L
Luovutanko?
Vieras
En tiedä miksi tätä tänne kirjoitan, ehkä siinä toivossa että joku ollut vastaavanlaisessa tilanteessa tai keksii taika sanat joiden avulla jaksaa eteenpäin.
En olisi ikinä uskonut olevani tälläisessä tilanteessa. - Tälläisten ajatustenkanssa ja täysin yksin. Kulunut vuosi ollut hyvin rakas, eikä nuoruusvuodetkaan helpoimmasta päästä. Koettu on asioita joita ei moni koe koko elämänsä aikana. Mutta olen pitänyt itseäni aina melko vahvana ja jatkanut eteenpäin vaikka mitä olisi ollut vastassa. Nyt kuitenkin jo keväällä hiipi uupumus kuvioihin ja syksy pahentanut tilannetta entisestään. Koen ettei elämällä ole tarjota minulle enää mitään. En jaksa toivoa parempaa huomista, koska sitä ei luultavasti ole minulle olemassakaan. Kannan valtavaa syyllisyyttä etten ehkä ole kyennyt tarjoamaan lapselleni samanlaista vakaata elämää kuten monet äidit, jotka ovat lapsen saaneet ammatin ja vakaan parisuhteen aikaansaattelemana. Mietin olenko saannut aikaiseksi lapselle traumoja jotka vaikuttavat hänen loppuelämäänsä? Onko lapsen keskittymisvaikeudet mahdollisesti huonon kasvatuksen tulos? Olisinko voinnut estää nuo vaikeudet tai tukea häntä paremmin? Lapsi on joutunut kuuntelemaan vanhempien riitelyä, miten yksinäiseksi hän olonsa onkaan mahtanut kokea noina hetkinä? Mietin mitä jos jossain on Äiti joka osaisi olla hänelle parempi ja antaa lapselle elämän jonka hän ansaitsee?
En todellakaan tiedä miksi jokainen syksy on vaikea, tosin näin vaikeaa ei ennen ole ollutkaan. Hyvä et sängystä jaksan ylös nousta, itsestä huolehtiminen on jäännyt. Tiedän miten neuvoisin vastaavanlaisessa tilanteessa olijaa, mutta itse en niitä kykene noudattamaan vaikka järki huutaisi miten. On vaan niin paha olla, ahdistaa. En jaksaisi herätä enää aamulla. Tuntuu ettei ole ketään kelle puhua, vaikka rakkaita ja läheisiä on monta. Enkä usko että he voisivat edes auttaa. Elämä on ihan umpikujassa enkä tiedä minne menisin. Vai nukkuisinko vaan?
En olisi ikinä uskonut olevani tälläisessä tilanteessa. - Tälläisten ajatustenkanssa ja täysin yksin. Kulunut vuosi ollut hyvin rakas, eikä nuoruusvuodetkaan helpoimmasta päästä. Koettu on asioita joita ei moni koe koko elämänsä aikana. Mutta olen pitänyt itseäni aina melko vahvana ja jatkanut eteenpäin vaikka mitä olisi ollut vastassa. Nyt kuitenkin jo keväällä hiipi uupumus kuvioihin ja syksy pahentanut tilannetta entisestään. Koen ettei elämällä ole tarjota minulle enää mitään. En jaksa toivoa parempaa huomista, koska sitä ei luultavasti ole minulle olemassakaan. Kannan valtavaa syyllisyyttä etten ehkä ole kyennyt tarjoamaan lapselleni samanlaista vakaata elämää kuten monet äidit, jotka ovat lapsen saaneet ammatin ja vakaan parisuhteen aikaansaattelemana. Mietin olenko saannut aikaiseksi lapselle traumoja jotka vaikuttavat hänen loppuelämäänsä? Onko lapsen keskittymisvaikeudet mahdollisesti huonon kasvatuksen tulos? Olisinko voinnut estää nuo vaikeudet tai tukea häntä paremmin? Lapsi on joutunut kuuntelemaan vanhempien riitelyä, miten yksinäiseksi hän olonsa onkaan mahtanut kokea noina hetkinä? Mietin mitä jos jossain on Äiti joka osaisi olla hänelle parempi ja antaa lapselle elämän jonka hän ansaitsee?
En todellakaan tiedä miksi jokainen syksy on vaikea, tosin näin vaikeaa ei ennen ole ollutkaan. Hyvä et sängystä jaksan ylös nousta, itsestä huolehtiminen on jäännyt. Tiedän miten neuvoisin vastaavanlaisessa tilanteessa olijaa, mutta itse en niitä kykene noudattamaan vaikka järki huutaisi miten. On vaan niin paha olla, ahdistaa. En jaksaisi herätä enää aamulla. Tuntuu ettei ole ketään kelle puhua, vaikka rakkaita ja läheisiä on monta. Enkä usko että he voisivat edes auttaa. Elämä on ihan umpikujassa enkä tiedä minne menisin. Vai nukkuisinko vaan?
