Elämää ennen lapsia vai lasten jälkeen

Mielipiteitä kaipaisin.

Minulta jäi monesta syystä (joihin en tässä mene) nuoruus elämättä, ja vasta lähes kolmekymppisenä tapasin, rakastuin ja menin naimisiin mieheni kanssa ja "aloin elää". Koskaan en ole haaveillut lapsista, mutta miehen kanssa ollaan juteltu paljon, ja tarkoituksena olisi kuitenkin lapsia joskus hankkia.

Mutta se "joskus". Olen nyt 30, pian 31. Kovin pitkälle sitä ei voi lykätä, ja nyt on alkanut vähän ahdistaa. Siis se, että ei ehdittäisi olla melkein yhtään kahdestaan kun on jo takaraivossa ajatuksena kauhea kiire hankkia lapsia. Ja sitten onkin se kahdestaan olo ja myöhästynyt nuoruus ohi, ja tilalle tulee lapsiperheen arki, mikä muutenkin ajatuksena ahdistaa. Siis että oma elämä ei ole enää omaa ollenkaan.

En oikeastaan tiedä, mitä neuvoja tähän kaipaisin. Jotain rohkaisua ehkä. Muuttuuko elämä auttamatta niin lopullisesti, kun lapsia tulee? Mitä itse tekisitte sijassani?

 

kyllähän elämä muuttuu ,kun lapsi(a) tulee.
mutta se muuttuu hyvin todennäköisesti vain parempaan suuntaan, lupaan sen

jos olisin sinä, alkaisin niitä lapsia tehdä ( saada/hankkia tms kiva verbi ). kaikkiahan se pelottaa ja mietityttää

 

No kyllä - elämä muuttuu lopullisesti kuns aat lapsia. Jos sulle on tärkeää joku meneminen, niin älä helvatassa tee lapsia!

 

Odottaisin pari vuotta jos fiilikset on nuo. Lapsiperheen elämä on antoisaa, mutta rankkaa. Sitä täytyy oikeastivhaluta ai tunnet tulleesi huijatuksi.

 

kyllä elämä muuttuu auttamatta hyvin paljon lapsen syntyessä. Ekan vuoden lapsi on todella kiinni sinussa, vaikka kuinka olisi "osallistuva" isä. Oma asenne tietysti vaikuttaa, että kuinka negatiiviselta se muutos sinusta tuntuu.

Lapsen kanssa voi myös tehdä paljon asioita, ettei se sitä tarkoita et kotona tarvii vaan nyhjätä, mutta se vaan vaatii aina sen oman hommansa sitten.

 

No kyllähän se elämä muuttuu tosi radikaalisti kun lapsia tulee, varsinkin se pikkuvauva-aika on vähän sitä että on 24/7 jonkun toisen käytössä ja aika pitkään lapset on täysin huolehdittavia tapauksia Eli ei kyllä kannata siihen lähteä, jos ei todella halua, koska sitten se voi alkaa tuntua aika ylivoimaiselta ja vastenmieliseltä, ei ole tarkoitus että lapset "pilaa elämän"..

Mutta olette kuitenkin vielä suht nuoria, kyllä parissa vuodessakin ehtii aika lailla tehdä kaikkea ja nauttia vapaudesta ja silti todennäköisesti ehditte hyvin perustaa perheen. Vaikka mitään taettahan ei tietty ole että raskaaksi tulee missään iässä...

Mitä jos suosiolla lykkäätte asiaa vuodella tai kahdella ja reissaatte/juhlitte/harrastette niin paljon kuin suinkin jaksatte - ja sitten katsotte kaipaatteko elämään sitä jälkikasvua

 

[QUOTE="Vieras";26752273]Odottaisin pari vuotta jos fiilikset on nuo. Lapsiperheen elämä on antoisaa, mutta rankkaa. Sitä täytyy oikeastivhaluta ai tunnet tulleesi huijatuksi.[/QUOTE]

Kyllä näin on!! Ei missään nimessä lapsia jos menojalkaa vipattaa vielä. Sulla on vielä monta vuotta "tehokasta peliaikaa" tehdä lapsia, monet saa esikoisensa pitkälle yli kolmekymppisenä.

 

No ehdittehän te muutaman vuoden päästä vielä hyvin, minä ainakin nauttisin kahdenkeskisestä ajasta ja keräisin niitä yhteisiä kokemuksia ennen lasten hankintaa... Siis jos teillä ei ole suurperhettä suunnitteilla. Lapset muuttavat elämää paljon ja pari ekaa vuotta voi olla raskasta parisuhteelle myös.

 

[QUOTE="Vieras";26752273]Odottaisin pari vuotta jos fiilikset on nuo. Lapsiperheen elämä on antoisaa, mutta rankkaa. Sitä täytyy oikeastivhaluta ai tunnet tulleesi huijatuksi.[/QUOTE]

Peesi. Mä sain esikoiseni 32-vuotiaana enkä ollut mitenkään liian vanha. Harkitse tarkkaan - eikä niitä lapsia edes ole mikään pakko kaikkien hommata, ilmankin varmasti pärjää

 

Yleensä se muuttuu ajaksi lapsien kanssa ja muu unohtuu.. Ei tietysti kaikilla. Lapset ovat ihana asia ja täydentävät elämää. Tietysti jos on mielenterveydellisiä ongelmia tai muuta estettä niin kannattaa vähän harkita.

 

... mutta joo, ei se lastensaanti elämää lopeta. Niiden kanssa voi tehdä yhtä ja toista, ne tuo mukanaan uusia ihmisiä myös aikuisten elämään, ja 2 aikuisen perheessä sitä omaakin aikaa kyllä saa. Parisuhdeaika sen sijaan voi olla kortilla silloin, kun lapset on ihan pieniä.

 

No lähtökohtaisesti elämä ei mene pilalle, jos lapsia haluaa. Eri asia on jos lapsia tekee vain sen vuoksi, että niin " kuuluu tehdä".
Kaikkea ei voi saada, ja fakta on se että lastenteon aika on rajallinen. Mieti haluatko oikeasti niitä lapsia, siis SINÄ, ei miehesi tai kukaan muu. Jos haluat, sitten teette niitä ja otatte sen riskin että elämä muuttuu. Missään nimessä se ei lopu, ja aika paljon ehtii tekemään, jos haluaa. Mutta kyllä se muuttuu.
Lasten saamisen jälkeen, meneminen riippuu hyvin paljon itsestäsi ja viitseliäisyydestäsi, joten siihen voi vaikuttaa.
Muista että elää " ehtii" aina, lapsia ei valitettavasti voi loputtomiin tehdä ja päätökseesi olla tekemättä lapsia, et voi enää, sanotaan 10-15 vuoden päästä vaikuttaa. Se on yksi niistä asioista joissa mielenmuuttumiseen ei ole varaa.

 

Me oltii miehen kanssa 32v kun saatiin tuo toistaiseksi ainokainen. Ehdittiin olla yhdessä 6 vuotta ennen sitä. Todettiin vauvavuoden jälkeen, että jos oltaisiin tehty/saatu lapsi paria vuotta aiemmin niin ei välttämättä oltaisi enää yhdessä. Se, että ehdittiin elää kahdestaan riittävän kauan ja uppoutua (yhteisiin) harrastuksiin oli meille kyllä ihan elinehto sille että selvittiin vauvavuodesta ilman parisuhteen huonontumista. Päinvastoin, haastava kullannuppu sitoi meidät entistä vahvemmin yhteen.

Eli mun neuvo tai kokemus tai mikä lie on, että eläkää riittävän kauan kahdestaan niin että olette sitten vauvan tullessa "saaneet tehdä ja mennä" tarpeeksi. Se mikä on tarpeeksi riippuu tietenkin ihmisestä, mutta ei teillä vielä tosiaan hengenhätä ole lapsenhankinnan kanssa mikäli ette suurperheestä haaveile.

 

Onhan ajatus lapsiperheen arjesta aika tympäännyttävä, kunnes huomaa, että sellaistahan mä elän itsekin Se ei siis käytännössä ole mitään painajaista ja on oikeasti kiva raahata lapsia kaiken maailman puuhariemulandioihin sen sijaan, että istuisi kuoharilla jossain terassilla.

Mä varmaan aloittajan asemassa tekisin listan asioista, jotka haluaisin tehdä ennen lapsia ja sit tietyssä ajassa tahkoaisin kaiken läpi. Itse tuli tehtyä juttuja ns. varastoon ennen lasten syntymää ja kyllä kannatti.

 

Paljon kiitoksia hyvistä vastauksista! Näissä on jo paljon pohdittavaa.

Selvennettäköön, että kummallakaan meistä ei "menojalka vipata" eikä ole oikeastaan koskaan vipattanut. Ollaan kumpikin kotona viihtyvää, hiljaista sorttia, joten mistään bilettämässä ravaamisesta tässä ei todellakaan ole kyse. Mutta tosiaankin se kahdenkeskinen aika ja kokemukset ovat sellaista, mitä olisin halunnut kokea ennen lapsia.

Mitä mieltä olette, kuinka järkevää olisi hankkia/tehdä/saada/yrittää lasta vaikka 35-vuotiaana? Alkaako mennä liian myöhäiseksi? Kun en tosiaankaan haluisi sitäkään. Tässä ahdistaa nyt kaksi asiaa - se, että lapsia siunaantuisi liian pian, ja se, että niiden tekeminen jätetään liian myöhäiseksi. En oikein tiedä, miten tällaista pitäisi tasapainotella.

 

Nää on niin hankalia asioita.
Mun serkkuni oli aika ap.n kaltainen, ei ollut valmis lapsia tekemään ja sitten kun asiasta alkoivat puhumaan, päätyivät vielä odottamaan.
No, kun aika tuntui sopivalta ja lasta alettiin yrittää, ei se sitten heti onnistunutkaan. 2 vuotta yrittivät, kunnes vihdoin tärppäsi. Serkkuni oli sitten lopulta 35 vuotias kun esikoisen sai. Päättivät sitten haluta toisenkin, niin pian kun mahdollista, ja no siitä nyt 3 vuotta, eikä vauvaa kuulu. Serkku nyt 38 ja alkaa kyllä ikä tulla vastaan.
Harmi, koska todella kaipaisivat sitä sisarusta ja alunperin ajatuksena heillä oli 3 lasta.

Eli kannattaa siis tosiaan miettiä, ja varautua siihen ettei se sitten välttämättä heti onnistukaan kun luvan antaa.
Tsemppiä päätöksen tekoon, elämän isoimpia kysymyksiä.

 

35-vuotias ensisynnyttäjä on yhtä outo ilmestys kuin 25-vuotias, eli ei outo lainkaan. Joten miksi ette odottelisi hetkeä, kuulostelisi fiiliksiä?

Vauva-aika on ihanaa mutta saattaa myös olla rankkaa, eikä vähinten parisuhteelle, jos pohja on rakennettu vasta puolitiehen.

 

Kyllä elää voi pienten lastenkin kanssa, kyllä nekin joskus nukkuu.. Ja voi matkustella lasten kanssa jne.
Jos saat lapset vasta nelikymppisinä olet ehkä 70 kun saat lapsenlapsia, miltä se sinusta tuntuu? Halutkomosallistua myös lastenlasten elämään. Minkä ikäisiä teidän omatvanhemmat ovat? jos ovat nyt tyyliin kuuskymppisiä,niin nyt he jaksavat varmasti vielä teidän elämään osallistua ja ehkä autella, 5-10 vuoden kuluttua hei ehkä ovat niin vanhoja että he ennemminkin tarviivat auttajaa.

Ootko miettiny mitä teille merkitsisi kokonaan lapsettomaksi jääminen? Onko se vaihtoehto? Entä se että yritätte lasta ja epäonnistutte ja päädytte adoptoimaan 40-vuotiaina? Mielstäni jos tiedätte että jokatapauksessa et halua jäädä lapsettomaksi niin kannattaa aloittaa yrittäminen heti.

 

Vaikea sanoa kenenkään muun puolesta yhtään mitään.

Mä olin raskaana jo ennen kuin virallisesti seurusteltiinkaan. Ja ikää 20.
Nyt lapsia on neljä.

Ollaan edelleen yhdessä miehen kanssa. Kerkesin elää ennenkin lapsia. OLen elänyt lasten kanssa, ja miehen kanssa on ollut kahdenkeskistäkin elämää tässä lasten jo ollessa olemassa.

Uskoisin, että ehdin elämään, kokemaan ja näkemään vielä sittenkin, kun viimeinenkin muuttaa kotoa pois. Ja elänpä toivossa, että ehdin elää vielä lastenlastenkin kanssa. Jos oikein hyvä tuuri käy, tulen näkemään lastenlastenlapsiakin.

Ei elämä lopu lapsiin, tai edes jää 20 vuodeksi tauolle. Se on vaan sitten vähän erilaista.
Mutta paljon on kiinni siitäkin, miten sen lapsiperhe-elämän itse järjestää.

Jos ajatus ei tunnu hyvältä, niin sitten en lapsia lähtisi yrittämään, mutta eipä kai tuota ihan mahdottoman pitkälle kannata venyttää, jos niitä kuitenkin haluaa.

 

Mitä mieltä olette, kuinka järkevää olisi hankkia/tehdä/saada/yrittää lasta vaikka 35-vuotiaana? Alkaako mennä liian myöhäiseksi? Kun en tosiaankaan haluisi sitäkään. Tässä ahdistaa nyt kaksi asiaa - se, että lapsia siunaantuisi liian pian, ja se, että niiden tekeminen jätetään liian myöhäiseksi. En oikein tiedä, miten tällaista pitäisi tasapainotella.

Mä en uskaltaisi odottaa noin kauaa. Jos olisi joku työkomennus tai muu konkreettinen syy odottaa juuri tuohon ikään, niin sitten ehkä, mutta pelkkä mukavuudenhalu ei riittäisi. Veikkaan, että lapsi on useimmille niin positiivinen mullistus, että vaikka tulisit raskaaksi huomenna, tuskin kauheasti jossittelisit menetettyä kahdenkeskistä aikaa. Mä en ainakaan enää edes muista, mikä siinä miehen kanssa kahdestaan nyhjäämisessä muka oli niin ihanaa. Tai no... muistan, että helppoa ja huoletonta oli elämä, mutta nyt on muut asiat ärkeitä

 

Mie en oo koskaan vakavissani miettinyt lapsetonta elämää. Aloin yrittää ekaa lastani 18-vuotiaana ja nyt mietin tosissani, että jos vielä nyt yli kolmekymppisenä sais 2-5 lisää lasta tähän perheeseen.

Onhan ne rikkaus. Oon asunut lasten kanssa 21-vuotiaasta, jolloin esikoiseni syntyi. En oikein tiedä mitä edes tekisin ilman lapsia, kun olen jo yläasteiästä lähtien ollut lastenvahtina ja kerhotätinä toistenkin lapsia hoitamassa. En silti pidä itseäni erityisen äidillisenä, mutta kuitenkin ihan kelpo vanhempana.

Odotan jo elokuuta ja päivää, jolloin saattelen nuo viisi koululaista kouluun. Meillä just kutituksen siirron harjoittelua täällä, lohikäärmeiden kasvatusta ja päivän tiedekeskuskäynnin puintia.

 

Ajan myötä se raskaaksitulo voi olla vaikeaa. En siis odottelisi loputtomiin, jos todella lapsia haluaisin. Jos taas pärjäisin ilmankin, voisin odotella vielä muutamia vuosia.

 

Mä aina mietin, että mitä se elämä oikein on, kun sen menetyksestä niin usein puhutaan perheen perustamisen yhteydessä. Jos elämä on perseen pyoritystä ja drinkkien kiskomista samassa Sedun klubissa vuodesta toiseen niin silloin äitiys ei varmaankaan sovi kuvioon... Musta tuollainen touhu on ollut aina tylsää, nautin enemmän matkailusta, ulkoilusta, hyvästä ravintolaruoasta, kahvihetkestä kauppakeskuksessa jne. ja nämä kaikki ovat sellaisia aktiviteettejä, joita lapsi ei estä. Lapset kun syntyvät yleensä yksi kerrallaan ja siinä voi sitten katsella, että minkälaista laumaa on itsellään resursseja kaitsea.

 

ei ole montakaan päivää kun mietittiin miehen kanssa että mitä ihmettä me tehtäis jos oltais vaan kahdestaan, oispa tylsää! ja lapsia on neljä, tehty kaikki ennen 30v syntymäpäiviä

 

Odotelkaa nyt ainakin se pari vuotta ja katsokaa sitten uudelleen. Minäkin löysin mieheni aika vanhana ja olin 34, kun esikoisemme syntyi. Onhan se totta, että lasten saantiin voi vaikuttaa ikä, mutta itse ja samanikäiset ystäväni ollaan kaikki "raskauduttu" todella helposti (ekasta-tokasta kierrosta), joten ei se välttämättä niin mene. Muutamassakin vuodessa ehditte aika paljon, ja voi olla, että hyvinkin silloin jo tuntuu, että perheenlisäys olisi hyvä juttu.