No meillä oli just perheriita eilen illalla, kun mies meni aukomaan päätään meidän (mun) kissoista. On ennenkin heittänyt jotain suht tunteetonta, ja muutenkin hänellä on sellainen opetettu suhde eläimiin, että ne on enemmän jotain hupitavaraa ja kivoja koriste-esineitä kuin perheenjäseniä. Vaikka siis muuten on sinänsä eläinrakas, ja tykkää että meillä on koiria ja kissoja.
Mut eilen meni sit heittämään, että ei halua kissojen viettävän aikaa meidän sängyssä. Ei siinä mitään, tästä on keskusteltu ennenkin ja vaikka itse pidän siitä että ne nukkuvat välillä viekussa niin on mulle ihan ok että niitä ei sänkyyn kutsuta. Mut sit äijä meni liian pitkälle, kun tokaisi, että jos joku kerta löytää punkin sängystä kissan tuomana, niin kuuluu vaan rääkäsy ja niskan naksahdus neljä kertaa (meillä on neljä kissaa). No vähänkö vedin sit raivarit. Ja pääsi mies sit nukkumaan vierashuoneeseen yöksi, yksi kissa nukkui mun vieressä.
Mut joo. Yksi meidän kissoista käy ulkona, ja olen sinut sen asian kanssa ettei välttämättä joku kerta tule enää kotiin. Pari kissaa on tosiaan jäänyt sille tielle. Tämä kissa on kuitenkin sellainen tapaus, että sille olisi kidutusta joutua olemaan pelkästään sisällä. Naapureille kissan ulkoilu on myös ok. Muut kissat ovat sisäkissoja, joista yksi käy pihalla ehkä 5-10 min kerrallaan ja toinen (sokea) ulkoilee omalla pihalla aidatulla alueella. Yksi on kokonaan sisäkissa.
Vaikka kissani ovat minulle rakkaita ja perheenjäseniä, en vertaa niitä lapsiin. Ehkä suhtautumiseni niihin on jotain kultaista keskitietä sitten. Ennen lapsia ne tuntuivat rakkaammilta ja tärkeämmiltä kuin nyt, lasten saanti on suhteuttanut ne rakkauden tunteet. Kyllä minä jokusen kyyneleen vuodattaisin jos ja kun kissoista aika jättää, mutta en siitä sen suurempaa numeroa kyllä tekisi. Enkä myöskään ymmärrä sitä, että kissan kuolemaa valitellaan ja puodaan viikkotolkulla esim. Facessa (joku puolituttu näin hiljattain teki, ja kyllä tuli silmiä pyöriteltyä).
