Musta tuntuu et elämä on pelkkää suorittamista. Mulla on aina ollu vaikeeta elämässä, enkä mä oikein koskaan saanu mihinkään mitään apua. Ehkä mua on yritetty auttaa, mut mä en oo vaan nähny sitä. Ehkä ei.
Mun kaikki ongelmat alko ehkä joskus teininä, yläasteella kun mä masennuin ja halusin tappaa itteeni. Mä aloin satuttaa itteäni, viiltelemään niin jalkoja kuin käsiäkin. Mä en oo kuitenkaan mitään diagnoosia ikinä saanutkaan vaikka mä oon tehnyt erilaisia testejä..
Lopulta toi mun huono olo meni kuitenkin ohi. Ihan yks’kaks ja niin nopeasti ku se oli alkanutkin, se meni ohi ja must tuntu, että elämässä on taas järkeä, että kaikki voi vielä olla hyvin. Musta tuntui, että mä voin hyvin.
Tohon samaan aikaan mä olin jo suorittanut yläasteen, peruskoulun ja mä päätin, että mä muutan pois kotikaupungistani suurempaan kaupunkiin.
No mä muutin ja kaikki tuntuu olevan ihanasti. Vaikka musta tuntu, että mä oon yksinäinen ja mä olinkin, niin siitä huolimatta olin onnellinen. Kunnes taas alko uus alamäki ja mä masennuin. Tälläkertaa se masennus johtuu siitä, että mä olin tehny abortin.
Tosta alkoki sit mun muutaman vuoden alamäki. Sinäaikana mä join, mä tutustuin ihmisiin joiden kanssa ryypätä, joiden kanssa juhlia ja pitää hauskaa. Me nostettiin pikavippejä, me kaikki pilattiin meidän luottotiedot ja juotiin kaikki rahat, eikä me välitetty mistään muusta ku siitä, että meillä ois hauskaa. Eihän se niin mennyt. Jälkeenpäin mä tajuan, että se oli vaan pakkokeino, pakokeino päästä sitä omaa pahaa oloa karkuun. Me kaikki oltiin samassa tilanteessa, meillä kaikilla oli huono olla.
Tota kesti oikeesti sen pari vuotta kunnes yks’kaks taas mun olo koheni. Mä päätin hakea töitä, mä sain töitä, mä lopetin yhteydenpidon mun ystäviin, silloisiin ystäviin ja mä aloin käymään töissä. Mä tutustuin uusiin ihmisiin, mä sain uusia kavereita, mä yritin ja yritin korjata mun elämän, mutta mä en onnistu siinä..
Mä oon pian 30-vuotias eikä mulla ole mitään elämässä, ei mitään niistä asioista mitä mä oikeasti haluan ja se mitä mä oikeesti haluan on oma perhe ja työpaikka. Mulla ei vain oo ketään kenen kaa toteuttaa mun unelmia. Mä oon silloin tällöin aina onnellinen yksinkin, mut silti must tuntuu et mun elämässä puuttuu jotain..
Ja mitä työpaikkaan tulee, niin mä oon aina onnistunut ryssimään jokaisen työn mikä mulle on annettu. Mä en vaan pärjää tässä elämässä ja mä en tiedä miten mä saan sen korjattua. Oon hukassa enkä tiedä miten mä saan itteeni enää ylös.
Mä en tiedä miks mä tän tänne kirjotin, ehkä vaan sen takia, että saisin purettua mun ajatuksia. Jos joku kommentoisi tähän jotain, ehkä jollain teistä on samanlaisia kokemuksia, ehkä ei..
Mun aikuisvuosina mulle on sattunut tosi paljon pahoja asioita, mutta niin myös hyviäkin. Silti mä otan ne kaikki pahat asiat kovin raskaasti ja mä jään niitä murehtimaan, mä jään niihin kiinni.
Mä en osaa edes ottaa negatiivista palautetta vastaan ilman, että se satuttaisi mua. Ilman, että se heikentäis mun itsetuntoa. Mä haluaisin osata, mä haluaisin olla ns. normaali. Haluaisin osata olla aikuinen, mutta mä en vaan osaa.
Mun kaikki ongelmat alko ehkä joskus teininä, yläasteella kun mä masennuin ja halusin tappaa itteeni. Mä aloin satuttaa itteäni, viiltelemään niin jalkoja kuin käsiäkin. Mä en oo kuitenkaan mitään diagnoosia ikinä saanutkaan vaikka mä oon tehnyt erilaisia testejä..
Lopulta toi mun huono olo meni kuitenkin ohi. Ihan yks’kaks ja niin nopeasti ku se oli alkanutkin, se meni ohi ja must tuntu, että elämässä on taas järkeä, että kaikki voi vielä olla hyvin. Musta tuntui, että mä voin hyvin.
Tohon samaan aikaan mä olin jo suorittanut yläasteen, peruskoulun ja mä päätin, että mä muutan pois kotikaupungistani suurempaan kaupunkiin.
No mä muutin ja kaikki tuntuu olevan ihanasti. Vaikka musta tuntu, että mä oon yksinäinen ja mä olinkin, niin siitä huolimatta olin onnellinen. Kunnes taas alko uus alamäki ja mä masennuin. Tälläkertaa se masennus johtuu siitä, että mä olin tehny abortin.
Tosta alkoki sit mun muutaman vuoden alamäki. Sinäaikana mä join, mä tutustuin ihmisiin joiden kanssa ryypätä, joiden kanssa juhlia ja pitää hauskaa. Me nostettiin pikavippejä, me kaikki pilattiin meidän luottotiedot ja juotiin kaikki rahat, eikä me välitetty mistään muusta ku siitä, että meillä ois hauskaa. Eihän se niin mennyt. Jälkeenpäin mä tajuan, että se oli vaan pakkokeino, pakokeino päästä sitä omaa pahaa oloa karkuun. Me kaikki oltiin samassa tilanteessa, meillä kaikilla oli huono olla.
Tota kesti oikeesti sen pari vuotta kunnes yks’kaks taas mun olo koheni. Mä päätin hakea töitä, mä sain töitä, mä lopetin yhteydenpidon mun ystäviin, silloisiin ystäviin ja mä aloin käymään töissä. Mä tutustuin uusiin ihmisiin, mä sain uusia kavereita, mä yritin ja yritin korjata mun elämän, mutta mä en onnistu siinä..
Mä oon pian 30-vuotias eikä mulla ole mitään elämässä, ei mitään niistä asioista mitä mä oikeasti haluan ja se mitä mä oikeesti haluan on oma perhe ja työpaikka. Mulla ei vain oo ketään kenen kaa toteuttaa mun unelmia. Mä oon silloin tällöin aina onnellinen yksinkin, mut silti must tuntuu et mun elämässä puuttuu jotain..
Ja mitä työpaikkaan tulee, niin mä oon aina onnistunut ryssimään jokaisen työn mikä mulle on annettu. Mä en vaan pärjää tässä elämässä ja mä en tiedä miten mä saan sen korjattua. Oon hukassa enkä tiedä miten mä saan itteeni enää ylös.
Mä en tiedä miks mä tän tänne kirjotin, ehkä vaan sen takia, että saisin purettua mun ajatuksia. Jos joku kommentoisi tähän jotain, ehkä jollain teistä on samanlaisia kokemuksia, ehkä ei..
Mun aikuisvuosina mulle on sattunut tosi paljon pahoja asioita, mutta niin myös hyviäkin. Silti mä otan ne kaikki pahat asiat kovin raskaasti ja mä jään niitä murehtimaan, mä jään niihin kiinni.
Mä en osaa edes ottaa negatiivista palautetta vastaan ilman, että se satuttaisi mua. Ilman, että se heikentäis mun itsetuntoa. Mä haluaisin osata, mä haluaisin olla ns. normaali. Haluaisin osata olla aikuinen, mutta mä en vaan osaa.
/img-s3.ilcdn.fi/2ff0a8fefb5b67ddea2e0bd8c27874459c4aee0cd504f3228e61e0e2b9305d34.jpg)
/img-s3.ilcdn.fi/2e6db8798e1724471329184870c934d66dc9fb6ee4f3f3fffe9575ff2cb4f59d.jpg)
