Elämäni

[rakkaus :(]

En oikein tiedä mitä ajattelisin... tai mitä edes kirjoittaisin. Pakko vain saada tämä asia mielen päältä...

Elän onnellisessa parisuhteessa, jossa rakkautta riittää. Rakastan miestäni ja elän elämääni hänen rinnallaan. Kuitenkin sisälläni kuohuu, sillä netissä sattumalta vastaan tuli valokuva nuoruuden rakkaudesta - elämäni suurimmasta rakkaudesta. Sydämeni oli pakahtua: hän on edelleen unelmieni mies. Rakastan häntä ja tulen aina rakastamaan... Riudun ja yritän tukahduttaa nämä tunteet, yritän painaa sen rakkauden takaisin syvälle sydämen sopukoihin. Minähän olen onnellinen ja tyytyväinen nykyiseen suhteeseeni!

Kohtalo voi joskus olla julma - erityisesti rakkaudessa. Tuon nuoruuden rakkauden kanssa tapasimme liian nuorina ja etäisyyttä oli liikaa. Rakkaus syttyi ensi silmäyksellä ja oli kuin olisimme tunteneet toisemme aina, mutta pitkän välimatkan vuoksi oli helpompi luovuttaa. Tapasimme kerran vuosia jälkeen päin sattumalta ja silloin seurustelimme molemmat tahoillamme. Kohtaaminen oli sieluja raastava meille molemmille, mutta kunnioitimme toistemme suhteita ja erosimme ystävinä tietäen, ettemme ehkä enää tapaisi koskaan...

Miten onnistuinkaan löytämään juuri hänen kuvansa? En etsinyt sitä enkä enää kaivannut häntä, vaikka joskus häntä ajattelinkin. Nyt olen ihan sekaisin. LÄhinnä mietin miksi meidän piti koskaan kohdata toisemme, kun emme kerran voineet toisiamme saada... Tai miksemme kohdanneet nyt aikuisina, kun yhteinen taival olisi ollut meille paljon helpompi ja ennen kaikkea mahdollinen? Halusiko kohtalo vain osoittaa meille, että jossain päin maailmaa on olemassa ""se oikea"" ihminen, sielunkumppani, magneettinen vastapari, jonka kanssa emme kuitenkaan saa elää onnellisina loppuun asti? On joskus vaikea edes tajuta kuinka satumaisen rakkauden on saanut joskus kokea. En edes uskoisi sellaista olevan, jollen tietäisi... Oli kuin olisimme tulleet kotiin, kun olimme yhdessä. Se on aivan käsittämätön tunne...

Olemme edelleenkin kohtalaisen nuoria, mutta elämä on johdattanut meidät eri teille. Ei minulla ole tarkoitusta rikkoa hyvää suhdettani näihin tunteisiin, mutta joskus pelkään, että entä jos kohtaamme vielä joskus... Piteleekö meitä mikään vai särjemmekö sydämemme? Seuraavassa hetkessä pelkään, ettemme sittenkään tapaa enää koskaan... Tunteet vellovat. Elämä tuntuu joinakin päivinä kovin epäreilulta ja ikävältä. Pienen pieni kadekeiju supattelee korvaani niistä ihmisistä, jotka ovat omakseen elämänsä suurimman rakkauden saaneet...

Tiedän, etten koskaan häntä omakseni saa, joten yritän tallata tunteeni pieneksi mytyksi sisälleni ja toivon, etten löydä niitä taas pitkään aikaan... Minun pitää keskittyä nykyhetkeen, tähän rakkauteen jonka omakseni olen saanut. Tähän onneen ja tähän elämään. Mieheni on hyvä ja rakas, mutta tuntuu pahalta etten koskaan voi rakastaa häntä samalla tavoin kuin rakastan/rakastin tuota suurta rakkauttani. Rakastan miestäni paljon mutta eri tavalla, ja tällaisina hetkinä sekin rakkaus sattuu ja tuntuu epäreilulta.

Kirjoituksellani ei ole mitään varsinaista sanomaa kenellekään. Piti vain saada purkaa tuntoja ja kasata ajatuksia. Olisi mukavaa lukea myös muiden kirjoituksia elämää suuremmasta rakkaudesta: vanhasta tai uudesta, saavuttamattomasta tai saavutetusta, onnettomasta tai onnellisesta...

 

[Ter]

Jos et koskaan ole edes kunnolla seurustellut tämän nuoruuden rakkautesi kanssa, niin mistä tiedät, että juuri hän on sinulle se oikea tai edes sielunkumppani? Tunnetko sinä hänet kovinkin tarkkaan?

Ettet vaan olisi nyt rakastunut haavekuvaan? Minun mielestäni ""se oikea"" tai ""sielunkumppani"" on pikemminkin sellainen ihminen, jonka todella tuntee, ja silti rakastaa. Joku jonka kanssa on jakanut sekä syvän rakkauden ja kiintymyksen kuin myös ärtymyksen ja riidat. Joku joka on nähnyt sekä parhaimman että pahimman sinusta, ja silti rakastaa.

Mitäpä jos nyt päästätkin riutumisen asemesta realismin sydämeesi, ja mietit voisiko se sinun oikeasi olla sittenkin ihan oma miehesi. Tosi rakkaus kun ei koskaan ole pelkkää päätäpakahduttavaa rakkauden räiskettä. Se on paitsi runoutta, myös proosaa.

 

[suuri rakkaus]

Minullakin oli suuri rakkaus, elämääkin suurempi. Annoin anteeksi liian paljon, pikuhiljaa nakersi itsetuntoani ainaisella haukkumisella... Mies oli täysi sika, mutta rakastin liikaa,
enää en lähde tuollaiseen ikuinen rakkaus höpinöihin, koska yleensä tuollaisista jutuista seuraa vaan harmia ja aika usein he ovat juuri niitä luonnehäiriöisiä jotka saavat saman tunteen kaikkien naisien kanssa. No tulipahan purettua...

 

[rakastunu]

Tässä mun elämästä...
Alun perin kun hänet tapasin, totesin että hän on niitä harvoja ihmisiä joista voi suoraan todeta että meillä ei ole kauheasti yhteistä. Ajan kanssa tilanne on muuttunut ja nyt huomaan rakastuneeni häneen. Vai onko se edes rakkautta vai vaan tottumuksen tuomaa turvallisuutta ja luottamusta. Mutta liikaa hän on kyllä mielessä. En tiedä, mitä tehdä. Tekisi mieli tunnustaa että pidän hänestä, mutta ei ole tullut sopivaa tilaisuutta, eivätkä sanat vain tule suusta ulos. Pidän mölyt mahassani, vaikka välillä olenkin pakahtua tunteisiini. Jostain syystä teen kaikkeni jotta pysyisimme vain kavereina, eikä kukaan epäilisi mitään. Niinpä olen alkanut välttelemään häntä kun oon huomannu, että mulla on ""liikaa"" tunteita häntä kohtaan. En tiiä, miks oon näin ujo. Toisaalta, kai mies ois tehny aloitteen jos ois ollu kiinnostunu, joten ehkä vain suojelen itseäni pettymykseltä kun en ole ottanut asiaa puheeksi. Ehkä parempi näin?

 

[ap]

Niin, emme seurustelleet, mutta pidimme yhteyttä pidempään mm. kirjeitse. Tapasimme muutaman kerran. En tunnekaan häntä täysin, mutta tutustuimme toisiimme kuitenkin pintaraapaisua syvemmälle.

Tiedostan senkin, että koska emme ole eläneet yhdessä, voi hyvinkin olla, että rakastan häntä juuri siksi, että tunnen vain hänen hyviä puoliaan (ja vähän niitä huonoja). Olen kyllä järkeillyt asiaa, että jos olisimme tutustuneet kunnolla, voisi käsitykseni hänestä olla erilainen. Äitini usein sanoo omasta elämänsä rakkaudesta, että se on säilynyt suurena rakkautena juuri sen vuoksi, ettei sitä ihmistä omakseen saanut/häneen kovin syvällisesti tutustunut. Ehkä näin onkin, mutta aina tämäkään ei pidä paikkaansa.

Kuitenkin tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat saman kaltaisen suuren rakkauden kokeneet ja tuon ihmisen kanssa yhteen päätyneet. Noista ihmisistä näkee jo kilometrien päähän, että heidät on luotu toisilleen... Ja he ovat sen itsekin ääneen sanoneet. Sellaiseen rakkauteen ei usein törmää, mutta kun tuollaisen rakastavaisen parin näkee, sen kyllä erottaa... Mieheni vanhemmat ovat hyvä esimerkki. Heidän välinen sielujen sympatia on aina aistittavissa ja elämää suurempi rakkaus on melkein käsin kosketeltavissa. Se on ollut tällaiselle semikyynikollekin järisyttävä havainto.

Olen aika hyvä ihmistuntija, vaikka itse sanonkin. Aistin heti ihmisestä millä asteella meidän ""yhteytemme"" on - nyt ja pitkälle jatkossakin. Niin ystävissä, opiskelukavereissa, työtovereissa ja rakkaussuhteissa. Tämä varmasti kuulostaa vähän huuhaalta, mutta tähän astisessa elämässä tuo ""tunneaisti"" on pitänyt kutinsa jokaisessa ihmissuhteessani... Tuon elämäni rakkauden kanssa koettu yhteys on ollut saman kaltaista kuin mitä olen kokenut lähimpien ystävieni kanssa heti ensi tapaamisesta. Toki olen kokenut vastaavaa yhteyttä mieheenikin, mutta se on ollut hieman eri taajuudella, jos niin voisi sanoa... Tätä onkin vaikeampi selittää JÄRKEVÄSTI eikä tuota ""aistia"" ehkä voikaan järjellä käsitellä.

No, oli miten oli. Olet varmasti oikeassa siinä, että pitäisi herätellä sisäistä realistia, mutta joskus tunne sumentaa järjen. Onneksi on tällaisia palstoja, jonne voi kirjoitella ja saada ehkä vastineitakin... Ja on jotenkin lohduttavaakin lukea toistenkin kokemuksia niistä saa vähän perspektiiviä omille tunteillekin.

 

[Paras rakkaus]

..voi ollakin juuri tällainen saavuttamaton kaukorakkaus. Se on kuin ihana satu jota voi haikeana muistella ilman että arkipäivä pääsee latistamaan huumaa. On helppo rakastaa kun ei tarvitse kohdata niitä hikisiä sukkia lattialla, jarrutusjälkiä vessanpöntössä tai osiin hajotettua moottoripyörää olohuoneessa. Kaikilla pitäisi olla se joku ihana unelmarakastettu pöivien piristyksenä!

 

[Neuvo]

ap, eiköhän nyt olisi parasta että menisit pesaisemaan kasvosi kylmällä vedellä ja lopetat tuon haitattelun. Siitä ei ole mitään hyötyä kenellekään, vähiten sinulle itsellesi. Laita perunat kiehumaan. Siinä välissä voit pestä pöntön ""jarrutusjäljistä"".

 

[Jep]

Ihmisellä täytyykin olla uenlmia, eikä kaikkien ole tarkoitus toteutua. Säilytä hänet vain kauniina haaveena. Ne, joilla ei sellaista ole ollut menneisyydessä löytävät oman salaisen haaveensa joskus josain kuitenkin.. Kuka ihmisen, kuka mitäkin, mutta haaveita pitää olla. Anna elämän kuljettaaa...

 

[:-)]

Perunoita aamiaiseksi?

 

[Neuvo]

Ei vaan päivääliseksi. Aamiaiseksi Ap laittaa kaurapuuroa. Eikä mistään pikakauroista, koska silloin jää liikaa aikaa haihattelulle. Kunnon Elovena-kaurapuuro kestää 10 minuuttia ja sitä pitää vahtiakin, ajatuksen kanssa. Jarrutusjäljet voi pyyhkiä pöntöstä vaikka heti.

 

[Ritari, ratsu ja auringonlasku]

Kauheeta luettavaa. Sulla on onnelinen parisuhde muuten, mutta sinä haluaisit palavasti rakastaa kiiltokuvaa. Ole hyvä vaan, mutta voitko kertoa miehellesi asioiden oikean laidan ettei raasuparka tuhlaa suotta aikaa sinuun panostamalla. Vai helpottaisiko jos leikkisit vähän barbi ja ken leikkejä tai tuijottelet auringonlaskua ritareita ja valkeita ratsuja bongaillen? HERÄTYYYS!

 

[palstanvaihtoon]

""No, oli miten oli. Olet varmasti oikeassa siinä, että pitäisi herätellä sisäistä realistia, mutta joskus tunne sumentaa järjen. Onneksi on tällaisia palstoja, jonne voi kirjoitella ja saada ehkä vastineitakin... Ja on jotenkin lohduttavaakin lukea toistenkin kokemuksia niistä saa vähän perspektiiviä omille tunteillekin.""

En suosittele pottujen keittoa, tai kaurapuuroa perinteisellä tyylillä. Jarrutusjäljet voi mies itse siivota.

Suosittelen siirtymistä Kristallipallopalstalle. Siellä tämäntyylinen jutustelu on arkipäivää.

Miksi ap. roikut senssipalstoilla, jos olet parisuhteessa? Minä olen ollut miehetön jo kohta 1/5 elämästäni, enkä vielä selvinnyt senssipalstoille. Säälitään yhdessä nuoruudenrakkauttasi. Hän on melko kompelo hankkimaan itselleen naisseuraa, jos sellainen pitää löytää netistä.

Äitini menetti kihlattunsa talvisodassa rintamalle. Äitini puhui aina kauniisti nuoruudenrakkaudestaan. Siksi kai minäkin hylkäsin nuoruudenrakkauteni ja rakastin häntä pitkään.
Ex-aviomieheni väittikin, että rakastan jotain muuta kuin häntä. Väite ei mielestäni pitänyt paikkaansa. Jokainen ihminen on erilainen. Kun rakkautta antaa niin se vain lisääntyy. Ei se ole keneltäkään pois. Sinäkin voit rakastaa tuota netissä olevaa miestä niin paljon kuin haluat.
Ei sen takia tarvitse erota. Älä vertaile omaa liittoasi toisten elämään. Moni vanha pariskunta antaa elämästään liian hyvän käsityksen. Jos kotona olisi piilokamera, niin totuus olisi toinen. Minä en usko noihin sielunkumppanuushöpinöihin, sielunvaellukseen ym. vaikka kirjoittelenkin pallopalstalla. Liikkuu siellä moni muukin ihan ammattiauttajista lähtien.

 

[palstanvaihtoon]

Sinäkin käytät sanontaa ""oli miten oli"". Noin minäkin puhuin ennen. Kun sitten huomasin, että hoin sitä joka välissä, jätin oli miten olin kokonaan pois. Mahdottoman mukava ja kätevä lause. Taidan ottaa sen takaisin vakiokäyttöön.

Oli miten oli. Vain elämää on kaikki tää koeta ymmärtää.
Kuuntelin Irwinin laulun aamulla iskelmäradiosta.
...on aika erosuudelmaan... Minäkin haluan jonkun takovan päähäni, että koeta ymmärtää vain elämää vain on kaikki tää.

Mikä on elämää suurempi asia. Oli miten oli. Siinä se homman nimi on. Hainkin sitä lähes 50 vuotta. Nyt se selvisi.

 

[ronja]

Tyydy kohtaloosi ja olet osasi valinnut elämässäsi.Ja ehkä hänkin toisaalla.

 

[ap]

Kiitoksia arkirealismista Tarvitsen varmasti sitä paljon enemmän kuin lisäpontta haihatuksilleni kristallipallosta

Niin, en todellakaan ole tässä mitään pesäeroa tekemässä tai etsimässä ""senssejä"". Pienet salaiset päiväunet saavuttamattomasta rakkaudesta lienevät kuitenkin sallittuja... Joskus vain tällaisille tunteille ei voi mitään, mutta tiedän että ne kyllä aikanaan painuvat taas syvälle pinnan alle. Ehkä ihan piankin, kunhan vaan saan muutaman päivän aikaa unohtaa...

Ja aamupalaksi nautin kupillisen vihreää teetä sekä nektariinia ja viinirypäleitä

 

[mama]

myös minulle tuli heti mieleen tuo kristallipallon puoli, sieltä tuntuisi useemmin löytyvän empatiaa kuin näiltä ""perus-ihmissuhdepalstoilta"" .

tuli mieleen. voisitko jotenkin hyväksyä mielessäsi, että ""mieletöntä, olen löytänyt tuollaisen ihmisen, ja minä voin todella tuntea näin!"" mutta ilman omistavaa asennetta toista kohtaan. koita tuoda tuota rakkautta omaan elämääsi, jota koet ajatellessasi tuota miestä. mieti miten mieletön voima se onkaan! voit ehkä koittaa olla siitä onnellinen... ja hyväksyä ilman surua, ettet häntä ehkä saakaan?

nauti parisuhteestasi!! voin hyvin eläytyä tuohon tilanteeseesi ja ymmärrän sinua, joten en ala moralisoimaan. tämä kummempia neuvoja en osaa antaa, mutta voimia sekä rakkautta Sinulle!

 

[tiedän mjitä haluan]

Tiedän tunteesi.

Minulla oli myös suuri nuoruuden rakkaus, jota en koskaan
näinä runsaina 20-vuoten aole voinut unohtaa.
Olen tahollani naimisissa, hän avoliitossa. Molemmat jo kerran eronneet.
Kuin johdatuksesta otin yhteyttä häneen talvella ja
nyt olemme lähes päivittäin yhteydessä, sovimme tapaamisista jne. Tekstiviestit kulkee arkisin ja viikonloppuisin. Myös lomilla. En pystyy enää olemaan
erossa hänestä.
Haluan hänet ja jollen saa en ainakaan ikinä unohda.
Joskus vaan tietää että se yksi on se ainut oikea, muut
kyllä hyviä kakkosia mutta ei se ainut oikea.
Sen vain tietää sydämessään.
Toivon sinulle kaikkea hyvää elämässä eteenpäin.
Tee niinkuin sydän käskee!

 

[minulla myös]

olimme teinejä ja emme koskaan seurustelleet ""oikeasti"". Notkuimme samassa porukassa ja joskus kävimme kahdestaan kävelemässä tai elokuvissa...todella viatonta ja kaunista <3
elämä erotti meidät, kunnes 7vuotta myöhemmin näin hänestä unta ja sen innoittamana etsin numeron ja soitin hänelle. Olin jo ""pariutunut"", hän oli sinkku. Sanoi suhteidensa kestäneen maksimissaan 4kk kun alkoi vertailla heitä minuun :-O !
Tuntui ihanalta ja kamalalta puhua hänen kanssaan.
Vaikka olemmekin toistemme ensirakkaudet, niin keskustelujemme(soittelimme moneen kertaan) jälkeen tulimme siihen tulokseen että ne tunteet mitkä meillä edelleen on, kuuluvat sille teinitarinalle. Kumpikin on muuttunut, eikä varmaan ole semmoinen kuin silloin ""viattomuuden aikaan"" . Noitten keskustelujen jälkeen hän löysi itselleen tyttöystävän ja nykyään tiedän heidän olevan avoliitossa. Jotenkin tarvitsimme noita keskusteluja päästäksemme irt menneisyydestämme ja siitä haavekuvasta mikä meillä toisistamme oli.
Minä jatkoin elämääni mieheni kanssa ja meillä on 2lasta.
Ehkä mieheni oli kakkonen, mutta olen tehnyt hänestä ykkösen itselleni


-siellä jossain unen ja todellisuuden rajamailla rakastan sinua ikuisesti-

 

[-*m*-]

mistäpä sitä koskaan tietää onko nykyinen se oikea...ihan hyvin se voi olla se vääräkin....sitä vain tavaistuu siihen nykyiseen ja luulee rakastavansa. useasti olen miettinyt että onkohan niitä oikeita edes olemassa...niin kauan ei ikuista rakkautta kuin on ikuinen elämä

 

[Tiedän, mistä puhut]

Ap,
tiedän tismalleen, mitä tarkoitat ja mistä puhut.

Itselläni on samanlainen tilanne. On olemassa yksi mies, jonka kanssa minulla on ollut sielujen sympatia heti ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien, on kuin olisin tuntenut hänet aina. Elämäntilanteiden ja ujouden vuoksi kiersimme toisiamme kuin kissa kuumaa puuroa ja loppujen lopuksi emme ikinä päätyneet yhteen. Paitsi fyysisesti, olemme jollain korkealla tasolla yhteensopivia, sitä ei voi sanoin selittää, jos sitä ei ole kokenut, sen vain tuntee. Myös hän.

Olen itse nykyään naimisissa ja hän myös parisuhteessa. Olemme edelleen ystäviä ja tiedämme kumpikin, että emme päädy ikinä yhteen, eikä välillämme ole kuin platonista kanssakäymistä (tämä siis niille tiedoksi, jotka epäilevät salarakkautta tai sänkysuhdetta tmv). Olen itse vakuuttunut, että hän tulee olemaan yksi tärkeimmistä ja ainutlaatuisimmista ihmissuhteista elämäni loppuun asti. Emme voisi elää arkielämää yhdessä, mutta hänen kanssaan voin kokea sellaisia tunteita ja ahaa-elämyksiä, joita minulla ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan mieheni kanssa - he ovat liian erilaisia.

En olisi mennyt mieheni kanssa naimisiin, jos en olisi tehnyt sitä rakkaudesta. Katsoin sitä ennen tuon toisen ""kortin"" loppuun asti ja niin vaikeaa kuin sitä onkin välillä hyväksyä, meistä ei olisi tullut paria.

Kuten joku tässä totesi, niin olen itse pystynyt hyväksymään tilanteen niin, että yritän olla onnellinen ja iloinen siitä, että olen tämän henkilön ikinä kohdannut ja että voin tuntea näin. Uskon, että suuri osa ihmisistä ei ikinä löydä ns. sielunkumppania, mutta itselleni se onni on tullut kohdalle. Mieheni ei ole sielunkumppani siinä mielessä kuin tämä toinen, mutta mieheni on elämänkumppani, eikä sekään ole vähän.

Aina joskus häivähtää mieleen surullinen ajatus siitä, että olisiko sittenkin..., mutta sitten pakotan itseni ajattelemaan niin kuin asiat ovat. Kauniita muistoja meillä on vaikka kuinka, mutta elämä menee eteenpäin, se on vain hyväksyttävä.

 

[ap]

Minäkin olen ajatellut, että ei kai auta kuin hyväksyä tilanne ja olla tyytyväinen siihen, että edes on kohdannut tuon ihmisen. Kaikkihan eivät koskaan sellaista rakkautta elämässään edes kohtaa, ja luulen etteivät sellaiset ihmiset koskaan voi oikein ymmärtää miltä se tuntuu...

Ensi kohtaamisemme oli todellakin kuin satua.
""Paitsi fyysisesti, olemme jollain korkealla tasolla yhteensopivia, sitä ei voi sanoin selittää, jos sitä ei ole kokenut, sen vain tuntee. Myös hän."" Voi, tiedän täsmälleen mitä tarkoitat! Se on todellakin kuin joku korkeamman tasoinen yhteys ja mikä parasta se on molemminpuolista.

Täydellisessä maailmassa, oikeassa ajassa ja paikassa olisimme toisemme saaneet. Mutta elämä ja maailma eivät ole täydellisiä... On hyväksyttävä se, että hyvän ja onnellisen elämän voi elää myös jonkun toisen kanssa. Elämä menee eteenpäin ja joistakin ihmisistä ja asioista on opeteltava luopumaan.

On ehkä parempikin, ettemme ole hänen kanssaan pitäneet yhteyttä, koska se olisi johtanut vain valtavaan ikävään ja mahdollisesti jopa toisten ihmisten loukkaamiseen... Totesimme sen tuolloin kun viimeksi kohtasimme. Sekin tapaaminen tuntui jo repivän meitä sisältä... Meidän tapauksessamme rakkautemme olisi vaatinut jommalta kummalta muuttoa naapurimaahan kauas kotoamme ja niin nuorena se tuntui ihan liian vaikealta... Nythän se ei enää olisi kynnyskysymys ja sitä on oikeastaan ihan turha miettiä nyt.

On lohduttavaa lukea näitä kirjoituksianne. Tiedän, että kaikki te, jotka olette kokeneet samanlaisen rakkauden, tiedätte täsmälleen mistä puhun! Ei voi selittää, voi vain yrittää kuvailla eikä sekään riitä kertomaan koko totuutta Rakkautta ja aurinkoa sydämiinne!

 

[Xy]

Minäkin luulin vielä näihin päiviin asti, että en ole kohdannut elämäni rakkautta, vaikka meninkin nuorena naimisiin ihan omasta tahdosta ja vaikka olenkin ollut tyytyväinen nykyiseen suhteeseen. Nyt kun on kohta 30v yhteistä eloa takana, tulee ensikertaa katsottua elämää taaksepäin ja muisteltua menneitä. Miten väärässä olen ollutkaan. Vanhoista muisteluista paljastui sekin, kuinka ensimmäiset 2,5kk vietin viikonloput rakkaani kotona. Saatoimme maata hänen kapealla sängyllään vain hiljaa toisiamme syleillen ja suudellen, ilman sanoja. Tätä saattoi jatkua tuntikausia. Hän oli ensimmäinen rakastettuni, jonka läheisyyttä kaipasin, ilman seksin ajatustakaan. Seksi tuli luonnollisena mukaan vasta sen ensimmäisen 2,5kk jälkeen. Siitä lähtien kaikkina näinä vuosina läheisyyden tunne on ollut olleellinen osa nautinnollista seksiä. Siitä syystä en myöskään ole koskaan häntä pettänyt, miten voisinkaan. Kaikkina näinä vuosina hän on lukenut minua kuin avointa kirjaa. Elämäni rakkaus on ollut osa minua jo suurimman osan elämääni, ja vasta nyt sen tajuan. Isot miehet eivät itke, mutta toisinaan meinaa päästä itku naidessa, kun tunteet tulevat pintaan orkkujen jälkeen.

Näine tunteineni ymmärrän täysin ap:n kommentteja. Silloin kun sielut ovat yhtä, ei tarvita sanoja, eikä tekoja.