Elämä asperger-lapsen kanssa yhtä kärsimystä...

Meidän esikouluikäinen asperger-lapsi on kyllä niin rasittava. Tämä pitkä viikonloppu oli taas yhtä kiukuttelua (varsinkin ulosmenon siirtymävaiheessa), herkkujen ja pelien ruinaamista, veljen kiusaamista... huoh. Yritin järjestää kaverikyläilyä, mutta valitettavasti en saanut sellaista onnistumaan. Lasta ei meinaa saada nukkumaan sitte millään...
Ei kestä hermot tuon kanssa. Eikä sitä saa edes yökylään minnekään sukulaisille kun ei ole lähellä sellaisia.... Haluaisin niin reippaan, innokkaan, yhteistyökykyisen, rakastettavan lapsen ja meillä asuu tuollainen monsteri, joka pilaa kaiken. Olen niin onnellinen, että huomenna pääsen töihin ja saan tuon kakaran esikouluun. Ja kyllä, käymme perheneuvolassa. Mutta ei sieltäkään lääkettä saa tuon yhden rasittavalle luonteelle. Täytyy varmaan itse hakea jotain masennuslääkkeitä itselle jossain vaiheessa, että jaksaa...

 

Lähipiirissäni on myös todettu asperger, tosin jo pari vuotta sitten. Tämä perhe pärjää erittäin hyvin ( tosin aspergeria on monen muotoista!) tyttö asuu pk-seudulla erityis-asuntolassa, mutta pärjää erittäin hyvin! On jo 17-v ja ystäviä riittää!

 

Tsemppiä!! Jos yhtään lohduttaa, tiedän tunteen. Meillä ei ole mitään diagnoosia, mutta eskarimme on ollut todella vaativa, vasta nyt alkaa helpottaa. Puhuu hirveän hitaasti, eli jos häneltä kysyy jotain, odottaa minuutin ennen kuin vastaa, jos edes vastaa. Ja silloin harvoin kun vastaa, vastaa todella h-i-t-a-a-s-t-i, hitaammin kuin Paavo Lipponen. Hermo menee! Ja puhuu liian hiljaa, koko ajan saa olla kysymässä MITÄ. Ja on aika ujokin vielä. Minäkin halusin ja kuvittelin saavani erilaisen lapsen kuin sain, ja se on ollut todella kova pala yrittää hyväksyä että ei saanut sellaista luonnetta kuin toivoi. Yritä jaksaa!

 

Kuulostaa siltä, että olisitte tukiperheen tai muun vastaavan tuen tarpeessa.

 

Ei nää tahallaan ole vaikeita. Assit elää usein omista rutiineistaan, haastettahan se arkeen aiheuttaa, mutta muuttaa ei lasta "normaaliksi" voi enkä itse kyllä edes haluaisikaan. Meillä apuna melatoniini yöks, AUTTAA!!

 

jep ei nää adhd lapsetkaan ole mkitään helppoja.

pyydäppä hoitavalta lääkäriltä melatoniinia tai käy hakee melatoniinia apteekista sitä saa 1mg ilman reseptiä.

kyl kuule meidän muksu alko menee ihan omasta vapaasta tahdosta kerranki nukkuu kun väsytti! ärsyttää kun kukaan ei puhunut siitä mitään kaikkien vuosien aikana mitä ollaan "tapeltu" illat.

suosittelen meidän 9v:llä annos on 1-3mg/päivä, tuntia ennen haluttua nukahtamista.

mitä tulee tuohon muuhun niin pikku hiljaa se menee eteenpäin, hitaammin kuin tavis lapsi..tiedän. mä voin ottaa hoitoon välillä jos on tarvetta. kyl tänne viel yks mahtuu

voin lohduttaa sua kun mun lapsi oli 5vuotias sanoi päiväkodin johtaja ettei hän ole koko 20vuotisen työuransa aikana nähnyt yhtä hankalaa lasta. täytyy siis sanoa että pärjään kyllä vaikemmankin kaverin kanssa.

 

sulle kiu kyllä ap tietää ettei lapsi tahallaan hankala ole,mutta luuletko että se tieto jotenkin tekee vanhemmasta yli ihmisen sellaisen joka jaksaa mitä vaan? se on yks lysti mikä hankaluudet aiheuttaa samalta ne silti tuntuu vanhemmasta,yhtä vaikeaa se elämä on diagnoosin kanssa kuin ilman,lapsi kun ei siitä muutu. ainoastaan se että saa dg auttaa ymmärtämään lasta, vähentää omaa syyllisyyttä sekä ympäristön tarvetta etsiä vikaa vanhemmista. mutta itse arkki on ihan yhtä uuvuttavaa

 

On niissä lapsissa eroja,,,
Meillä as-dg omaava on ollut kaikkein "kiltein", mutta tolkuttoman hoidettava. yksin kotiin on voinut jättää vasta vajaa pari vuotta, ja lapsi on jo teini-ikäinen. Valvoo edelleen ison osan yötä, mutta hiljaa itsekseen.
toimintaterapiaa ja neuropsyk. kuntoutusta saanut jo 8 vuotta 2x viikossa, ja kehitys on ollut huimaa!

 

Meillä on syöty melatoniinia, ja sitten oli monta viikkoa, että nukkumaanmeno onnistui ilmankin. Nyt taitaa olla taas tarve aloittaa uudelleen... kamalaa sanoa, että en nauti tällaisista pitkistä viikonlopusta kotona perheen kanssa. Olen muutenkin todella väsynyt ja tuo haastava lapsi ei kyllä tosiaankaan tuo helpotusta arkeen. Minä kyllä vaihtaisin tuon asperger-käytöksen pois. Minulta tuo lienee peritty,olen lyhytpinnainen ja väsyneenä tarvitsisin rauhaa ja nyt viikonloppuna on kyllä ollut totaalikilahdus lähellä. On huudettu... onneksi mieheni on vielä jaksanut jatkaa (nukuttamista) kun minulla loppui jo hermot.

 

Meillä on syöty melatoniinia, ja sitten oli monta viikkoa, että nukkumaanmeno onnistui ilmankin. Nyt taitaa olla taas tarve aloittaa uudelleen... kamalaa sanoa, että en nauti tällaisista pitkistä viikonlopusta kotona perheen kanssa. Olen muutenkin todella väsynyt ja tuo haastava lapsi ei kyllä tosiaankaan tuo helpotusta arkeen. Minä kyllä vaihtaisin tuon asperger-käytöksen pois. Minulta tuo lienee peritty,olen lyhytpinnainen ja väsyneenä tarvitsisin rauhaa ja nyt viikonloppuna on kyllä ollut totaalikilahdus lähellä. On huudettu... onneksi mieheni on vielä jaksanut jatkaa (nukuttamista) kun minulla loppui jo hermot.

oletkos varma ettei olekin vain oikuttelua ja pois opittavissakin kun harjoittelee?
koska ei meillä samalla diagnoosilla samaa käytöstä ole. Kyllä ne oppii, vaikka mitä, mutta hitaammin ja tuhansin toistoin...

 

Hei,

Käsittelen kirjassani tosielämän tapauksiav Asperger-lapsen perheessä. Kannattaa lukea. Kirjalla ja keskustelulla on facebook sivu: saila seppo official

 

Kuulostatpa katkeralta ja kylmältä äidiltäni. Aspergerin kanssa vielä pärjää, mutta ei niiden kotoa saatujen traumojen kanssa.

 

Tiedän, että ovat rasittavia. Naapurissa kaksi tällaista. Kun omia vanhempia käy väsyttämään lähettävät tuplana meille. On sitten mukavaa kuunneltavaa ja katsottavaa työpäivän jälleen. Eritysesti ottaa pattiin et meillä on kaikki niin huonosti ja poikani tyhmä heidän mielestään. Pariin otteeseen olen jo kotiin laittanut ja soittanut perään, et laitoin kotiin käyvät hermoille. Eivät tottele ja riitelevät. Ja eikös sankarit ole taas meillä. Pitääköhän tämäkin rautalangasta vääntää, ei meille, meillä on jo omat henkilökohtaiset haasteet. Onkohan perheessä useampikin Assi? Meillä asuu väsynyt äiti ja lukihäiriöinen poika, jotka ei nyt vaan jaksaisi. Miksi aina pitäisi ympäristön ymmärtää ? Ympäristökin voi kuormittaa! Ymmärtäkää, että jos lapsenne on kotona hankala niin se on todennäköisesti myös kodin ulkopuolella. Miksi siellä pitäisi olla pidempi pinna? Miksi meidän pitäisi kestää sitä lasta jos omat vanhemmat eivät kestä?

 

Kamalaa luettavaa, miten ihmiset ajattelevat lapsistaan. Itselläni 4 - vuotias poika, jolla voimakkaita as - piirteitä. Koko pojan elämän alku on ollut perheessämme enemmän kuin haastavaa...

Ymmärrän, että välillä on hermot ja jaksaminen äärirajoilla, niin minullakin. Ja tietysti on hyvä välillä sanoa kuinka vaikeaa kaikki on ja purkaa omaa ahdistusta. Mutta loppujen lopuksi ainakin minulle oma lapseni on kuitenki se kaikista tärkein asia maailmassa enkä koskaan vaihtaisi poikaani "tavalliseen"!

Minua ainakin helpotti suunnattomasti kun opettelin vain hyväksymään, että näin meillä... Ennen aina pohdin, että miksi ei poika voi esim. käydä nukkumaan suosiolla tai saa kavereita tms., niinkun "normaalit lapset" mutta kun muutin ajattelun suuntaan "tällaista meidän elämä on, kuuluu asiaan " , helpotti jo kummasti. Ja ku huomaan pojassa jotain sellaista lahjakkuutta ja erityisyyttä, millaista ei kenelläkään ikäisellään ole, en voi kuin ihailla ja olla ylpeä!

Oma asenne vaikuttaa uskomattoman paljon. Jos olen jo valmiiksi räjähdyspisteessä, esim. pukeutumistilanteessa, ei siitä varmasti mitään tulekaan! Lapsi ikäänkuin imee ajatuksen "ei tästäkään mitään tule-taaskaan", ja toteuttaa ajatuksen. Mutta jos innostun ja kannustan , vähän juksaan Ja ennen kaikkea, Ihailen Lasta, Ihailen jokaista Pienistäkin edistystä, Se Alkaa tuottaa hedelmää...

Luulen että as - lapseni voisi ajatella näin "rakasta minua eniten silloin, kun sitä vähiten ansaitsen, sillä silloin sitä eniten tarvitsen."

Jaksamista teille kaikille!

 

Kamalaa luettavaa, miten ihmiset ajattelevat lapsistaan. Itselläni 4 - vuotias poika, jolla voimakkaita as - piirteitä. Koko pojan elämän alku on ollut perheessämme enemmän kuin haastavaa...

Ymmärrän, että välillä on hermot ja jaksaminen äärirajoilla, niin minullakin. Ja tietysti on hyvä välillä sanoa kuinka vaikeaa kaikki on ja purkaa omaa ahdistusta. Mutta loppujen lopuksi ainakin minulle oma lapseni on kuitenki se kaikista tärkein asia maailmassa enkä koskaan vaihtaisi poikaani "tavalliseen"!

Minua ainakin helpotti suunnattomasti kun opettelin vain hyväksymään, että näin meillä... Ennen aina pohdin, että miksi ei poika voi esim. käydä nukkumaan suosiolla tai saa kavereita tms., niinkun "normaalit lapset" mutta kun muutin ajattelun suuntaan "tällaista meidän elämä on, kuuluu asiaan " , helpotti jo kummasti. Ja ku huomaan pojassa jotain sellaista lahjakkuutta ja erityisyyttä, millaista ei kenelläkään ikäisellään ole, en voi kuin ihailla ja olla ylpeä!

Oma asenne vaikuttaa uskomattoman paljon. Jos olen jo valmiiksi räjähdyspisteessä, esim. pukeutumistilanteessa, ei siitä varmasti mitään tulekaan! Lapsi ikäänkuin imee ajatuksen "ei tästäkään mitään tule-taaskaan", ja toteuttaa ajatuksen. Mutta jos innostun ja kannustan , vähän juksaan Ja ennen kaikkea, Ihailen Lasta, Ihailen jokaista Pienistäkin edistystä, Se Alkaa tuottaa hedelmää...

Luulen että as - lapseni voisi ajatella näin "rakasta minua eniten silloin, kun sitä vähiten ansaitsen, sillä silloin sitä eniten tarvitsen."

Jaksamista teille kaikille!

Kauniisti sanottu, samaa mieltä ja juuri näin!

 

Ei AS-lapsesta tule "normaalia", vaikka kuin hänen vanhempansa sitä haluaisivat. Ihan ensimmäisenä pitää tuollainen normaalin tavoittelu unohtaa, ja opetella tuntemaan oma lapsi, ja mikä saa oman lapsen rattaat pyörimään. Ja yrittää sitä kautta yhdistää lasta "normaaliin" ympäristöön, siten kuin se juuri tälle lapselle sopii.

 

Turha ruikuttaa, anna adoptioon jos et jaksa. Oot just tyyliin valintapa kaikeasta ku ei oo muutakaa. Ihan on itsestä kiinni miten lapsen kanssa pärjää ja mitä on haluja tehdä

 

Mutta mikä on "normaali?"
Meillä on myös Asperger-lapsi ja olen miettinyt diagnoosin tultua, mikä on normaalin määritelmä. Eikö meissä kaikissa ole omat pienet omituisuutemme, jotka ärsyttävät muita?
Meillä lapsi jää sivuun, leikkii paljon itsekseen, on aika hiljainen.

 

Tiedän, että ovat rasittavia. Naapurissa kaksi tällaista. Kun omia vanhempia käy väsyttämään lähettävät tuplana meille. On sitten mukavaa kuunneltavaa ja katsottavaa työpäivän jälleen. Eritysesti ottaa pattiin et meillä on kaikki niin huonosti ja poikani tyhmä heidän mielestään. Pariin otteeseen olen jo kotiin laittanut ja soittanut perään, et laitoin kotiin käyvät hermoille. Eivät tottele ja riitelevät. Ja eikös sankarit ole taas meillä. Pitääköhän tämäkin rautalangasta vääntää, ei meille, meillä on jo omat henkilökohtaiset haasteet. Onkohan perheessä useampikin Assi? Meillä asuu väsynyt äiti ja lukihäiriöinen poika, jotka ei nyt vaan jaksaisi. Miksi aina pitäisi ympäristön ymmärtää ? Ympäristökin voi kuormittaa! Ymmärtäkää, että jos lapsenne on kotona hankala niin se on todennäköisesti myös kodin ulkopuolella. Miksi siellä pitäisi olla pidempi pinna? Miksi meidän pitäisi kestää sitä lasta jos omat vanhemmat eivät kestä?

Onpa kiva itsekäs naapuri. Onko kukaan pohtinut miltä lapsesta tuntuu kun omat vanhemmat välttelee ja naapuritkin haukkuu netissä... ihankuin se diagnoosi olisi lapsen oma valinta ja syytä.

Ei ihme että ihmiset traumatisoituu ja masentuu. Jos olisit mun naapuri niin en antais lapseni tulla ollenkaan teille jos tietäisin kuka olet.

 

Olen itse 18v asperger ja luettuani tätä keskustelua olen vain onnellinen että omat vanhempani jaksoivat tukea ja auttaa mua koska for real jos mun mutsi ois räjähdelly tai pitäny mua vammasen jne ni sitä must ois todennäkösest tullukki, olin pentuna iha mahoton, en totellut lähes ketää ennen ku oli pakko ja olin agressiivinen ja iha oikeest muistan sen vaiheen vahvasti muistan kuinka koko ajan tuntui ettei esim vanhemmat ymmärtäny mua ja tottakai yritin ajaa omaa asiaani eteenpäin väkisin ja sitä tunnetta on vaikea kuvailla tai siis kun joku ei mene oman tahdon mukaa syntyy vahva tunnemyrsky joho sekaantuu kiukkua ja välillä konkreettista vihaa mutta samalla häpeää ja surua joka etenki jälkikätee jää päähä pyörii mut sillä hetkellä menetin itsehallinnan en siis ikinä halunnut kenellekkä mitää pahaa mutta tosipaikan tullen tein asioita joita kaduin tai en edes muistanut vähän niinku refleksinä mut pointti oli siinä et vanhemmat just jakso ja kannusti vaikka he joutuivatki joka toinen viikko tulemaan koululle selvittelemää välikohtauksia ja kuuntelemaan muiden vanhempien haukkuja minusta ja mistää muust en oo niin kiitolline koko maailmas mistää, jos tällainen tuki löytyy niin asperger sopeutuu, ennen kaikki tyyli ties et oon vähä pipi nykyää jos kerron jollekki ni ne on yleensä vaa sillee et mitä onks sul asperger jne ja valehtelematta mun armeija lääkärin tarkastukses se halus lähettää mut uudelleen diagnosoitavaks koska ei nähny mussa mitää aspergeri no diagnoosi säilyi, se lapsi ei oo ikusesti sellane pahimmillaa on 7-13 vuotiaan, paras mitä voit tehdä on rohkasta ja ettii niit positiivisii asioit siit lapsest etkä keskityy vaa niihi pahoihi piirteisii, etenki kannattaa rohkasta kavereiden tekoon koska sosiaaliset taidot on monelle aspergerille vaikeaa, jaksakaa ne vaikeet vuodet ni lopulta teil on kunnolliset ja hyvät lapset, mut jos ne joutuu sietää vanhempie äkäisyyttä ja ymmärtämättömyyttä niin seurauksena voi olla jopa vahva syrjäytyminen korostan edelleen että aspergerilla on hyvin vahva tunneelämä ja tän takii pieni nega saattaa aiheuttaa maailmanlopun mut tsemppii teil joil on as lapsii tiiän ettei oo helppoo mut koittakaa jaksaa koska lopussa se kiitos sit seisoo

 

Tuliko yllätyksenä että äidilläkin on tunteet?
Jos traumatisoituu siitä että äiti ei ana jaksa niin voi voi.

Kuulostatpa katkeralta ja kylmältä äidiltäni. Aspergerin kanssa vielä pärjää, mutta ei niiden kotoa saatujen traumojen kanssa.