toivoton
En tiedä onko tämä oikea foorumi purkaa ahdistusta, mutta toivottavasti täältä löytyy vertaistukea tai vastauksia...
Miten te muut jaksatte erittäin vaikean lapsen kanssa? Meillä tyttö kohta 10 kuukautta on itkenyt ja sairastanut koko lyhyen elämänsä. Itse olen aivan puhki, nytkin tätä kirjoittaessani kyyneleet vain valuvat ja lapsi itkee taas...Tyttömme sairaus ja sairastelut ovat muuttaneet elämämme painajaiseksi. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan lastani yli kaiken ja toimin hänen parhaakseen. Mutta olen jaksamiseni kanssa siinä pisteessä, että mietin oikeasti olisiko lapsen parempi jossain muualle jonkun toisen kanssa. En ikinä tietysti pystyisi lapsestani luopumaan, mutta yön pimeinä tunteina vain tuntuu etten jaksa.
Lapsemme sairaus on eristänyt meidät muusta maailmasta. Ei siksi, ettemmekö voisi lapsen sairauden takia missään käydä, mutta minä en vain jaksa. Lapsen sairaus tekee arjesta todella rankkaa. Kaikki "normaali" on todella vaikeata. Syöminen ja nukkuminen lähes mahdotonta (siis lapsen). Lapsi saa päivittäin kohtauksia jolloin vain oksentaa. Se on pelottavaa ja ahdistavaa. En ole nukkunut lähes vuoteen. Tällä hetkellä saan nukkua öisin n. 3-4 tuntia ja päivällä yritän toisinaan lepäillä, jos siihen mahdollisuus. Lapsi on ollut tosin toisinaan öitä sairaalassa ja minä kotona, mutta ei sitä voi sanoa nukkumiseksi kun ahdistuneena mietit miten lapsi pärjaa ja jaksavatko hoitajat jatkuvaa huutoa...
Kuinka raastavaa onkaan kuunnella lähes loputonta itkua ja kipua. Lapsemme joutuu käyttämään paljon lääkkeitä. Pahimpina jaksoina lääkkeitä on 10 kertaa vuorokaudessa. En voinut ikinä kuvitella tätä näin rankaksi. Ja miten katkeralta tuntuukaan lukea ihmisten kirjoituksia kun heidän suurin huolenaiheensa on saada lapsi nukahtamaan omaan sänkyynsä. No, ongelmat ovat suhteellisia, ihan hyvin minäkin olisin voinut olla äiti, kuka olisi noita "ongelmia" pohtinut.
Nyt haluaisin kuulla teiltä muilta, että miten olette selvinneet. Miten parisuhde on jaksanut kaiken? Meillä se ainakin natisee liitoksissaan tämän kaiken väsymyksen ja ahdistuksen keskellä. Meillä vanhemmilla ei ole yhteistä aikaa ja tämä ei ainakaan ole vahvistanut liittoamme. Tottuuko tähän joskus? Helpottaako joskus?
Välillä tuntuu vaan niin epäoikeudenmukaiselta tämä elämä....Lapsi joutuu kärsimään ja me vanhemmat tietysti myös. Ja miten tuntuukaan, että kaikki kasaantuu aina samoille ihmisille. Säälittää lapsi, joka on muutenkin sairas, niin sitten joutuu vielä kärsimään kaikki muutkin vauvaiän ongelmat vaikeimman kautta (mm. paha korva-ja infektiokierre).
Miten olette saaneet apua, jos olette aivan loppu? Ja mistä kautta sitä olette saaneet? Minusta apua on vaikeaa, lähes mahdotonta löytää.
Kiitos, jos jaksoit lukea ja kiitos, jos jaksat vastata.
Miten te muut jaksatte erittäin vaikean lapsen kanssa? Meillä tyttö kohta 10 kuukautta on itkenyt ja sairastanut koko lyhyen elämänsä. Itse olen aivan puhki, nytkin tätä kirjoittaessani kyyneleet vain valuvat ja lapsi itkee taas...Tyttömme sairaus ja sairastelut ovat muuttaneet elämämme painajaiseksi. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan lastani yli kaiken ja toimin hänen parhaakseen. Mutta olen jaksamiseni kanssa siinä pisteessä, että mietin oikeasti olisiko lapsen parempi jossain muualle jonkun toisen kanssa. En ikinä tietysti pystyisi lapsestani luopumaan, mutta yön pimeinä tunteina vain tuntuu etten jaksa.
Lapsemme sairaus on eristänyt meidät muusta maailmasta. Ei siksi, ettemmekö voisi lapsen sairauden takia missään käydä, mutta minä en vain jaksa. Lapsen sairaus tekee arjesta todella rankkaa. Kaikki "normaali" on todella vaikeata. Syöminen ja nukkuminen lähes mahdotonta (siis lapsen). Lapsi saa päivittäin kohtauksia jolloin vain oksentaa. Se on pelottavaa ja ahdistavaa. En ole nukkunut lähes vuoteen. Tällä hetkellä saan nukkua öisin n. 3-4 tuntia ja päivällä yritän toisinaan lepäillä, jos siihen mahdollisuus. Lapsi on ollut tosin toisinaan öitä sairaalassa ja minä kotona, mutta ei sitä voi sanoa nukkumiseksi kun ahdistuneena mietit miten lapsi pärjaa ja jaksavatko hoitajat jatkuvaa huutoa...
Kuinka raastavaa onkaan kuunnella lähes loputonta itkua ja kipua. Lapsemme joutuu käyttämään paljon lääkkeitä. Pahimpina jaksoina lääkkeitä on 10 kertaa vuorokaudessa. En voinut ikinä kuvitella tätä näin rankaksi. Ja miten katkeralta tuntuukaan lukea ihmisten kirjoituksia kun heidän suurin huolenaiheensa on saada lapsi nukahtamaan omaan sänkyynsä. No, ongelmat ovat suhteellisia, ihan hyvin minäkin olisin voinut olla äiti, kuka olisi noita "ongelmia" pohtinut.
Nyt haluaisin kuulla teiltä muilta, että miten olette selvinneet. Miten parisuhde on jaksanut kaiken? Meillä se ainakin natisee liitoksissaan tämän kaiken väsymyksen ja ahdistuksen keskellä. Meillä vanhemmilla ei ole yhteistä aikaa ja tämä ei ainakaan ole vahvistanut liittoamme. Tottuuko tähän joskus? Helpottaako joskus?
Välillä tuntuu vaan niin epäoikeudenmukaiselta tämä elämä....Lapsi joutuu kärsimään ja me vanhemmat tietysti myös. Ja miten tuntuukaan, että kaikki kasaantuu aina samoille ihmisille. Säälittää lapsi, joka on muutenkin sairas, niin sitten joutuu vielä kärsimään kaikki muutkin vauvaiän ongelmat vaikeimman kautta (mm. paha korva-ja infektiokierre).
Miten olette saaneet apua, jos olette aivan loppu? Ja mistä kautta sitä olette saaneet? Minusta apua on vaikeaa, lähes mahdotonta löytää.
Kiitos, jos jaksoit lukea ja kiitos, jos jaksat vastata.