Minusta on kamalaa että ihmiset sanovat että persoonallisuuhäiriöiset ihmiset ovat tunteettomia, narsisteja, itsekkäitä, eivät voi tai halua parantua jne. Minulla on persoonallisuushäiriö ja pari muuta diagnoosia sen kaverina.
Käyttäydyn aggressiivisesti, varsinkin humalassa. Olen ollut hirveä ystävilleni ja menettänyt ystäviä, osa on jäänyt. Tiedän että olen toiminut väärin ja poden huonoa omaa tuntoa enkä haluaisi olla tällainen. Olen yrittänyt löytää tietoa ja TUKEA mutta suurin osa aggressiivisuudesta ja persoonallisuushäiriöstä löytyvät keskustelupalstat ja artikkelit käsittelevät asiaa vain "uhrien" näkökulmasta joissa lytätään persoonallisuushäiriöiset ja aggressiivisesti käyttäytyvät ihmiset suohon. Nyt kuitenkin päätin kirjoittaa koska tämä masentaa minua.
Tiedostan että oma käyttäytymiseni juurtaa ei vaan yhteen vaan useampaan traumaattiseen kokemukseen, kamalaan lapsuuteen ja täysin tunnevammaisessa ympäristössä kasvamiseen. Olen omaksunut käsittämättömän epäloogisia ja typeriä käyttäytymismalleja ja "puolustus"mekanismeja.
Tiedostan, ymmärrän ja tajuan olevani itse moniongelmainen, hankala jne jne.
Tiedostaminen ja halu muuttua ei auta. En ole "parantunut" vaikka olen tehnyt töitä sen eteen viimeiset 10 vuotta. Paljon asioita on mennyt paremmin ja edistystä ON tapahtunut, mutta olen itse todella väsynyt taisteluun oman (ja siinä samalla mudien) hyvinvoinnin puolesta. Tarkoitus ei ole kuulostaa marttyyrilta vaan tuoda esille yhden aggressiivisen ihmisen näkökulmaa. 10 vuotta sitten olin väkivaltainen, käytin paljon alkoholia (koska ajattelin että se muka rentouttaa, huhhuh) ja olin siis sekä hyökkäävä että passiivis-aggressiivinen, selvinpäin ja humalassa. Nykyisin pystyn hillitsemään itseäni kohtuullisen hyvin, en käytä juurikaan alkoholia mutta lapsellista kiukuttelua ja huutamista kyllä on vieläkin. Samoin saatan paiskoa tavaroita mutta ihmisiin en enää kajoa. Pitkä ja kivinen tie, enkä vieläkään osaa ilmaista tunteitani järkevästi saati hallitse niitä tarpeeksi hyvin. huokaus.
Vaikka ihminen käyttäytyisi aggressiivisesti, se ei tarkoita että ihminen tekisi sen välttämättä tahallaan, oman etunsa vuoksi tai halutakseen alistaa muita.
En haluaisi että ystäväni joutuisi kärsimään minun vammailustani ja olen itsekin erkautunut joistakin ystävistä tietoisena siitä että käyttäytymiseni vahingoittaa heitä. Kannattaa avoimesti keskustella asiasta aggressiivisesti käyttäytyvän kanssa, silloin kun tämä on selvinpäin ja kertoa miltä sinusta tuntuu.
Pelkästään avoin suora tilitys ja asiasta puhuminen voi hätkähdyttää ihmisen tajuamaan omia virheitään vaikka saattaisi juuri sillä hetkellä vetää hernettä nenään niin sanotusti.
Kannattaa myös kertoa mitä aggressiivisesti käyttäytyminen aiheuttaa ja tulee aiheuttamaan, kertoa että mikäli haluaa muuttua, siihen saa kyllä tukea mutta jos ei aio muuttua, on ystävyys laitettava tauolle.
En itse halua mitään hyysäilyä sen uvoksi että olen tällainen kuin olen. Jatkuva anteeksi antaminen on hiljaista hyväksymistä eikä esimerkiksi minun käyttäytymistä voi hyväksyä. Jos siis mokaan tunnekuohuissani, haluan kyllä saada kuulla kunniani asiasta vaikka se ei miellytä. Mutta se on tarpeen.
Muutos on mahdollista, mutta se vie useita vuosia. MUTTA MUISTAKAA: "et voi parantaa maailmaa sairastumatta itse".
Sinun tehtäväsi ei ole parantaa ystävääsi, siinä joudut vain häviölle. Asiasta pitää ja kannattaa puhua ja tehdä ratkaisut sen mukaan.
