(ei otsikkoa)

[Meri]

Hetken mietin, viitsinkö tariinani tänne kirjoittaa, kun jos niin teen, on minun myös oltava valmis ottamaan vastaani lokaa, jota varmasti tulee enemmän kuin asiallisia vastauksia. Päätin kuitenkin kirjoittaa. Syy miksi kirjoitan on lähinnä se, että kiinnostaa tietää, voiko tästä selvitä. Onko jollain vastaavanlaista kokemusta.

Olen naimisissa, ja minulla on lapsia. Tapasin kolme vuotta sitten miehen, joka on naimisissa, ja jolla on lapsia. Välillemme kehkeytyi suhde. Ensin täysin fyysinen, mutta vähitellen se muuttui enemmänkin henkiseksi kuin fyysiseksi. Me ystävystyimme, ja kuten arvata saattaa, rakastuimme. Fraasi, mutta tunnemme molemmat toisiamme kohtaan jotain, mitä emme ennen ole muita kohtaan tunteneet.

Olemme kuitenkin edelleen aviossa molemmat tahoillamme. Haaveilemme ja keskustelemme yhteisestä tulevaisuudesta. Kuitenkin irtiotta vanhasta tuntuu mahdottoman vaikealta. Tiedän että joku päivä sen teen, mutta miksi se on näin monimutkaista. Se on selvä, että rakkautta en nykyiseen mieheeni enää tunne, en tuntenut edes ennen tätä tarinaamme, muuten näin ei olisi käynyt. Sama pätee toiseen mieheen, hänkin omien sanojensa mukaan vain odotti oikeaa ihmistä saapuvaksi.

Kärsinkö perinteisestä kiltin tytön syndroomasta, en halua satuttaa ketään, tai ajattelen liikaa etten voi toimia omien halujeni mukaan, tarve tyydyttää muita on liian suuri. Vai mikä minut pitää tässä sydäntärepivässä tilanteessa?

 

[kantsii]

Mennä hoitoon. Et selvästikään osaa elää itse.

 

[Merille]

Vaikeampi tilanne.

Kolme vuotta on pitkä aika ja varmasti tuntemasi tunteet ovat todellisia. Tulet kuitenkin kuulemaan inhorealistisiakin kommentteja monilta:
- Oletko varma, että rakkautesi tätä uutta miestä kohtaan sittenkään on todellista; pitkästyisitkö hänen kanssaan samoin kuin nykyisen miehesi kanssa?
- Entä tämän toisen miehen tunteet? Rakastaako hän sinua todella vai hakeeko vain vaihtelua?
- Entä nykyiset puolisonne ja lapsenne, jotka ainakin ovat täysin viattomat nykyiseen tilanteeseen, mutta joutu(isi)vat siitä kärsimään? Eikö ole itsekästä alkaa repiä kahta perhettä hajalle ohimenevien (?) tunteiden takia?

Minua hieman epäilyttää tässä se, että aloititte pelkällä fyysisyydellä. Jos kyse tosiaan on vuosituhannen rakkaustarinasta, eikö teidän olisi pitänyt huomata sielujen sympatia heti saman tien?

Toisaalta ""juttuanne"" on kuitenkin kestänyt jo kolme vuotta, joten ihan hetken ihastuksesta ei ole kyse. Oletko sitten miehelle pelkkä hyvä pano vai tosiaankin se ainoa oikea, sitä on paha mennä täällä nettisivuilla arvioimaan.

 

[Meri]

Vähän selvennystä vielä; siis tunsimme kyllä toisemme ennenkuin suhde varsinaisesti alkoi, mutta siis aluksi tosiaan se oli pääsääntöisesti fyysistä, siis tulevaisuudesta ei heti puhuttu. Tosin puhuimme kyllä muuten paljon, ja sitä kautta tutustuimme toisiimme. Saatan kuulostaa yksinkertaiselta, mutta en ole miehelle pelkästään 'hyvä pano'. Ei se ole enää mahdollista, kuitenkin niin paljon on tapahtunut..
Joku kehotti 'menemään hoitoon'. Totta puhuen olen kyllä itsekin vakavasti ajatellut asiaa.. nimittäin avoimesti omista tunteistani puhuminen ventovieraalle ei varmastikaan olisi huono ajatus. Mutta katsotaan nyt, ehkä vielä menenkin...
Tietysti sanon näin, että en 'usko' kyllätyväni tähän mieheen, mutta totta kai, kukaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mitä tulee nykyiseen mieheeni, me olemme mielestäni vain ajautuneet tähän tilanteeseen, siis aikanaan naimisiin, emme ole koskaan mielestäni tunteneet varsinaista suurta rakkautta. Mitä se nyt sitten kenenkin mielestä on.... Mutta siis seurustelin hänen kanssa ehkä pelkästään siksi, että kuuluu seurustella. Ja jatkumo oli myös se, mikä kuuluu olla..

 

[jane]

Niinpä niin, mikä on riittävä syy erota? Riittääkö se, että on rakastunut toiseen? Jos oman avioliiton sisällä ei ole mitään järjellistä syytä siihen, kuka rohkenee lähteä pelkän tunteen perään? Kolme vuotta pettämistä on jo monelle liikaa, onko miehellesi? Et halua tuottaa tuskaa kellekään, mutta kuinka on, onnistuuko se? Uhraatko oman onnesi ja käännyt takaisin kotiin päin vähin äänin? Jos niin teet, älä puhdista omaatuntoasi ja kerro miehellesi. Tämä on sinun taakkasi, ja sinun kuuluu kantaa se. Vai elätkö kuten sydän pyytää??

 

[Jusa]

Elä ja nauti. Miksi pitäisi erota, jos se niin vaikealta ratkaisulta. Kyllä aika hoitaa sen homman jossain vaiheessa.
Minulla on mennyt kuusi vuotta eikä asia ole mihinkään muuttunut.
Ei minulla enää edes kolkuta omaatuntoa. Ei kenekään osapuolen vuoksi. Loppujen lopuksi yksiavioinen suhde keksittiin aikanaan suojaamaan porvariston omaisuutta.

 

[eronnut]

Minä erosin 10 vuoden avioliitosta,kun rakastuin toiseen mieheen.Ex-mieheni kanssa elämä oli pitkään pelkkää ystävyyttä.Tapasin tämän uuden miehen yhteisen harrastuksen kautta ja sananmukaisesti lähti jalat alta.Tosin eri tavalla kuin ap:llä, meidän suhde on edelleen ainoastaan henkisellä tasolla,joku sanoi osuvasti ""sielujen sympatiaksi"".Mutta en kadu eroani,kerran täällä vain eletään ja jokaisella on oikeus elää niin että on onnellinen.

 

[Meri]

Olen hyvin hämmästynyt vastauksista joita olen saanut. Olen kovin positiivisesti yllättynyt, että kaikki eivätkään ole valmiita sitomaan minua jalkapuuhun, joku jopa tuntuu ymmärtävän. Kiitos teille, kumma kyllä, viestienne lukeminen on herättänyt uusia ajatuksia ja tuntemuksia sisälläni. Oikein onnellista joulun odotusta teille kaikille!

 

[Inhorealisti]

Spekuloidaan hieman. Jos uusi miehesi olisi suuri rakkautesi, eroaisitte molemmat nykyisista puolisoistanne ja jatkaisitte elamaanne yhdessa.

Miten todennakoista on, etta uusi miehesi olisi paassyt yli entisestaan, eika toisi entisen suhteensa aiheuttamia ongelmia varjostamaan suhdettanne? Millainen luottamus valillanne vallitsisi, jos tiedatte molemmat olleenne pattajia? Etko koskaan miettisi, etta sinakin tulisit petetyksi tulevaisuudessa, koska se on uuden miehesi tapa ratkaista arjen ongelmat?