H
hullu?
Vieras
Minusta ennustaminen on huuhaata. Jos joku tulisi ennustamaan minulle jotain, väittäisin ilman muuta, että kyseessä on huijari. En suostu uskomaan moiseen puuhaan, käsitykseni mukaan ennustaminen on mahdotonta.
Omituista tästä tekee se, että mulla on riesanani kyky tietää joidenkin ihmisten kuolema ennalta. Vaikka kuolema olisi äkillinen, enkä olisi tavannut henkilöä kuukausiin. Vihaan sitä. Ja itsepäisesti intän itselleni, ettei semmoinen ole edes mahdollista.
Luulisi, että kyvystä olisi edes jotain iloakin, (ehtisi muka varautua tulevaan) mutta koen sen vain ja ainoastaan taakkana. Jos päähäni yhtäkkiä pälkähtää ajatus, että joku on kuolemassa, mitä muka voin tehdä? Kertoa jollekulle, joka pitää minua hulluna, kuten itsekin pitäisin ihmistä, joka kertoisi minulle vastaavaa?
Ensimmäisiä kertoja, kuin näin kävi, yhtäkkiä mieleeni tuli voimakkaana runomuotoinen ilmoitus, että pappani kuolee pian. Muistan sen yhä sanatarkkaan. Minua hävetti, että ylipäätään ajattelin moista, sillä tietysti tulkitsin, että olin sen itsekseni runoillut. Siinä kohtaa tuntui kamalalta, kun todellakin erittäin pian pappa kuoli, etenkin, kun hänellä ei ollut mitään pitkäaikaissairautta, jonka takia kuolema olisi ollut odotettavissa. Vanhakaan hän ei vielä ollut. Se runonpaskiainen otti ja toteutui.
Toisen kerran jouduin yhtä vahvan ajatuksen takia yhtäkkiä lähtemään sukulaiseni luo, sillä "tiesin", että ellen mene katsomaan häntä saman tien, me emme tapaa enää. Kävinkin oven takana, mutta hän ei ollut kotona. En arvattavastikaan kehdannut soittaa pitkin sukua, tietääkö kukaan, missä ko. henkilö on, toivoin vain, että käymässä mökillä ja kotiutuisi parissa päivässä. Seuraavana aamuna minulle ilmoitettiin, että hänet oli edellispäivänä viety sairaalaan (vain muutamaa tuntia ennen kuin kävin ovella) ja hän oli kuollut yöllä.
Toisaalta olen voinut lohduttaa sairasvuoteen vierellä itkevää ihmistä hyvin vakuuttavalla äänellä, sillä yhtä varmasti tiesin, että erittäin vakava tilanne ei olisi kuolemaksi.
Erään kerran jätin automatkan väliin siitä syystä, että arvelin, etten itse jää henkiin, jos lähden. Tuttu, selkeä tie, hyvä ajosää jne. Seuraavan päivän lehdessä oli uutinen onnettomuudesta, jossa rekan perä oli lähtenyt heittelehtimään ja vastaantulija oli kuollut. Aamupäivällä, jolloin minäkin olisin ollut liikenteessä.
Tällä hetkellä minun on vaikea suhtautua ystävään, jonka isä on sairas. Pelokas ja hätääntynyt ystäväni yrittää parhaansa mukaan uskoa, että isä paranee. Tosi hienoa seurata vierestä ja valehdella, ettei ole mitään hätää. Vaikka on kyse enää viimeisistä viikoista.
Minkä hemmetin poppamiehen kaivan ja mistä, että pääsen tästä paskasta eroon? Tai päälääkärin, joka antaa hullun paperit ja voin piiloutua diagnoosin taa? Tämä on perseestä enkä edelleenkään TAHDO uskoa ennaltanäkemiseen tai muuhun skeidaan.
Omituista tästä tekee se, että mulla on riesanani kyky tietää joidenkin ihmisten kuolema ennalta. Vaikka kuolema olisi äkillinen, enkä olisi tavannut henkilöä kuukausiin. Vihaan sitä. Ja itsepäisesti intän itselleni, ettei semmoinen ole edes mahdollista.
Luulisi, että kyvystä olisi edes jotain iloakin, (ehtisi muka varautua tulevaan) mutta koen sen vain ja ainoastaan taakkana. Jos päähäni yhtäkkiä pälkähtää ajatus, että joku on kuolemassa, mitä muka voin tehdä? Kertoa jollekulle, joka pitää minua hulluna, kuten itsekin pitäisin ihmistä, joka kertoisi minulle vastaavaa?
Ensimmäisiä kertoja, kuin näin kävi, yhtäkkiä mieleeni tuli voimakkaana runomuotoinen ilmoitus, että pappani kuolee pian. Muistan sen yhä sanatarkkaan. Minua hävetti, että ylipäätään ajattelin moista, sillä tietysti tulkitsin, että olin sen itsekseni runoillut. Siinä kohtaa tuntui kamalalta, kun todellakin erittäin pian pappa kuoli, etenkin, kun hänellä ei ollut mitään pitkäaikaissairautta, jonka takia kuolema olisi ollut odotettavissa. Vanhakaan hän ei vielä ollut. Se runonpaskiainen otti ja toteutui.
Toisen kerran jouduin yhtä vahvan ajatuksen takia yhtäkkiä lähtemään sukulaiseni luo, sillä "tiesin", että ellen mene katsomaan häntä saman tien, me emme tapaa enää. Kävinkin oven takana, mutta hän ei ollut kotona. En arvattavastikaan kehdannut soittaa pitkin sukua, tietääkö kukaan, missä ko. henkilö on, toivoin vain, että käymässä mökillä ja kotiutuisi parissa päivässä. Seuraavana aamuna minulle ilmoitettiin, että hänet oli edellispäivänä viety sairaalaan (vain muutamaa tuntia ennen kuin kävin ovella) ja hän oli kuollut yöllä.
Toisaalta olen voinut lohduttaa sairasvuoteen vierellä itkevää ihmistä hyvin vakuuttavalla äänellä, sillä yhtä varmasti tiesin, että erittäin vakava tilanne ei olisi kuolemaksi.
Erään kerran jätin automatkan väliin siitä syystä, että arvelin, etten itse jää henkiin, jos lähden. Tuttu, selkeä tie, hyvä ajosää jne. Seuraavan päivän lehdessä oli uutinen onnettomuudesta, jossa rekan perä oli lähtenyt heittelehtimään ja vastaantulija oli kuollut. Aamupäivällä, jolloin minäkin olisin ollut liikenteessä.
Tällä hetkellä minun on vaikea suhtautua ystävään, jonka isä on sairas. Pelokas ja hätääntynyt ystäväni yrittää parhaansa mukaan uskoa, että isä paranee. Tosi hienoa seurata vierestä ja valehdella, ettei ole mitään hätää. Vaikka on kyse enää viimeisistä viikoista.
Minkä hemmetin poppamiehen kaivan ja mistä, että pääsen tästä paskasta eroon? Tai päälääkärin, joka antaa hullun paperit ja voin piiloutua diagnoosin taa? Tämä on perseestä enkä edelleenkään TAHDO uskoa ennaltanäkemiseen tai muuhun skeidaan.
