H
haihattelija
Vieras
Mitähän mulla oikeen pitäis tehdä, kun en saa poikaa jonka kanssa joskus seurustelin MILLÄÄN pois mielestä?? Siitä on kohta kuusi vuotta kun erottiin eikä meillä mitään kauhean vakavaa koskaan ollut, oikeestaan teini-ikäisiä vielä oltiin, minä 18 ja poika 17... Seurusteltiin yksi talvi, ja minä olin ihan umpirakastunut - poika ei niinkään, koskapa jätti minut. Minä asuin jo omassa asunnossa, poika vielä vanhempiensa luona naapuripaikkakunnalla. Nähtiin viikonloppuisin ja välillä iltaisin, harrastettiin älyttömästi seksiä. Olin tuolloin vähän sekaisin, masentunut ja erakoitunut. Itkin ja sekoilin pojalle välillä vaikka mistä - siksi varmaan minut jättikin... Jättäminen oli minulle elämäni tähän asti pahin isku, jouduin lopettamaan ammattikoulun jota kävin ja lopulta vaihtamaan paikkakuntaa.
Meni useampi vuosi niin että ajattelin poikaa joka ainoa päivä. Yritin muutamaan kertaan noiden vuosien aikaan hänelle soitella, mutta poika ei vastannut ja lopulta hävitin hänen numeronsa. Tapasin nykyisen mieheni uudella paikkakunnalla kolme vuotta sitten, ja vasta silloin huomasin yksi päivä kävellessäni koulusta kotiin että en ajatellut poikaa. Muutin mieheni kanssa takaisin entiselle kotipaikkakunnalleni puolen vuoden seurustelun jälkeen ja täällä asumme vieläkin, vuosi sitten saimme lapsen. Rakastan miestäni ja lastani yli kaiken, mutta vieläkin ajattelen poikaa usein. Välillä tulee kausia jolloin ajattelen häntä todella paljon ja olo menee kauhean haikeaksi.
Toissa kesänä näin pojan ensimmäisen kerran sen jälkeen kun hän jätti minut tuolloin teininä. Hän ajoi samaa isänsä autoa jonka muistan vieläkin, oltiin pitkään liikennevaloissa rinnakkain enkä varmasti erehtynyt. Oli todella outoa nähdä hänet. Tuntui ihanalta, mutta heti perään iski ihan kauhea syyllisyys - minullahan on jo mies jota rakastan... Annoin asian olla jonkin aikaa, mutta nyt taas on ollut pitkään sellainen olo että haluaisin ottaa häneen yhteyttä ja nähdäkin, ehkä. Pelottavaa.
Tiedän, että kuusi vuotta on pitkä aika (ainakin näin nuorena) ja poika tuskin minusta enää mitään välittää. Viettää todennäköisesti vielä itse tavallista nuoren elämää, minulla on jo lapsi... Tiedän (ja yritän itselleni jatkuvasti järkeillä) että minulle jäi vain se nuoruuden huuma mieleen eikä tuo poika (tai nykyinen mies) olisi välttämättä enää yhtä ihana kuin kuvitelmissani. Yritän myös vakuutella itselleni että näiden kuuden vuoden aikana olen paisutellut silloista suhdettamme paljon ihanammaksi mitä se oikeasti olikaan... Aina kuitenkin palaan siihen muisteluun ja jossitteluun. Tulen kohta hulluksi!!
En tiedä pojan nykyisestä elämästä mitään, en edes sitä, asuuko hän vielä itse naapurikylällä. En tiedä seurusteleeko hän. En tiedä, mitä tekisin tai haluaisin tehdä jos häneen saisin yhteyden tai pääsisin häntä tapaamaan. Välillä kuvittelen ihan hirveitä..
Pitäisikö minun yrittää tavoittaa tuo poika että saan joskus mielenrauhan?? Ehkä jos näkisit hänet, putoaisin takaisin maan päälle? Vai kannattaako vaan antaa olla ja yrittää unohtaa?
Apuva
Meni useampi vuosi niin että ajattelin poikaa joka ainoa päivä. Yritin muutamaan kertaan noiden vuosien aikaan hänelle soitella, mutta poika ei vastannut ja lopulta hävitin hänen numeronsa. Tapasin nykyisen mieheni uudella paikkakunnalla kolme vuotta sitten, ja vasta silloin huomasin yksi päivä kävellessäni koulusta kotiin että en ajatellut poikaa. Muutin mieheni kanssa takaisin entiselle kotipaikkakunnalleni puolen vuoden seurustelun jälkeen ja täällä asumme vieläkin, vuosi sitten saimme lapsen. Rakastan miestäni ja lastani yli kaiken, mutta vieläkin ajattelen poikaa usein. Välillä tulee kausia jolloin ajattelen häntä todella paljon ja olo menee kauhean haikeaksi.
Toissa kesänä näin pojan ensimmäisen kerran sen jälkeen kun hän jätti minut tuolloin teininä. Hän ajoi samaa isänsä autoa jonka muistan vieläkin, oltiin pitkään liikennevaloissa rinnakkain enkä varmasti erehtynyt. Oli todella outoa nähdä hänet. Tuntui ihanalta, mutta heti perään iski ihan kauhea syyllisyys - minullahan on jo mies jota rakastan... Annoin asian olla jonkin aikaa, mutta nyt taas on ollut pitkään sellainen olo että haluaisin ottaa häneen yhteyttä ja nähdäkin, ehkä. Pelottavaa.
Tiedän, että kuusi vuotta on pitkä aika (ainakin näin nuorena) ja poika tuskin minusta enää mitään välittää. Viettää todennäköisesti vielä itse tavallista nuoren elämää, minulla on jo lapsi... Tiedän (ja yritän itselleni jatkuvasti järkeillä) että minulle jäi vain se nuoruuden huuma mieleen eikä tuo poika (tai nykyinen mies) olisi välttämättä enää yhtä ihana kuin kuvitelmissani. Yritän myös vakuutella itselleni että näiden kuuden vuoden aikana olen paisutellut silloista suhdettamme paljon ihanammaksi mitä se oikeasti olikaan... Aina kuitenkin palaan siihen muisteluun ja jossitteluun. Tulen kohta hulluksi!!
En tiedä pojan nykyisestä elämästä mitään, en edes sitä, asuuko hän vielä itse naapurikylällä. En tiedä seurusteleeko hän. En tiedä, mitä tekisin tai haluaisin tehdä jos häneen saisin yhteyden tai pääsisin häntä tapaamaan. Välillä kuvittelen ihan hirveitä..
Pitäisikö minun yrittää tavoittaa tuo poika että saan joskus mielenrauhan?? Ehkä jos näkisit hänet, putoaisin takaisin maan päälle? Vai kannattaako vaan antaa olla ja yrittää unohtaa?
Apuva
