti. Aiemmin, lasten syntymän jälkeen olin varma, etten enää sairastu. Mullahan on maailman ihanimmat tyttö lapset. Eihän tyttöjen äiti voi sairastaa syömishäiriötä. Minkälainen esimerkki olisin lapsilleni. Viestittäisin, etteivät tyttöni riitä minulle sellaisina kun ovat!? Riittävät! Mutta itse en riitä itselleni. Viimeaikoina on taas alkanut paastoaminen ja itseni nälkiinnyttäminen. Paino on laskenut paljon, mutta edelleen olen painoindeksin mukaan ylipainoinen. Tänään oksensin. Söin itseni kipeäski ja työnsin sormet kurkkuun.

Olen pulassa. Kuinka tästä suosta nousen? Mieli tekisi lopettaa tämä pelleily heti alkuunsa, mutta toisaalta ei! Tällätavalla laihdun. Ja haluan laihtua, olla kaunis ja ulospäin näyttää, että olen täydellinen!
 
Miten ois jonkin sotin terapia? Ettet ihan kurjaan tilaan ajautuisi. Kerro tilanteestasi avoimesti esim tk:n hoitajalle ja pyydä apua. Lapsesi saavat huonon mallin jos ajaudut pahaan jamaan. Tsemppiä!
 
On mulla hoitosuhde. Käyn psykoterapiassa. Mutta elämässäni on ollut niin paljon kaikenlaista traumatisoivaa ja vaikeaa, että suurin aika menee niiden asioiden käsittelemiseen. Ja tuntuu, ettei terapeuttini edes pidä pääasiana syömishäiriöherkkyyttäni. Tai en tiedä, ehkä en ole oikeasti kertonut edes tarpeeksi avoimesti, missä mennään. Sairas puoleni haluaa salata asian, jotta saan sairastaa rauhassa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja astrolabe:
Ei sitä voi vaan lopettaa tuosta niks naks.

Onko sinulla, aapee, hoitosuhdetta minnekään?
Click to expand...

Niin, viittasin lähinnä siihen, kun ap itse sanoi, että haluaisi lopettaa.

Tiedän todella hyvin ettei sitä voi noin vain lopettaa (balettitanssijataustalla olen nähnyt näitä paljon), mutta ap, sä olet onnistunut siinä jo kerran. Se on ihan uskomaton juttu, sillä monella ei tule noita hyviä vaiheita ollenkaan. Olet pitkään ollut jo "terve".

Onko sulla muuta elämässä nyt, joka on laukaissut tuon? Miten aiemmin paranit? Voisitko saada tukea joltakin?

Siinä olet ihan oikeassa, että helpoin olisi katkaista tämä heti alkuunsa, ennen kuin menee pitemmälle. Sä olet tehnyt sen jo kerran, se on tosi hieno homma.
 
Kuulostaa hyvinkin tutulle. Itselläni oli nuorena paha anoreksia, josta en päässyt ikinä lopullisesti eroon. Aina se nostaa päätään, kun tuntuu ettei pysty hallitsemaan elämää/jotain vaativaa tilannetta.

Ainakin meidän kaupungissa on syömishäiriöisille oma keskus, jossa voi käydä rupattelemassa. Ota selvää löytyisikö teiltä päin samanlainen
 
"Paranin" joitain vuosia sitten, kun tutustuin mieheeni. En koskaan käsitellyt asiaa, vaan sinnikkyydellä lakkasin oksentamasta. Pysyin kuitenkin normaalipainoisena tarkkailemalla (normaalin rajoissa) omia syömisiäni. Jokaisen raskauden aikana olen lihonnut paljon, mutta pudottanut painon lähtölukemiin ihan järjettömällä liikunnalla heti synnytyksen jälkeen. Nyt kuopuksen syntymän jälkeen, kun ollaan päätetty, ettei enää lapsia "tehdä", on painosta ja ulkonäöstä tullut mulle päähänpinttymä.
 
[QUOTE="Karoliina";27292823]On mulla hoitosuhde. Käyn psykoterapiassa. Mutta elämässäni on ollut niin paljon kaikenlaista traumatisoivaa ja vaikeaa, että suurin aika menee niiden asioiden käsittelemiseen. Ja tuntuu, ettei terapeuttini edes pidä pääasiana syömishäiriöherkkyyttäni. Tai en tiedä, ehkä en ole oikeasti kertonut edes tarpeeksi avoimesti, missä mennään. Sairas puoleni haluaa salata asian, jotta saan sairastaa rauhassa.[/QUOTE]

No kuule muutkin ihmiset kokee traumatisoivia asioit,itse asiassa veikkaan että tällä maapallolla ei ole ketään joka ois pumpulissa elänyt kaikki elinvuotensa.

Mua on mm. isäpuoli ahdistellut seksuaalisesti 11vuotiaasta 17vuotiaaksi, silloin muutin pois kotoa.olin koulukiusattu koko peruskoulunajan. En silti ole ollut masentunut, syömishäiriöinen, ahdistunut, tms poikkeavaa. Kun asiat voi käsitellä, ja elää sen kanssa että joskus on vaikeaa ja joskus ei.

Pahin oli se kun nuorena työttösenä(22v) lapsen isä jätti minut kun odotin lastamme.

Mutta paljolti oikeesti on omasta asenteesta kiinni. okei kaikkiin tapahtumiin elämässään ei voi vaikuttaa,mutta siihen voi miten niihin suhtautuu!

enkä mä oo ikinä ymmärtänyt tollasta pakko laihtua viis seurauksista, sä oot vastuussa siitä että sun lapsilla on normaali ja terve äiti ja esimerkki.

En mä voi ymmärtää tollasta oksentelua yms. ällöttävää(oksentaminen).

mitä sä sanoisit sun parhaimmalle ystävälle jos hän toimisi noin, kannustaisitko jatkamaan? tuskin, toimi siis sen mukaan.

ja kelle sun pitää kelvata? mä en ainakaan ala muuttamaan ulkoista olemustani siksi että se miellyttäisi jotakuta toista, eikä mun tartte olla kaunis omaankaan silmään, kuhan oon terve, ja tietysti sairaanloinen ylipaino on asia erikseen koska se on terveysriski, mutta mulla ei sellasta ole, eikä vissiin sullakaan.



Mun mies on kans sellanen uu mä oon kamalan läski jos on pieni pömppis, ah kuinka ihanan pinnallista!

ps. ota ittees niskasta kiinni tai mene psykiatrille!
 
[QUOTE="Hilda";27292912]No kuule muutkin ihmiset kokee traumatisoivia asioit,itse asiassa veikkaan että tällä maapallolla ei ole ketään joka ois pumpulissa elänyt kaikki elinvuotensa.

Mua on mm. isäpuoli ahdistellut seksuaalisesti 11vuotiaasta 17vuotiaaksi, silloin muutin pois kotoa.olin koulukiusattu koko peruskoulunajan. En silti ole ollut masentunut, syömishäiriöinen, ahdistunut, tms poikkeavaa. Kun asiat voi käsitellä, ja elää sen kanssa että joskus on vaikeaa ja joskus ei.

Pahin oli se kun nuorena työttösenä(22v) lapsen isä jätti minut kun odotin lastamme.

Mutta paljolti oikeesti on omasta asenteesta kiinni. okei kaikkiin tapahtumiin elämässään ei voi vaikuttaa,mutta siihen voi miten niihin suhtautuu!

enkä mä oo ikinä ymmärtänyt tollasta pakko laihtua viis seurauksista, sä oot vastuussa siitä että sun lapsilla on normaali ja terve äiti ja esimerkki.

En mä voi ymmärtää tollasta oksentelua yms. ällöttävää(oksentaminen).

mitä sä sanoisit sun parhaimmalle ystävälle jos hän toimisi noin, kannustaisitko jatkamaan? tuskin, toimi siis sen mukaan.

ja kelle sun pitää kelvata? mä en ainakaan ala muuttamaan ulkoista olemustani siksi että se miellyttäisi jotakuta toista, eikä mun tartte olla kaunis omaankaan silmään, kuhan oon terve, ja tietysti sairaanloinen ylipaino on asia erikseen koska se on terveysriski, mutta mulla ei sellasta ole, eikä vissiin sullakaan.



Mun mies on kans sellanen uu mä oon kamalan läski jos on pieni pömppis, ah kuinka ihanan pinnallista!

ps. ota ittees niskasta kiinni tai mene psykiatrille![/QUOTE]

Suksi idiootti vittuun.
 
Itse en usko, ainakaan omalla kohdallani, että syömishäiriöstä voisi päästä koskaan eroon. Se voi olla hyvässä hoitotasapainossa, jolloin sen vaikutuksia ei näy, mutta parantumisesta en edes haaveile. Terapiassa on varmasti vaikeaa saada aiheesta sanottua mitään, mutta useinhan se pahenemisvaihe liittyykin kaikkeen muuhun mitä elämässä tapahtuu, joten jos edes sivuhuomautuksena saisit siitä mainittua?
 
En minäkään enää usko, että tästä voi koskaan kokonaan parantua. Vähän sama kun (omalla kohdallani) masennus. Aina se vaan hiipii takaisin. Voi kun osaisikin olla ihan vaan tyhjäpää ilman liikoja ajatuksia. En tiedä vaikuttaako masennuksen paheneminen syömishäiriön paluuseen, vai syömishäiriön paluu masennuksen pahenemiseen, mutta nyt on niin paha olla, etten tiedä kuinka päin olla. Surettaa ajatus, että koko elämäni pyörii tällaisten ajatusten ja tekojen ympärillä. Te joilla on omakohtaista kokemusta, tiedätte varmaan sen tunteen, kun "terve-minä" ja "sairas-minä" kamppailee keskenään, eikä oikein tiedä kuinka pitäisi toimia.
 
[QUOTE="Karoliina";27292974]Surettaa ajatus, että koko elämäni pyörii tällaisten ajatusten ja tekojen ympärillä. Te joilla on omakohtaista kokemusta, tiedätte varmaan sen tunteen, kun "terve-minä" ja "sairas-minä" kamppailee keskenään, eikä oikein tiedä kuinka pitäisi toimia.[/QUOTE]

Kyllä sitä aina tahdonvoimalla saa syrjäytettyä tuon "sairaan-minän" "terveellä-minällä", vaikka se välillä hyvin vaikeaa onkin :/

Itse olen tällä hetkellä raskaana, jonka kuuluisi olla hyvinkin iloista aikaa...tainno ainakin anorektiset ajatukset pitäisi olla hyvin hyvin kaukana pois. Jokapäiväistä muistuttamista itselleni, että kropassani on kaksi ihmistä enkä voi antaa itseni sairastua.
 
Mulle raskausajat on ollut elämäni parasta aikaa (syömishäiriöiden osalta). Juurikin toi tieto, että "Minussa on kaksi", teki mut ehkä vähän liiankin armolliseksi itselleni. Synnytysten jälkeen sitten oonkin ollut kahta ankarampi itelleni. Piiskannut itsestäni raskausaikana hankitut kilot.

Syömishäiriö on kyllä pirullinen sairaus. (Oli se sitten niistä lukuisista mikä tahansa) Vähän sama kun antaisi alkoholistille pari pulloa keskikaljaa aamuisin ja sanoisi, että ei sitten enempää. Siitähän seuraisi morkkis, himo ja itseinho.
 
Voi ei,toi syömishäiriö on jotenkin niin lähellä masennusta,mä voin vaan kuvitella et siinä käy samat taistelut läpi kun masennuksessa,se kamala epätoivo yms.Mä oon kärsinyt aikanaan pahasta masennuksesta ja tuntuu et jollain asteella siitä ei pääse koskaan täysin irti,jäljelle on jääny ajottaiset kausiluontoiset masennukset(kevät ka syksy) ja sitte sellasta alakuloa ja väsymystä välillä kaikkeen..Yritä rohkasta mielen ja puhua asiasta rehelliseti.
 
Sehän tässä vaikeinta onkin, kun oon nyt siinä tilassa, etten pysty millään pitämään sitä "kultaista keskitietä". Joko ahmin ja oksennan jos saan siihen tilaisuuden. Tai sitten ahmin, enkä oksenna, mutta oon todella ahdistunut ja kiukkunen ja poissaoleva. Tai sitten näännytän itseäni. Enkä koe olevani hyvä esimerkki lapsilleni ylipainoisena, nykyisenä tai laihanakaan. Sairas olen joka tapauksessa.
 
..Edelleen minä täällä. Todennäköisesti saan vaan lokaa niskaani, mutta kysyn silti. Aikaisemmin oli niin monta jolla oli omakohtaista kokemusta. Ehkä nytkin joku osaisi vastata?

Tänään mulla on siis ollut vapaapäivä. Koko päivä on mennyt syödessä ja oksentaessa. Mies tulee kohta lasten kanssa kotiin ja mua oikein hävettää, kun olen kolunnut meidän kaikki ruokakaapit ja syönyt.. lähes kaiken. En ymmärrä mikä tän taas laukaisi näin rajuna, mutta en ole tänään pystynyt lopettamaan tätä. Jokaisen oksennuksen jälkeen olo on ollut parempi ja oon päättänyt että nyt en jatka. Mutta hetken päästä huomaan taas mättäväni suuhuni kaapista tavaraa ja sitten taas kyykkiväni pöntön edessä.

Osaisiko joku neuvoa, mistä pystyn hakemaan apua? Siis nopealla aikataululla? Mihin voisin soittaa?
 
[QUOTE="Karoliina";27294594]..Edelleen minä täällä. Todennäköisesti saan vaan lokaa niskaani, mutta kysyn silti. Aikaisemmin oli niin monta jolla oli omakohtaista kokemusta. Ehkä nytkin joku osaisi vastata?

Tänään mulla on siis ollut vapaapäivä. Koko päivä on mennyt syödessä ja oksentaessa. Mies tulee kohta lasten kanssa kotiin ja mua oikein hävettää, kun olen kolunnut meidän kaikki ruokakaapit ja syönyt.. lähes kaiken. En ymmärrä mikä tän taas laukaisi näin rajuna, mutta en ole tänään pystynyt lopettamaan tätä. Jokaisen oksennuksen jälkeen olo on ollut parempi ja oon päättänyt että nyt en jatka. Mutta hetken päästä huomaan taas mättäväni suuhuni kaapista tavaraa ja sitten taas kyykkiväni pöntön edessä.

Osaisiko joku neuvoa, mistä pystyn hakemaan apua? Siis nopealla aikataululla? Mihin voisin soittaa?[/QUOTE]

Terveyskeskukseen, HETI! Nainen, tarvitset apua.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa