eikö minulla ole "lupaa" olla väsynyt!?

olen kuukauden ikäisen vauvan yksinhuoltaja. En ole ollut vauvasta erossa hetkeäkään syntymän jälkeen, suurimmaksi osaksi kyllä omasta tahdostani.
Kaikki on mennyt melkoisen hyvin, mutta sitten tulikin ensimmäinen huono ja hankalahko päivä, ja tajusin, että olen ihan loppu. Ei hetkeäkään ilman vauvaa viikkoihin, ei omaa aikaa, ja kaikki hommat jäävät tekemättä, kun ei ole sitä isää, joka voisi auttaa vauvan hoidossa. Lisäksi takana kipeä ero sekä vaikea masennus joten henkisellä puolellakaan ei aina ole niin helppoa.
No, sanoin sitten ääneen olevani loppu ja siitähän riemastui siskoni, jolla on kaksi lasta, toinen erityislapsi. Hän käy koulussa ja jonkin verran töissäkin, joten ei kai helppoa ole hänelläkään, mieskin on usein viikkoja työmatkoilla, eli käytännössä on kai välillä hänkin vähän kuin yh.
Mutta hänen mielestään minä EN VOI/SAA olla väsynyt! Kai siksi, että vauva on vasta kuukauden, siksi, ettei hänellä ole koliikkia, siksi, ettei hän ole vaikea erityislapsi, siksi, etten käy töissä (äitiyslomalla siis tietysti) enkä opiskele. Olen siis vain vauvan kanssa, joten en saa olla väsynyt/uupunut.
Hän ei tiedä, miten yksinhuoltajuus voi olla henkisesti rankkaa, miten hän voi sitten tuomita väsymykseni?
Tuli oikein huono omatunto, että olenko sittenkin paska äiti, kun väsyn näin pian jo (olotila meni kyllä ohi, kesti sen yhden päivän, mutta sekään ei kai ole sallittua sitten..).
Pitääkö minun esittää pirteää ja touhukasta äitiä 24 tuntia vuorokaudessa, vaikka ei siltä tunnukaan? enkö minä saa pyytää apua, koska minulla on vain yksi "kiltti" lapsi?!

 

minusta nimenomaan esikoisen kanssa saa olla täysin rikki. eka lapsi muuttaa omaa elämää eniten.

 

Olen sitä mieltä, että ole sinä vain rehellinen ja myönnä väsymyksesi silloin, kun se iskee päälle. Kun sen saa sanottua ääneen, jaksaa jo taas kummasti paremmin. "Sankariäidit", joita ei koskaan väsytä eikä koskaan harmita, napsahtavat jossain vaiheessa.

Elät raskasta aikaa, vaikka pikkuinen ihmisenalkusi onkin ihaninta maailmassa. Olet jäänyt yksin, ja vauva on vieläpä ensimmäisesi. Ole väsynyt, kun väsyttää, ja anna itsellesi anteeksi huonokin olo. Mutta jos uupumus yltyy ja alkaa vaikuttaa tunteisiisi vauvaa kohtaan, pyydä apua. Ehkä kuitenkin sitten joltain muulta kuin siskoltasi...

 

Kun ajattelet nyt tämän käänteisesti,sinulla ei onneksi ole koliikkilapsi,ei onneksi erityislapsi jne niin loppujen lopuksi ei tämä pikkulapsi aika niin kauaa vie,kerran se vaan on Jaksamisia

 

sanon siskolle että ois ehkä parempi että hän sinua tukisi vaikka hänelläkin on vaikeaa.. sun syyllistäminen ei oo ratkaisu :hug:
teillä ei ole vanhempia lähellä tai sellaisia ystäviä jotka pystyisivät auttamaan ?

 

minulla on paljon ystäviä jotka haluavat auttaa ja lapsellani on ihanat isovanhemmat, jotka ovat lapsensa elämässä läsnä paljon, ja auttavat kyllä jos tarvitsen, mutta saan kai silti hetkeksi edes vaipua epätoivoon ihan luvan kanssa?!
Yksinhuoltajan kai vaan pitäisi pärjätä jotenkin paremmin kuin äidin, jolla on mies siinä apuna. Tai tuntuu siltä, että jos tavallisen ydinperheen äiti on uupunut, se on ihan ok, mutta yh:n pitäisi venyä joka paikkaan ja jaksaa vaan, koska "itse on siihen tilanteeseen hankkiutunut", tai näin tuntuu moni ajattelevan. Pelkkä tieto siitä, että pitäisi yrittää näyttää ulkomaailmalle, että minähän jaksan, on uuvuttava.
Ja kyllä minä jaksankin, meillä menee oikein hienosti, mutta harmittaa, että silloin, kun sanon olevani loppu, ei siskonikaan esim., tarjoudu vaikka auttamaan, vaan vähättelee tunteitani.

 

minulla on paljon ystäviä jotka haluavat auttaa ja lapsellani on ihanat isovanhemmat, jotka ovat lapsensa elämässä läsnä paljon, ja auttavat kyllä jos tarvitsen, mutta saan kai silti hetkeksi edes vaipua epätoivoon ihan luvan kanssa?!
Yksinhuoltajan kai vaan pitäisi pärjätä jotenkin paremmin kuin äidin, jolla on mies siinä apuna. Tai tuntuu siltä, että jos tavallisen ydinperheen äiti on uupunut, se on ihan ok, mutta yh:n pitäisi venyä joka paikkaan ja jaksaa vaan, koska "itse on siihen tilanteeseen hankkiutunut", tai näin tuntuu moni ajattelevan. Pelkkä tieto siitä, että pitäisi yrittää näyttää ulkomaailmalle, että minähän jaksan, on uuvuttava.
Ja kyllä minä jaksankin, meillä menee oikein hienosti, mutta harmittaa, että silloin, kun sanon olevani loppu, ei siskonikaan esim., tarjoudu vaikka auttamaan, vaan vähättelee tunteitani.

Kuten kerroit ei sillä siskollasikaan helppoa ole,
on käytännössä myös yh- on erityslapsi ja mitä muuta siinä aloituksessasi nyt olikaan.
Ehkä siskosikin on uupunut ja ei enään jaksa vaan hoitaa sinun yhtä lastasi.

 

minulla on paljon ystäviä jotka haluavat auttaa ja lapsellani on ihanat isovanhemmat, jotka ovat lapsensa elämässä läsnä paljon, ja auttavat kyllä jos tarvitsen, mutta saan kai silti hetkeksi edes vaipua epätoivoon ihan luvan kanssa?!
Yksinhuoltajan kai vaan pitäisi pärjätä jotenkin paremmin kuin äidin, jolla on mies siinä apuna. Tai tuntuu siltä, että jos tavallisen ydinperheen äiti on uupunut, se on ihan ok, mutta yh:n pitäisi venyä joka paikkaan ja jaksaa vaan, koska "itse on siihen tilanteeseen hankkiutunut", tai näin tuntuu moni ajattelevan. Pelkkä tieto siitä, että pitäisi yrittää näyttää ulkomaailmalle, että minähän jaksan, on uuvuttava.
Ja kyllä minä jaksankin, meillä menee oikein hienosti, mutta harmittaa, että silloin, kun sanon olevani loppu, ei siskonikaan esim., tarjoudu vaikka auttamaan, vaan vähättelee tunteitani.

Kuten kerroit ei sillä siskollasikaan helppoa ole,
on käytännössä myös yh- on erityslapsi ja mitä muuta siinä aloituksessasi nyt olikaan.
Ehkä siskosikin on uupunut ja ei enään jaksa vaan hoitaa sinun yhtä lastasi.

En tarkoittanut avun tarjoamisella hoitoapua, sellaista en kaipaa. Tarkoitin avulla vaikka kivoja sanoja, kannustusta, ehkä vain sitä, että edes kuuntelisi vittuilun sijaan. Se olisi paljon isompi apu kuin hoitoapu.

 

minusta nimenomaan esikoisen kanssa saa olla täysin rikki. eka lapsi muuttaa omaa elämää eniten.

hm. tuo on sinun henk.koht. mielipide. Tilastojen mukaan toisen lapsen jälkeen tulee eniten ainakin avioeroja.
Ei meillä eka lapsi muuttanut mitään. omaa aikaa on paljon jos 2 hoitajaa yhdellä lapsella.Ekan lapsen jälkeen kaikki luonnollista ja helppoa. Kuin olisin aina ollut äiti.
Täysin uusi tilanne toisen jälkeen on se, että pitääkin jakaa se syli ja huomio ja huomata että ei voi enää olla täydellinen äiti. vaan vajavainen. jos pienempi on kipeä, isomman tarpeet ulkoilla jne jäävät (miehet yleensä normiperheessä töissä ja äiti joutuu yksin suomessa selvitä kaikkien kanssa).

täällä monet isot perheet (4 lasta) saavat jotain opiskelijoita kotiin mutta 2 lapsen kanssa täysin yksin.

 

siis että minua on vasta toinen lapsi muuttanut, eka ei mitenkään.

 

Millainen mies jättää vaimonsa kun tämä on raskaana tai tällä on pien laps?

 

sitähän juuri yritin sanoa, että fyysisesti jaksan hyvin, en kaipaa hoitoapua, vaan KUUNTELIJAA, YMMÄRTÄJÄÄ.
Yksinhuoltajuuden ongelma ei minulle ole jaksaminen sinänsä, jaksan kyllä hoitaa vauvaa, mutta on jo ajatuksena rankkaa, että koskaan ei ole siinä sitä isää, jota tarvitsisi.

 

kyllä sä tarviit hoitoapuakin. Eli sitä, että saat nukkua.
Se, että vastaat kaikesta 24/7, on se, mikä vie mehut.

OIkeasti sun ei tarvii saada kuin päiväunet joskus (tosi vaikeeta nukkua päivällä, tiedän!) ja päästä vaikka sinne lähikauppaan YKSIN.

Mä olin rättiväsynyt vaikka mulla on mies auttamassa.
On paljon viisaampaa hakea apua ja tukea ennen kuin päässä alkaa naksua.

 

sori mutta emmäkään ymmärrä. 1kk ikäinen ja ihan loppu? onko niinku henkisesti loppu? baby blues? muuten en kyllä ymmärrä. ei tossa vaiheessa pitäis pahemmin olla univelkaa tai jos on niin pääsee nukkuu kun vauva nukkuu..eli about 20h vuorokaudessa. :kieh:

No ap ei valittanu että olisi vaativa vauva, mutta ei tosiaankaan kaikki vauvat nuku 20h vuorokaudessa, tai ainakin meidän esikko nukkui tuossa iässä päivällä VAIN joko ulkona liikkuvissa vaunuissa (edestakas liike ei käyny eikä esim. kauppa) tai sylissä. Ei ollut väliä, yrittikö laskea sylistä 5min, 15min, 30min, tunnin tai vaikka kahden tunnin päästä, aina heräs huutamaan. Että kyllä mulle jo yks viikonloppu 1kk ikäisen kans yksin otti rankoille, kun yhden ainoan kerran sain sylistä pois 30min ajaksi, jolloin juuri ehdin tiskata, omat ruokailut ym. hoidin lapsi sylissä. Tää alkoi joskus 2.5 viikon iässä, siihen asti kyllä ehdin kuvitella että vauvan hoito on helppoa...

 

Totta hel.....tissä saa ja voi olla väsynyt ja uupunut vauvan kanssa. Siis sehän on niin äärettömän sitovaa ja vastuullista hommaa että varsinkin kun on yksin vastuussa pienestä niin kyllä siinä välillä toivoo vaan että saisi olla ihan rauhassa hetken. Hoitoavun järjestäminen on vaikeaa ja itse muistan, kuinka en pystynyt mitenkään rentoutumaan vaikka olisikin ollut hieman omaa aikaa. On tainnut monella muistot kultaantua pikkuvauva-ajasta?

Toista aikuista kaipaa tunteiden jakajaksi, sillä kaikki tunteet ovat oikeutettuja ja parempi niistä on puhua kuin hautoa yksin pään sisällä.