Tuli luettua ketju läpi ja aikamosita tekstiä lukea sain. En muista enää, mihin kaikkea minun pitikään vastata mutta lyhyesti voin kertoa tilanteesta.
Eli se mitä eilen tapahtui, niin ei ollut kyllä niin rajua kun mitä TEIDÄN kirjoittamista teksteistä päätellä voisi. Totta on se, että otin lastani kaksin käsin päästä kiinni korvien kohdalta, hän oli istumassa lattialla ja ikäänkuin tönäisin hänet lattialle makaamaan. Sen jälkeen kannoin hänet omaan huoneeseensa käsivarsista. En raahannut häntä niin että pää kolisi pitkin lattioita tai oven karmia, niinkuin joku täällä sitäkin spekuloi.
Ja syy tähän "napsahdukeen", sain juuri vauvan nukkumaan illalla, esikoinen veti raivarit jostain olemattomasta asiasta (luki ensiksi nätisti kirjaa olohuoneen lattialla, ja yhtäkkiä sai raivokohtauksen) joka johti siihen että juuri nukuttamani vauva heräsi. Se oli syy suuttumukseeni, vauvan herättäminen. Valvominen vauvan kanssa on jo kiristänyt välejä mieheniki kanssa, herkemmin tulee riideltyä ja tiuskittua toiselle syyttä. Totta on se, että omaa väsymystään ja jaksamisen puutetta EI SAISI missään nimessä purkaa lapseen. Tekoni oli erittäin väärä eikä hyväksyttävä missään määrin.
Lapsi on ok. Vielä näyttää minua rakastavan ja haluaa yhtä paljon syliin ja pusuja kuin ennenkin. Vauva on ok, en ikinä ole ravistellut vauvaa (kuin joku sitäkin puhui). Minulla on oikeasti pitkä pinna, ja jaksan päivittäin kuunnella uhmaikäisein uhmailuja hymyssä suin. Eilinen oli vain väsyttävin päivä tähän asti.
Olin yhteydessä neuvolaan ja kävimme siellä tänään kaikki. Perhetyöntekijä tulee käymään luonamme muutaman tunnin auttamassa, ulkoiluttamassa lapsia jotta itse nukun sen ajan. Tarvittaessa apuja lisätään tarpeen mukaan. 6kk kun tulee vauvalle täyteen, ellei ole muutoksia nukkumisessa aloitetaan hänellä unikoulu. Tätä joudumme vielä sen pari kuukautta odottelemaan, mutta eiköhän jaksaminen kohene kun saamme ulkopuolista apua.
Myönnän että olisi pitänyt aikaisemmin apua hakea. Se on vain vaikeaa. Sitä kun on juuri tehnyt itse tälläiset valinnat, että lapset pienemmällä ikäerolla niin sitä haluaa näyttää muille että pärjää ja jaksaa, itsehän valinnat teki. Koin häpeällisenä asiana myöntää etten jaksakkaan. Tosin luulen, jos kuopus olisi samanlainen nukkuja kun mitä esikoinen oli vauvana, jaksaisi paremmin kunnon yöunilla. Nytkun niitä ei ole.
Vauva-aika menee (onneksi) nopeasti, ja eiköhän kohta ole suurimmat ongelmat takanapäin ja onnellinen tulevaisuus edessä.
Ja myös muille spekuloijille, vannon että tämä ei tule toistumaan. En ole ikinä eläissäni hävennyt ja surrut tekemiäni tekoja kuin tätä. Kerroin illalla miehelleni tästä kauhutapahtumasta ja kyynelistä ei ollut tulla loppua. Mieheni ei voinut edes uskoa että minä, joka en tappaisi kärpästäkään, tekisin jotain tälläistä. Tämä oli herätti myös mieheni todellisuuteen, ja hän vähensi tänää roimasti työtunteja auttakseen enemmän minua öissä vauvan kanssa.
Tsemppiä perheellenne!