Eikö koskaan, enkö saakkaan...

Eli pakko nyt vaan purkautua jonnekkin.
Meillä tilanne se että mentiin vuosi sitten naimisiin ja ei olla häitten jälkeen minkäänlaista ehkäisyä käytetty, mutta mitään ei ole tapahtunut. Mulla monirakkulaiset munasarjat ja kilpirauhasen vajaatoiminta, joten tiesinkin että raskaaksi tuleminen ei tule olemaan helppoa. Ennen naimisiin menoa jopa uskottelin itselleni että se on ihan ookoo että en saa lapsia, mutta nyt kello tikittää ja ihanan miehen kanssa sitä haluais vain sen lapsen.

Inhoan sitä rakskaustesti puikkoa! Alussa saatoin tehdä sen melkein joka kuukausi, mutta nykyään en uskalla koska pettymys on liian iso negatiivisen tuloksen jälkeen. Mieheni haluaisi myös lasta. Joskus kun kuukautiset ovat vähän myöhässä ja on vähän turvonnu olo hän on innoissan silittelemässä mahaani ja tarkkailee jos vähänkin on huono olo tai jotain niin hän on heti että "noniin nyt oot raskaana" inhoan tuottaa myös hänelle sen pettymyksen kun saan negatiivisen tuloksen.

Myös anoppi ja omat äitini ja isäni kyselevät "noh mites vauva uutiset?" Alussa he vain tuijottelivat mahaani, mutta väsyvät ilmeisesti odottamaan ja kysyvät suoraan. Ärsyttää tuottaa myös heille pettymys kun eivät lapsenlapsia saakkaan ehken. Siskoni menee naimisiin kesällä ja hekin ovat sanoneet että sen jälkeen saavat lapset tulla, pelkään miten suhtaudun jos siskoni alkaa heti odottamaan lasta. Meillä on ollut hyvät välit ja toivoisin että en katkeroituisi... Pienten lasten katsominen tai ystävien vauva uutiset tekevät kipeää, vaikka yritän silti pitää toivoa yllä.

Huomenna on gynekologi aika ja ajattelin kysyä mitä apukeinoja voisin käyttää, tähän asti olen syönyt terolutteja, mutta eivät ole vaikuttaneet. Asumme ruotsin puolella ja en tiedä miten täällä niihin lapsettomuushoitoihin pääsisi... mutta kiva jos jaksoit lukea tänne asti. Olisi mukava kuulla miten te jaksatte tämän psyykkisen puolen kanssa, varsinkin jos tiedätte että se on teistä naisesta kiinni että ei tule raskaaksi? Mitä sanotte utelijoille?

 

Tätä aika moni käyny lukeen, vaikkakin kukaan ei ole vastaillut ajattelin vähän kertoa miten meillä on edennyt tämä homma.

Eli kävin siellä gynellä ja oli aivan ihana ja ymmärtäväinen nainen!! Ultrasi munasarjat ja sanoi että ovat monirakkulaiset, jonka tiesinkin. Laittoi sitten lähetteen ruotsin sairaalaan lapsettomuus polille ja olisi määrännyt minulle clomeja, mutta en niitä vielä uskaltanut niitä alkaa kokeileen. Haluaisin että ensin tehdään kunnolliset hormonimääritykset ym. tutkimukset ja sitten mietitään miten jatketaan.

Siis aloin odottamaan aikaa polille. Ja yllätyin positiivisesti kun eilen sitten jo soittivat sieltä. Miehen pitää mennä testeihin ja minun verikokeisiin. Eka kuukautisten alettua toisena päivänä ja sitten kierron 24. päivänä. Testaavat ilmeisesti hormoneja ym. Tämän kaiken jälkeen siellä sitten analysoivat testit ja miettivät miten jatketaan.
Oon tosi onnellinen ko kaikki meniki näin nopeaa. Vähän tietenki jännittää että mitä seuraavaksi ym. Mutta nyt positiivisella meilellä eteenpäin!! Tsemppiä kaikille muillekki jotka tämän asian kanssa taistelee.

 

Tsemppiä paljon sinulle! Ja kerro vaan jatkossakin kuulumisiasi, jos jaksat

 

Tsemppiä testeihin! Minusta ne vähensivät ahdistustani kun oli asiantuntija joka saneli milloin mitäkin tehdään ja että kaikki hormonit ja muut vaikuttavat asiat selvitetään. Siinä tuli "lupa" antaa ohjakset lääkärille, eikä itse tarvinnut enää pohtia mikä vialla mitä siitä seuraa jne. Lisäksi toimit mielestäni ihan oikein kun et aloittanut chlomeja summassa. Itse tein ihan samoin, suostuin kokeilemaan vasta kun kokonaiskuva tilanteestani oli selvillä. Kannattaa muidenkin muistaa, että gyne ei ole hedelmällisyysongelmien ja -hoitojen asiantuntija, sellainen koulutus on ihan erikseen! Lapsettomuuspuolelle kysymysten kanssa, jos haluaa perusteellista tietoa ja tutkimukset.

 

Eli on aikaa taas kuluinu aika paljon ko viimeks oon kirjotellu. Voisin taas vähän kuulumisia laittaa. Kiitos kannustuksesta kaikille, ihan positiivisella mielellä tässä eteenpäin vielä mennään.

Käytiin sitten nuissa kokeissa ja selvisi että miehessä ei ole mitään vikaa. Pikkukavereita oli paljon ja olivat vilkkaita Eli sitten vaan ooteltiin minun verikokeiden tuloksia. Ja niinkö oletinkin niin testeissä näky pco:n takia korkea testosteroni ja muutkin arvot sinne viittasivat. Lisäksi eka kerralla ei ollut tapahtunut ovulaatiota ollenkaan. Toisella kertaa sitten itekki tikutin ovulaation ja yritettiin kovasti, mutta raskaustesti näytti miinusta.

Viime viikolla sitten käytiin lapsettomuuspolilla. Jännitin kamalasti sinne menoa. Pelotti että on selviny jotaki muutaki tai että tutkimuksissa selviää jotain hälyyttävää. Mutta ei onneks! oli tosi mukava nainen se lekuri ja sano vaan että mulla on tuo pco niin sen takia ei todennäkösesti sitä munasolua kehity läheskään joka kierto. Sitten nostettiin kilpirauhaslääkitystä että saadaan TSH alle kahteen. Tutkimuksissakaan ei mitään uutta ilmennyt. Munajohtimet oli auki ja rakkulaisuutta lukuunottamatta kaikki ok. Määräsi mulle sitten ne clomit mulle että se rakkula kehittyis joka kk.

Eilen pistin sitten viimesen Clomi-tabletin suuhun ja nyt sitten selibaatissa kunnes oon käyny ens ma ultrassa, jossa kattovat että sinne ei ole liian monta munarakkulaa kehittyny. Sitten vaan ootteleen ovulaatiota ja toivotaan parasta. Lääkäri sano että clomeilla kokeilaan 3-5 kiertoa jonka jälkeen seuraava vaihtoehto on keinohedelmöitys.... Mutta pidetään nyt peukkuja kaikki että näillä onnistus.

Olo vähän ristiriitanen.... sitä ei haluais mitään pillereitä syyä turhaan, ja ois toivonu että ilman näitä hoitoja ois onnistunu. Mutta, mutta... ei kait sille voi mittään ko on tämä minun kroppa kaikkine vajaatoimintoineen, niin sitä vissiin sitten tarvii tuota lääketiedettä vähän avuksi. Toivon vaan että meillä parisuhde kestää ja seksistä ei mene maku tämän yrittämisen takia. onneksi mies on kyllä ollu tosi hyvin mukana ja tukee ihanasti! Mut siis aurinkoisissa mietteissä eteenpäin kohti ihanaa kevättä ja kesää!

 

Tsemppiä kovasti! Toivottavasti clomeilla syntyy toivottua tulosta.

 

Käytiin sitten sielä ultrassa ja ei tullu kovin hyviä uutisia.... ei ollu kehittyny sitten yhtään munasolua. Olin tosi pettyny ko sieltä lähettiin ja itkuhan sitä sitten kotona pääsi. Tuntu että ei tästä minun kehosta oo mihinkään! sano se gyne kyllä että, niitä ite rakkuloita mistä niitä munasoluja pitäs kehittyä on paljon ja osaltaan senki takia niistä ei sitten ykskään mahu sielä kehittyyn. Sano että todennäkösesti tulisin luonnollisesti raskaaksi ehkä joskus 10 vuoden pästä, jolloin munasarjat vähän rauhottuu. Mutta iso kysymys on sitten se että jaksanko oottaa sinne asti. Isonsivat sitten vain annosta eli 2 tablettia clomeja ens kierrossa. Mutta, mutta... Tuli aika pahat vaihdevuosi oireet jo tuosta yhestä niin en tiä sitten haluanko kauheesti nuita tabletteja naamaan lappaa.

Eli olo on taas tosi ristiriitanen. Keskittyääkö vain omaan tai meidän, minun ja mieheni elämään. Alkaa vaikka opiskeleen jotain ja matkustella ym. Vai jatkaako tätä tietä. Syödä enemmän synteettisiä lääkkeitä ja häiritä minun kehon tasapainoa ja saada se lapsi jos nyt saa. Vai lopettaa tähän ja ootella ehkä se 10vuotta ehkä enemmänki. Olisin silloin 37-vuotias ja mieheni 47... tuntuu että varsinkin mieheni olisi aika vanha isäksi siinä iässä. Huooooohhhh............ No nyt ajattelin pitää kuitenkin 1kk taukoa, koska se ensimmäinen gyne sanoi että näin on tehtävä ettei limakalvo ohene liikaa. Pittää tässä kuukauden aikana yrittää miettiä mitä sitä haluaa. Mutta kaikesta huolimatta tsemppiä kaikille muille!

 

Luin koko tarinasi ja ei voi kuin ihmetellä upeaa asennettasi. Elämä jatkuu vaikka ei oikein onnista. Omassa tuttavapiirissäni ei ole kohtalotovereitasi mutta asia koskettaa jo aika monia, teillä ei ainakaan ole syynä liian korkea ikä niinkuin usein on.

 

Pystyn osittain samaistumaan tekstiisi ja lähinnä ajattelin kommentoida tuota "pitäisikö vain keskittyä omaan elämään" Meillä on siis yksi lapsi, nyt viisi vuotias. Joten siinä mielessä olen eri tilanteessa tällä hetkellä kanssasi.
Mutta se aika,ennenkuin raskauduin. Mikä siis oli reilu pari vuotta (lyhyt aika tämäkin, toisilla vieläkin pidempiä) oli sumussa kulkemista, toki välillä ajatukset pysty siirtään johonkin muualle. Mutta enimmäkseen se oli kuukautiskierron mukaan elämistä. Ja se jos mikä ei ole elämää.
Ja "vika" on siis myös minussa, ovuloin todella harvoin, edes hormoonilääkityksillä ei ole siihen apua. Olen lääkäreillekin hieman kuulemma oudompi tapaus. Tai siis on paljon muitakin samassa tilanteessa olevia naisia, mutta tämä on sellainen vaiva, mihin lääkäritkään/lääkkeet ei oikein voi mitään..
Sitä syyttää itseään liikaa siitä ja turhaan, koska se ei ole sinun tai minun VIKA, me emme vaan voi sille mitään. Mutta väärältä se välillä tuntu, miksi juuri minä?
Sitä mä olen kysynyt usein itseltäni, multa riittäisi rakkautta useammallekin lapselle. On paljon vanhempia jotka ei pysty huolehtimaan lapsistaan, minä pystyn. Miksen siis voi saada niitä?
Välillä miettii mikä tarkoitus tällä kaikelle on, mutta siihen ei taida kukaan osata vastata.
Mutta siis, et sitä varmasti pysty kokonaan mielestäsi sulkemaa, mutta yritä edes nauttia itsestäsi ja miehestäsi ja teidän elämästä tämän kaiken keskellä. Jotta, et myöhemmin huomaa eläneesi sumussa ja unohtaneesi kaiken muun tärkeän elämässä! En kuitenkaan vielä sanoisi että kannattaa luovuttaa jos vain itse jaksat! Ehkä hoidot kuitenkin lopulta auttavat, tämähän oli vasta ensimmäinen kerta.
Itse olen nyt luovuttamassa toisen lapsen suhteen, aloimme melkein heti yrittää toista, koska tiesimme että siinä menee aikaa, mutta nyt neljän vuoden jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että tämä oli tässä.
Toki olen kiitollinen ihanasta tytöstä joka meillä on <3 Mutta kyllä joku vähän jää hampaankoloon kaiveleen..
Ja päätin myös aikanaan, että en halua katkeroitua, mutta vaikeaa se on, todella vaikeaa...
Olipa sekavaa tekstiä Toivottavasti,et loukkaanu, kun tulin tänne "paasaamaan" omia juttujani. vaikkei tilanteeni aivan samanlainen olekaan.

 

Sanoisin suoraan, että jatka hoitoja kun olet jo tuossa asti. Olen aika varma, että mieltäsi kaihertaa, jos et tee kaikkeasi lapsen saamisen takia, ainakin omasta kokemuksesta voin jotain sanoa. Meillä kesti 6v saada ensimmäinen ja siihen mahtui monta hoitoa, kevyitä ja rankkoja ja tuo ensimmäinen on nyt 9v poikanen. Minusta oli ihanaa päästä juurikin niihin hoitoihin kiinni koska tiesin, että oma kroppani ei toimi niin kuin pitäisi ja kaikki apu on tarpeen ja mulla oli aivan valtava tarve saada oma biologinen lapsi, tai ainakin tehdä kaikki sen eteen, että tulis ja jos ei tärppää niin tiesin tehneeni kaiken. Ekan ivf:n eka pas toi sitten toivotun tuloksen. Toka ivf meni sinällään hukkaan, no, tulin raskaaksi, mutta jouduin kaavintaan. Loput pasit meni hukkaan. Kolmannen ivf:n muistaakseni eka tuoresiirto toi taas plussan ja saatiin tyttö -07. Pakkaseen jäi joitain alkioita ja ne tuhottiin muutamien vuosien päästä kun ei haluttu enempää lapsia. Luonto kun on joskus yllätyksellinen niin ihka eka luomulapsi ilmoitti sitten tulostaan -11 ja siinä olikin sulattelua vähäksi aikaa, mutta nyt kaikki kohdillaan ja elämä rullaa mukavasti. En vaihtais pois niitä kymmeniä pettymyksiäkään vaikka raskasta se oli. Ikää mulla on nyt 40 eli esikoisen sain 3-kymppisenä. Tsemppiä mitä ikinä päätätkään tehdä.

 

depressionisti Tsemppiä ja paljon jaksamista! Olet kuitenkin hyvässä hoidossa. Henkisesti hoidot ovat erittäin rankkoja ja kun taustalla on kuitenkin useamman kuukauden yritys, niin kyllähän se turhauttaa!

Meillä yritystä nyt vuosi takana. Lasta olen tosin toivonut jo pidemmän aikaa ja erittäin lapsirakas olenkin. Mitään en toivo enempää, kuin omaa pikku nyyttiä. Rankkaa tämä myös siksi, että monet ystävistä ovat saaneet oman käärönsä kuluneen 12 kk:n aikana tai ovat perustaneet perheen jo aiemmin. Tunnen olevani ystäväpiirini ainoa lapseton ja minä kun olisin niitä lapsia niin kovasti halunnut. Olemme kuitenkin tämän projektin ensimetreille, joten muutamaa melankolista päivää lukuunottamatta uskon, että meidänkin aika vielä koittaa =)

Meillä oli ensimmäinen käynti lapsettomuuslääkärillä 04/2013. Muutama verikoe on vielä ottamatta, mutta mitään hälyttävää ei ole vielä löytynyt. Ovulaatio tapahtuu kuukausittain, mutta lääkäri päätti että seuraavassa kierrossa ovulaatiota avustetaan kevyellä stimulaatilla (gonal-f pistoksilla) ja inseminaatiolla. Alunperin hän suunnitteli hoitoa vasta syksylle, mutta kun hän näki pettyneet ilmeeni, suostui hän tekemään inssin kesäkuussa. Jännityksellä odotan tulevaa =)

TSH arvoni oli hieman koholla ja sain siihen Thyroxin lääkityksen. Lääkäri oli sitä mieltä, että raskaus voi alkaa jo sillä, että saa kilppariavon kohdilleen... Toivotaan.

On tämä kyllä henkisesti todella raskasta. Aluksi en halunnut puhua kenellekään meidän ongelmasta. Minua on himpun verran auttanut nyt kun olen kertonut asiasta läheisimmille ystäville ja äidilleni. Meillä on myös tuolla kaksplussan Lapsettomuuspalstalla todella hyvä tsemppiryhmä. Käy katsomassa Clomittaret2013, Hoitountuvikot alkukäynnille menossa 2013 keskustelupalstat!!

Tsemppiä vielä teidän yritykseen ja koeta pitää mieli iloisena!
Olette vasta hoitojen alkumetreillä ja nykypäivänä lääketiede on ihmeellinen ja hoitojen kirjo todella laaja :flower: =) :flower: