tyhjä ja turha?
Valottakaa joku lapsellinen ihminen tätä lausahdusta vähän. Sain tänään kuulla tuon toteamuksen puolitutulta kun surkutteli (onnellista) elämäämme ja jäin pohtimaan hieman ahdistuneenakin asiaa kun en lapsia edes pysty saamaan, mutta en tietääkseni koe menettäväni mitään kun jos sellainen vimma iskee voin harkita adoptiota. Tuntuu oudolta ja surkealta että jonkun mielestä elämäni on täysin turhaa täällä.
Missä vaiheessa se elämä alkaa olemaan onttoa ja turhaa? Oliko se lasten saantiin asti sitä vai jostain tietystä kellonlyömästä eteenpäin jos niitä ei tee?
Mistä sen tietää että se olisi onttoa ja tyhjää, jos elämä ennen lapsia ei ollut sitä (tuon sanojan elämä ei ollut)? Vai onko se vain jos haluaa lapsia ja niitä ei saa? Vai onko elämä sitä vaikka niitä ei haluaisikaan koko elämänsä aikana? Vaikka asiaa ei itse tajuaisikaan ja luulisi elävänsä hyvää elämää?
Perimmäisten kysymysten äärellä..
Missä vaiheessa se elämä alkaa olemaan onttoa ja turhaa? Oliko se lasten saantiin asti sitä vai jostain tietystä kellonlyömästä eteenpäin jos niitä ei tee?
Mistä sen tietää että se olisi onttoa ja tyhjää, jos elämä ennen lapsia ei ollut sitä (tuon sanojan elämä ei ollut)? Vai onko se vain jos haluaa lapsia ja niitä ei saa? Vai onko elämä sitä vaikka niitä ei haluaisikaan koko elämänsä aikana? Vaikka asiaa ei itse tajuaisikaan ja luulisi elävänsä hyvää elämää?
Perimmäisten kysymysten äärellä..