elämää eron jälkeen?

Mä en osaa pistää muksua hoitoon ja lähteä tosta noin vaan "bilettää". En enää edes tunne niitä kenen kanssa tuli ulkona pyörittyä, nykyisin harvoin kun käyn niin huono olo on parikin päivää ja sekin jo latistaa lähtemisen iloa..Olen eronnut lapsen isästä jo muutama vuosi sitten enkä ole seurustellut sen jälkeen enkä halua edes miettiä deittailua koska mun täytyy järjestää lapsenvahti siiheksi ja mikä muutenkin tekee tiukkaa (joudun järjestämään välillä työvuorojen vuoksi)
Olin koko ikäni seurustellut tämän lapsen isän kanssa enkä oikein osaa aloittaa suhdetta. En haikaile lapsen isän perään ja haluaisin jo seurustella ja olla ihastunut mutta silti tuntuu niin vaivalloiselta tutustua..vai enkö ole vain kohdannut sitä oikeaa? Olen 30+ ja tuntuu että kaikki tän ikäiset miehet ovat onnellisesti perheellisiä. Kokemuksia samanlaisesta tilanteesta?

 

Sama tilanne mulla. Ja mulla myös niin, että ihan ystävätkin ovat vähentäneet yhteydenpitoa reilusti eron jälkeen. Ikään kuin olisivatkin ex-miuehen puolella ja sen uuden naisen puolella eivätkä voi enää mun kanssa olla ystäviä tosi surullista. Mäkin tahtoisin jo seurustella... ja olen myös ollut 17-vuotiaasta lähtien lasten isän kanssa, ja nyt olen jo 35 v... että aika vaikea tilanne.. Onko se elämä mennyt nyt ja sitten kohtalo on olla yksin loppuelämä, kun on niin kiinni lapsissa, siis ihan henkisestikin, että ei tahdo alkaa mitään hoitopaikkoja järkkää kun tulee jotenkin ikävä lapsia.. Tsemppiä sulle!

 

Kyllä niitä yli kolmekymppisiä eronneita miehiä on suurin piirtein yhtä paljon kuin samanikäisiä eronneita naisiakin. Molempia vaan vaivaa se vika että ne viihtyvät ja joutuvat olemaan enemmän kotioloissa, töissä, yms. kuin nuoremmat ja siksi nämä eivät niin helposti kohtaa. Ota sitä omaa aikaa, hanki uusia harrastuksia, kokeile nettitreffejä, lähde ulos ihmisten ilmoille silloin kun ehdit. Juttele ihmisille äläkä odota että sinulle tullaan juttelemaan. Kotoa ei ainakaan kukaan tule kutsumatta hakemaan.

Ei ne lapset onneksi myöskään ikuisesti pysy pieninä joita pitää koko ajan olla joku hoitamassa.

 

toivon ettei meidän kohtalona ole jäädä yksin, totta on että lapset kasvaa ja mä ainakin haluan viettää aikaa kunnes tulee se tilanne että muksu on niin iso ettei enää äidin helmoissa pyöri ihmemiehelle että vaikka käyn ulkona ja juttelen ihmisille ja olen iloinen jne. niin ei ole helppoa mulle tosta noin vaan tuntemattoman miehen kanssa ruveta tapailemaan ja se johtuu siis minusta, ei ole sellaista tunnetta että haluan nähdä useemmin ja siis olen käynyt reffeillä ja parin tapaamisen jälkeen ei vaan innosta järjestää lapsenvahtia sitä varten. Sitähän mä mietin että enkö ole vaan kohdannut sitä oikeaa kun tuntuu työläältä järjestää sitä vapaa-aikaa jonkun kundin takia

 

no ei se ole helppoa näin lapsettomanakaan tavata miehiä kun ne kaikki miehet on jo isejä vaikkakin olisivat eronneita niin ei ne pyöri missään saatikka sellasia miehiä joilla ei olis lapsia.
ja ite olen 31.