Eikö lastenhankinta koskaan pelota

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja utelias lapseton
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
U

utelias lapseton

Vieras
Itse olen näin lapsettomana ihmetellyt sitä, että miten "helppoa" lastenhankinta monille on henkisesti. Siis tarkoitan sitä, että sitä asiaa ei mietitä oikeastaan hetkeäkään, vaikka kyse on kuitenkin loppuelämän peruuttamattomasti muuttavasta asiasta, jota ei enää koskaan pysty muuttaman entiselleen jos toteaakin tehneensä väärän valinnan.

Siis että eikö oikein ketään vanhempia ikinä pelota ajatus siitä, että mitä jos sen lapsen syntymisen jälkeen huomaakin inhoavansa sydämensä pohjasta vanhemmuutta ja sen mukanaan tuomia velvotteita.
 
No tottakai se pelottaa. Ja etenkin jos kyse on ensimmäisestä lapsesta. Jos sitä alkaisi liikoja miettimään, niin varmaan harvempi uskaltaisi edes yrittää. Jos tietää haluavansa lapsen, niin se on vaan helpompi "tehdä", kun jäädä liikoja miettimään kauhukuvia. Ei se silti sitä tarkoita etteikö pelottaisi.
 
Kyllä me mietittiin pitkään ja hartaasti, että ryhdytäänkö tähän vai ei. Ja vaikka sitä kuinka kuvitteli olevansa valmis, niin kun plussa tikkuun pärähti, iski myös paniikki. Mitä hittoa me ollaan oikein menty tekemään?! Selvitäänkö me tästä, tuleeko meidän lapsesta ihan tervejärkinen meidän kasvatuksessa, osataanko me, mitä jos me ei osatakaan... Ja oltiin kuitenkin jo lähempänä kolmeakymppiä, että ei ihan kovin nuoriakaan.

Nyt kun mä katson tuota tokaluokkalaista, niin ihan normaalilta se vaikuttaa. Siitäkin huolimatta, että molemmat vanhemmat sairastuivat masennukseen tytön ollessa taaperoikäinen eikä takuulla oltu millään muotoa maailman parhaimpia ja läsnäolevampia vanhempia.
 
Kaikenlaisia ajatuksia ja pelojakin sitä kävi läpi, etenkin ensimmäistä odottaessaan.
Vaikka hän olikin toivottu ja kaivattu, mietin välillä, olisiko peruutusnappula jossakin.

Ja ei äitiys ja vanhemmuus aina yhtä juhlaa ole, en minä sitä inhoa, enkä lapsiani vihaa.
Mutta sietokykyäni kyllä koettelevat välillä aika lailla. Mutta vanhemmuus tekee ihmisestä lopulta aika elastisen. Sitä venyy ja kasvaa ( ja taantuu ) vanhemmudessaan, koska tietää, että se on valinta, jota ei voi peruttaa.

Kyllä minusta vielä pelottavampi vaihtoehto, MINULLE, olisi ollut se, että olisin jänistänyt niin paljon, että lapset olisivat jääneet " tekemättä".
 
  • Tykkää
Reactions: papero
Se on varmaan monelle yllätys minkälaista se perhe-elämä tulee olemaan. Rutiineita, hoivaa, huolehtimista, hermojen kiristystä, huonosti nukuttuja öitä.... ja jos ei ole hoitajia lähettyvillä niin vanhempien on vaikea lähteä kaksin minnekään. Itse kaipaisin juurikin mummolaa lähelle, lapset voisivat käydä useimmin mummolassa yökylässä tai muuten vaan. Lapset tuovat myös rakkautta, elämän sisältöä, jatkuvuutta yms. Mutta kyllä voin sanoa, että rankkaa tämä on. Eli jos et varmasti halua lapsia, rutiinia, omistaa aikaasi jollekin toiselle niin älä hanki lapsia.
 
Pelotti paljon. Pohdiskelin ja tarkistelin meidän taloutta, räknäilin asunnon kokoa. Olimme juuri ottaneet koirankin. etc.

Ensimmäisessä raskaudessa oli vaikka minkälaisia tuntemuksia. Osaanko olla äiti? Pärjäänkö vauvan kanssa? Mitä teen jos vauva ei olekaan terve? Rakastanko vauvaani? etc.

Kun olin synnyttänyt ja palasimme kotiin, kaikki loksahti paikoilleen. Tosin aluksi en uskaltanut käsitellä vauvaa kuten mieheni; käänteli, nosteli, vaihtoi vaipan, kylvetti ja putsaili korvat sun muut. Minä olin huomattavasti varovaisempi, pelkäsin että vauva menee rikki.:D
Mutta ihan muutamissa hetkissä se äitiys ja varmuuskin puhkesi kukkaan. Rakastin vauvaani ja olin valmis tekemään mitä vain että vauvalla oli kaikki täydellisesti.:heart: Mun mielestä se oli jonkinlainen ihme.:)

On täysin luonnollista että kaikenlaisia tunteita ja ihmetyksiä saattaa putkahdella pintaan.:)

Toisessa raskaudessa en panikoinut oikeastaan muusta kuin siitä että vauva olisi terve.
 
Olen monesti miettinyt ihan samaa. Itse olen aika herkkä ja olen tullut siihen tulokseen, että se elämänmittainen vastuu ja huoli olisi minulle liikaa - siinäkin tapauksessa, että kaikki menisi hyvin ja lapsi olisi ns. normaali ja terve.

Saatikka, jos tulisikin jotakin yllättävää eteen ja lapsi olisi esim. vakavasti sairas tai vammainen. Miten tarkkaan te lapsia hankkivat mietitte voimavarojanne etukäteen tällaisten varalle? Siis ihan kettuilematta kysyn nyt.

Onneksi (tai "onneksi", kuinka sen nyt haluaa ajatella) olen aina tiennyt, etten lapsia halua, niin ei ole kovin vakavissaani tarvinnut näitä miettiä. Mutta isoja asioita minusta.
 
Ei se oikeastaan ole ikinä pelottanut, vaikka en erityisemmin ole ikinä lapsia haluamalla halunnut.
Minulle vanhemmuus on todella luonnollinen asia, en pidä sitä kovin suurena juttuna ja äitiyteen valmistautuessanikin annoin asioiden mennä omalla painollaan.

Joskus ihan hämmästyttää, kuinka ison asian jotkut saavat lisääntymisestä väännettyä (enkä nyt tarkoita tässä ketjussa keskustelleita, vaan yleisesti).
 
Kyllä me ainakin mietittiin asiaa pitkään ja hartaasti. Muutama vuosi taisi mennä ennen kuin päätettiin, että kyllä me halutaan lapsia ja ollaan valmiita tekemään hyppy tuntemattomaan. Hetkeäkään ei ole kaduttanut.
 
  • Tykkää
Reactions: papero
Ei se oikeastaan ole ikinä pelottanut, vaikka en erityisemmin ole ikinä lapsia haluamalla halunnut.
Minulle vanhemmuus on todella luonnollinen asia, en pidä sitä kovin suurena juttuna ja äitiyteen valmistautuessanikin annoin asioiden mennä omalla painollaan.

Joskus ihan hämmästyttää, kuinka ison asian jotkut saavat lisääntymisestä väännettyä (enkä nyt tarkoita tässä ketjussa keskustelleita, vaan yleisesti).

Et kysynyt varsinaisesti mitään, mutta vastaan silti.:D

Ihmiset kun ovat niin erilaisia.

Mulle just tota samaa tolkutti kummitäti: "Anna kaiken mennä vain omalla painollaan".
En mielentilaltani kyennyt toteuttamaan tuota ihan järkeenkäypältä kuulostavaa ohjetta, mulle asia oli todella iso! Mun koko elämä oli muuttumassa, niin ettei paluuta vanhaan enää olisi.

Mun mielestä toi että osaa ottaa asiat rauhallisesti, ilman mitään hysterioita, on tosi hienoa.
Tuon sain kokea kun olin toista kertaa raskaana.
No ihan pikkasen vouhotin, mutta en silleen kun ekalla kerralla.:D
 
  • Tykkää
Reactions: papero
Esikoisen aikaan olin epävarma. Ehkä se oli jonkinlaista pelkoa. Vaikka päätös lapsen teosta oli tehty, niin olin tyytyväinen, kun en tullut heti raskaaksi vaan saimme yrittää lasta useamman kuukauden. Toisella kertaa oli erilaista ja vauvakuume iski heti täysillä päälle ja lapsi piti saada välittömästi, kun päätös toisesta lapsesta oli tehty.

Luulen, että vauvakuumeen voimakkuudesta riippuu, miten asian kokee. Jos on kova kuume, niin siinä ei mietitä eikä pelätä.
 
Itteä ahdistaa ajatus lähinnä, et millaseen maailmaan sen ihmisen tekee: millanen on Suomi vaikka vuonna 2070 tai 2100 mihin näitten nykylasten tulisi elää. Ja silti tein ja silti pelkään...
 
pitää elää täysillä, eikä liikaa miettiä. sitä kuitenkin katuis sit 50v, ettei kokeillut. ja olis katkera, tai ei... pitää olla vaan tyytyväinen nykyhetkeen, vaikka katuiskin vähän.. koska et muuten tietäis sitä, jos et ois sitä tehnyt!!
 
minä tulin vahingossa raskaaksi, en halunnut. mutta sopeuduin siihen heti, kun sain tietää. joten riippuu ihan ihmisen omasta sopeutumiskyvystä. otan vastaan mitä tuleekaan eteen. hymyssä suin eteenpäin, olen ylpeä ittestäni, että on semmonen luonne =)
 
  • Tykkää
Reactions: papero
Ei se ole pelottanut. Elämässä on aika usein niin, että täytyy vain luottaa ja hypätä. Kaikilla valinnoilla on seuraukset, joilla on sekä hyvät että huonot puolensa. Etkä koskaan kuitenkaan saa tietää, olisitko toisin valitsemalla tullut yhtään sen onnellisemmaksi tai onnettomammaksi.

Jos hankkii lapsia, niin sitten elää sen kanssa että joutuu jonkun vuoden valvomaan ja tekemään asioita joista ei ehkä pidä hirveästi. Ei se ole sen kummempaa. Jos valitsee olla hankkimatta, niin sitten elää sen kanssa ettei koskaan saa tietää olisko sittenkin pitänyt. Eikä sekään ole sen kummempaa.

Kaikki valinnat ovat loppuelämän peruuttamattomasti muuttavia.
 
  • Tykkää
Reactions: papero
Sanoisin että ainakin omalla kohdalla tuntui, että kun halusin lapsia ja tunsin olevani valmis äidiksi, niin nuo pelot oman vapauden menettämisestä väistyivät. Olin kuitenkin miettinyt sen verran pitkälle, etten ollut hankkimassa vain vauvaa, vaan kasvavan ihmisen. Tuntui sopivalta, että me ei oltaisi täällä enää vain kahdestaan mieheni kanssa, vaan mukana olisi myös lapset. Olin valmis ottamaan vastaan niin ilot kuin surut, mitä perhe-elämä tuo tullessaan. Pelossa ei kannata elää, mutta tottakai pitää tiedostaa, ettei perhe-elämä ole aina helppoa. En ole vielä katunut, en raskausaikana, enkä lapsen syntymän jälkeen. Tämä tuntuu edelleen oikealta ratkaisulta.

Kyllä minusta vielä pelottavampi vaihtoehto, MINULLE, olisi ollut se, että olisin jänistänyt niin paljon, että lapset olisivat jääneet " tekemättä".
Juuri näin.

Eniten jännitin sitä, että syntyisikö lapsi elossa ja terveenä.
 
Mä en ole jotenkin ikinä vissiin osannut kovin järkiperäisesti ajatella tuota lasten tekoa, vaan enemmän tunteella. Niin kauan kuin muistan oon halunnut lapsia ja mielellään nuorena. Tietenkin niin että olis se sopiva kumppani jne.

Sitten kun tuon miehen olin löytänyt ja oltiin jonkin aikaa seurusteltu, niin oikein muistan sen tilanteen kun kerran oltiin kylässä ja katsoin miestäni kun hän jutteli ystäviensä kanssa, ja mulle tuli varmaan joku hormonimyrsky tai jotain koska mun päähän vaan pamahti ajatus että haluan että juuri tästä tyypistä tulee mun lasteni isä. Ja vielä ihmeellisemmän siitä tilanteesta teki, että nykäisin miestä hihasta ja sanoin että tyyliin "mul olis yks juttu" tai "arvaa mitä" tai jotain vastaavaa, ja hän heti vastasi tyyliin "haluut tehdä lapsen". Että en tiedä minkälainen ilme mulla on ollut naamalla :D

Sen jälkeen tietenkin moneen kertaan ehdittiin arpoa että uskalletaanko vai ei, ehkäisy jätettiin vähän ajan päästä. Siitä menikin sitten 3 vuotta ennen plussaa. Ehdittiin jopa tottua ajatukseen ettei luonnollisesti lasta tulla saamaan ja suunniteltiin ihan toisenlaista elämää. Raskauduttuani olin todella onnellinen, mutta mietin välillä myös että onko tullut haukattua liian iso pala liian aikaisin. Myös mies epäröi. Mutta esikoisen syntymän jälkeen ei ole tarvinnut miettiä, tuota en pois antaisi! Olin jopa odottanut että vauva-arki olisi vielä kuluttavampaa ja vaikeampaa kuin mitä se loppujen lopuksi on ollut, johtuneeko siitä sitten että olen kokenut sen (toistaiseksi) niin helpoksi. Uskallettiin jopa tehdä toinen tähän perään, tällä kertaa jännittää eniten juurikin se että lapsi on terve.

Meillä on molemmilla kyllä vakkariduunit jne, mutta taloudellinen tilanne on silti aika huono. Kaikista vaikeuksista huolimatta perheen perustaminen ei kaduta. Päin vastoin, itse saan siitä voimaa.
 
Vastuut ja velvollisuudet eivät pelota, olen aina ollut hyvä huolehtimaan velvollisuuksieni suorittamisesta. Sellaiset asiat kyllä, että onko masuvauvalla kaikki ok, miten synnytys menee jne.ja nytnäiden isompien kanssa mietin tätä teini-ikää ja sen tuomia haasteita kuten miten lapset pidetään hyvissä kaveripiireissä ja autetaan kestämään sosiaalinen paine yms.
 
Ei se oikeastaan ole ikinä pelottanut, vaikka en erityisemmin ole ikinä lapsia haluamalla halunnut.
Minulle vanhemmuus on todella luonnollinen asia, en pidä sitä kovin suurena juttuna ja äitiyteen valmistautuessanikin annoin asioiden mennä omalla painollaan.

Joskus ihan hämmästyttää, kuinka ison asian jotkut saavat lisääntymisestä väännettyä (enkä nyt tarkoita tässä ketjussa keskustelleita, vaan yleisesti).

Montako vahinkolasta saatoit maailmaan?
 

Yhteistyössä