elämä sekaisin...

[Inka]

Kaikkien haaveiden, jännittämisen epätoivon ja pienen ilonpilkahduksen jälkeen tulin raskaaksi. Raskaus havaittiin kuitenkin tuulimunaraskaudeksi 9. viikolla ja edessä oli lääkkeellinen tyhjennys. En ehtinyt edes kunnolla surra kokoa asiaa...

Nyt kun aikaa on kulunut parin kuukauden verran saan käsittämättömiä itkukohtauksia. Muistelen kuinka innoissani olin lähdettyäni ensimmäisestä neuvolasta kaikkien ihanien vauvaesitteiden kanssa, muistan kuinka onnellinen olin kerrottuani äidille suuresta salaisuudestamme.

Paha mieli tulee yhä useammin vaikkei enää saisi itkeä, eihän mitään vauvaa koskaan edes ollutkaan. Sanoessani sairaanhoitajalle samaa, hän sanoi minulle, että olihan siellä se pieni ihmisen alkio, jonka menetystä on aivan samalla tavalla lupa surra. Minä vain unohdin nuo sanat ja yritin näytellä vahvaa heti sairaalasta päästyäni.

Elämäni on mennyt aivan sekaisin. Kuukautiskiertoni ei ole asettunut ja uutta yritystä on vaikeaa edes suunnitella. Koko ajan mieleen hiipii pelkoja, mitä jos sama toistuu, entä jos emme saa ikinä lasta...

Antakaa joku minulle neuvoja miten voisin rentoutua kunnolla, unohtaa kaikki murheet edes vähäksi aikaa, muuten tuntuu etten jaksa enää...

 

[muumi]

musta tuntuu myös, että olen ihan hukassa... mulla tuli just km vk 5+3. kaiken järjen mukaan tän ei pitäis olla niin kova paikka, kun tuli näin alussa.. mutta kohta jo vuos vaavia toivottu ja sitten kun se riemun hetki koitti, että testissä kaks viivaa... no siitä olosta sai nauttia vajaa pari viikkoa... tuntuu siltä, että mussa on pahasti jotain vialla... =( olisin niin kovasti halunnu. masentaa niin paljon, etten tiedä, miten jaksan arkirutiinit.. parhaalle ystävälle, sille ainoalle, jolle kerroin raskaudesta, en ole hänellekään jaksanut vielä kertoa km:sta..

toivon, että itseä piristää pian saapuva hauva-vauva. tuntuu, että siihenkin on niin pitkä aika... (pari viikkoa). mutta se varmasti auttaa. lisäksi itse koitan huolehtia ulkonäöstä ja aloitin laihiksen, jotta sais jotain muuta ajateltavaa ja jotain mihin keskittyä. uusi harrastus voisi myös auttaa.

on se vaan niin iso menetys ja jokainen kokee ja käsittelee asiat eri tavalla. kauanko sulla tapahtuneesta on?

 

[säde]

Kuulosta harmittavan tutulta. Itselläni oli km, kun raskausviikkoja oli takana 7+6. Se on jännä asia, että miten sitä muuttuu äidiksi samasta hetkestä, kun saa positiivisen raskaustestin käteensä. Ja miten valtaisa on pettymyksen tunne, kun raskaus todetaan keskeytyneeksi tai tuulimunaksi
Itselleni apuna ovat olleet kaverit, joiden kanssa oon saanut asiasta puhua. Tietenkin välillä tulee edeleenkin itkuisuutta, vaikka km:sta on ""jo"" 4 kk:ta. Mutta eiköhän se ole ihan normaalia. Yritä keksiä elämääsi jotain uutta sisältöä, joka saisi ajatukset pois masentavasta asiasta, mutta muista toisaalta myös surra asia läpi- se on normaalia! Kermit-ketjuun kirjoittelu auttoi mua km:n jälkeisinä päiviä, kirjoittele sinne, saat varmasti myötätuntoa ja voimia jaksaa eteenpäin!

 

[mama]

Voi Inka! ja muut saman kokeneet.
Eihän niitä lohdutuksen sanoja löydy mistään.
Mutta Jos ei uskalla yrittää ei mitään saakkaan. minulla olisi 10 lasta jos kaikki olisivat ""onnistuneet"" neljä kymmenestä on pysynyt matkassa mukana. Muistan ensimmäisen km.n kuin eilisen päivän ja aikaa on 20vuotta.
Joka kerran olen vajonnut synkkiin syvyyksiin aina noussut sieltä ylös ja uskonut, toivonut ja luottanut että elämä kantaa. Ja joka kerran saan kyyneleet silmiin kun ajttelen pienokaisia jotka jäivät matkalle. Ja joka päivä olen kiitollinen siitä mitä olen saanut.
Viimesin km parin viikon takaa ja itken yhä katkeria kyyneliä.
Mutta nousen taas tästäkin. jotenkin.... Tule mukaan! Noustaan ylöspäin.......

 

[tatti]

Saman kokeneena, ymmärrän miten vaikeata voi aluksi olla päästä pahimman yli. Se vie oman aikansa ja on ihan sallittua antaa asian purkautua itkuisuutena ja mielipahana ja jos on tuttavia joille voi ja jaksaa puhua tai saada vain tukea, niin sekin helpottaa.

Yhdyn muihin, että jokin kiinnostava harrastus tai uusi tavoite esim. ensi talven lomareissu, ulkonäön uudistaminen, lemmikkieläin tai mikä vaan... antaa taas sen oljenkorren palata normaaliin elämään takaisin, vaikka keskenmeno(t) eivät täysin mielestä koskaan häviä. Myös jokin syy järjestää jotkut illanistujaiset kivalla porukalla, voisi piristää.

Näin joulun alla voisi koota vaikka parhaat ystävät yhteen ja viettää hullun hauskat pikkujoulubileet.( Tämä vipa lause lähinnä vain minun mietteitäni omasta toipumisestani.)

 

[lapsettaa..]

Minä aloin alkusyksystä toivoa vauvaa ja aloitimme yrityksen tosissamme. Testitulos näytti negaa vaikka oireet viittasi selkeästi raskauteen (kuvittelin siis liian hyvin). Sen jälkeen meni kierto ihan sekaisin, lokakuussa tuli jopa kahdet kuukautiset. Lopetin vauvasta haaveilemisen kokonaan, se ei käynyt edes mielessä viikkokausiin, vaan mietin vaan kuinka saan kiertoni normalisoitumaan. Nyt marraskuussa tunsin selvän ovulaation ja onnistuimme ""pommittamaan"" kohti munasolua sekä ennen että heti ovulaation jälkeen mutta en uskalla silti ajatella raskauden mahdollisuutta ettei pettyisi. Nyt saisin oikeastaan jo testata ihan virallisestikin mutta odotan vielä viikon että tulee varmasti oikea testitulos eikä tarvitse spekuloida...

 

[YÖKYÖPELI]

Voi kuinka kauniisti, Mama, kirjoitit. On se uskomatonta, miten näkymättömät ihmiset voivat lohduttaa. Ehkä täällä lukiessa tuleekin herkemmäksi muiden kirjoituksille ja mielialoille.
Kaikkea hyvää teille.

 

[Tine]

Säde, noin se juuri menee... Äidiksi tulee sillä siunaamalla sekunnilla kun ne kaksi viivaa testiin ilmestyy...

Minäkin koin sen, ja sitten viikolla 10 todettiin että tuulimunahan se; tosin mulla alkoi vuoto, joten tiesin heti että jotain on pielessä. Olimme jo niin rakastuneet lapseemme, jota ei sitten oikeasti ollutkaan. Ei siinä voi oikein muuta kun antaa itkun tulla silloin kun siltä tuntuu.

Nyt takana 5 kiertoa, eikä mitään vielä kuulu. Tosin kierto nyt kp24/25, joten piakkoin tulee uusi ""tuomio""...

 

[kröm]

Sure vain rauhassa. Itse en oman keskenmenoni jälkeen sitä tehnyt. Alettiin vain yrittää uutta, pidettiin lippua korkealla. Toivottiin ja uskottiin. Nyt on kamala jälkimasis, keskenmenosta 5 kk. Itkettää, surettaa, elämänhalua ei. Kuulostaa täysin typerältä neuvolta, että järjestäisi illanistujaiset, kun ei halua tavata ketään eikä jutella kenenkään kanssa! Tai joku ulkonäön kohentaminen... hohoi. Ei sellaiselle, joka rypee itsesäälissä. Eli sure rauhassa menetystäsi ja yritä löytää muutama hyvä ihminen, jonka kanssa voit asiasta puhua. Se on helpompaa, kun tapahtuneesta on vain vähän aikaa. Itsestäni tuntuu, etten kehtaa enää ketään asialla vaivata, kun siitä on ""jo kohta"" puoli vuotta..

 

[Fenix]

Itse vierailen täällä välillä tuolta lapsettomien puolelta.

Minä olen selvinnyt näillä neuvoilla:

1) Anna itsellesi oikeus olla masentunut ja surullinen. Koskaan ei ole liian myöhäistä työstää tunteita, eikä surulle ole takarajaa. Yritä muistaa, että ""elämä pitää itsensä tasapainossa"", huonojen aikojen jälkeen tulee aina hyviä aikoja. Ilman toista ei ole toista.

2) Ajattele elämässäsi aiemmin kohdanneita vastoinkäymisiä, ""selvisin siitäkin, selviän tästäkin"".

3) Menetys on aina aito, vaikkei lapsi olisikaan ollut. Joka kuukausi toistuvaa negatestiä on oikeus surra siinä missä esim. keskenmenoa.