Alkuperäinen kirjoittaja ElämääniEksynyt:
Alkuperäinen kirjoittaja jybis:
ei elä kumpainenkaan,isä kuoli syöpään 43vuotiaana (3v sitten ) ja äiti 40 vuotiaana syöpään hänkin vuosi istten.
itse nyt 23v ja on aika orpo olo :ashamed:
:hug: :hug: Voimia! Joskus oman surun keskellä mietin, onko kuolema helpompi hyväksyä, kun taustalla on sairaus? Suruhan on tietenkin yhtä suuri, sitä en tarkoita, mutta oman äitini löytäessäni olisin jotenkin niin kaivannut jotain syytä kuolemalle, jotta se olevinaan olisi ollut helpompi hyväksyä, en tiedä sitten onko niin, vaikka syy olisikin. Raskasta aina kuitenkin :'(
Musta tuntuu ett äse on helpompi hyväksyä,ainakin sillä että saa aikaa valmistaa itseään siihen hetkeen kun toinen on poissa.Voi kertoa tälle kuolevalle kaikki maailman asiat mitä haluaa vaan kertoa jne.
mun ystävä menetti äitinsä yllättäen (oli mullekkin tosi tärkeä ihminen) ja se sattui kyllä.
Mä olen ollut molempien vanhempien luona kuolin hetkenä ja olen siitä lopun elämääni onnellinen että sain kertoa että rakastan heitä,enkä ikinä unohda.
me puhuttiin äitini kanssa kuolemasta jo ennen kun syöpä uusiutui,ja puhuttiin vielä sairaalassakin.
Äiti kerkes sairastaa 9 vuotta.
Isän kanssa en uskaltanut ottaa asiaa puheeksi mutta jotenkin sen aistin ettei isä halunnut siitä puhua.koettiin hienoja hetkiä kuitenkin yhdessä sairaudesta huolimatta.JOtenkin sekin kun tiesi lopputuloksen,auttoi mua eteenpäin ja antoi mulle voimaa ettei vanhempieni tarvinnut mua lohduttaa sen takia että he kuolevat.
Ehkä äkillinen kuolema,johtui se sitten sairaudesta taikka onnettomuudesta on se pahin..ei voi tavallaan hyvästella.
:hug: