K
Kippura
Vieras
Hei!
Olen vähän vajaa 5kk ikäisen vauvan onnellinen äiti. Halusin kirjoittaa tänne oman tarinani, jos siitä vaikka olisi apua jollekin tuoreelle äidille.
Meidän pikkuinen syntyi n.4 vkoa etuajassa, terve ja reipas vauva silti. Mutta imetys ei onnistunut, vauva oppi heti keskolassa pulloon, eikä pikkuisen imuteho ja -tekniikkakaan oikein sujunut. Minä koitin tissit pinkeinä maidosta imettää ja imettää, sairaalassa ei paljon apua herunut, vaikka vedet silmissä sitä pyysin... ""imetät vaan...""
""Ei tästä tule mitään...""
Lisäksi tuntui, etten osaa ollenkaan hoitaa vauvaa, milloin se vaippa vaihdetaan, miten tälle pienelle ihmiselle puetaan body? Ja se napa...se ihan varmasti tulehtuu heti kun pääsen kotiin... Ja takaraivossa kätilön kommentti: ""Koittaisit nyt saada sen imetyksen kuntoon, kyllä se vain olisi parasta niin..."" Niin, vauva huusi pää punaisena nälkäänsä ja minä ""imetin"", olin itse yltäpäältä maidossa, vauvan masussa ei yhtään... Lopulta tein ensimmäisen oman päätöksen sairaalassaoloaikanani ja hain pullon... ja sain ihme katseita...
""Ei tästä tule mitään...""
Tultiin kotiin, vauva söi edelleen vaan pullosta, ja minä pumppailin yötä päivää sähköpumpulla maitoa ulos kipeistä tisseistä. Keittelin pulloja ja pumppausvehkeitä, ja koitin vielä sitä imettämistäkin, mutta kun se ei millään toiminut, luovutin kokonaan ja ajattelin että sama se, saa vauva äidinmaitoa siitä pullostakin. Sukulaistäti vielä kehtasi kommentoida asiaa ""kyllä se imettäminen olisi niin paljon helpompaa"" Ihanko tosi?! Hitto, luuletko etten tajua, ja tekisi ennemmin niin kuin vaikeamman kautta ja pullosta syöttäen?! Ihan vaan silkasta innostuksesta tykkäämme keitellä näitä pulloja öisinkin... Kuka sitä nyt nukkuisi...
""Ehkä tästä vielä tulee jotain...ehkä""
Kahden viikon vanhana vauva alkoi huutaa ja huutaa... Isin kanssa arvattiin heti, että meitä oli kohdannut koliikki.
""Ei tästä sittenkään tule mitään...""
Käytiin lääkärillä, ja koliikin lisäksi vauvalla todettiin maitoallergia... Muistan hyvin sen päivän, se oli Äitienpäivä, minun ensimmäiseni. Ihmiset onnittelivat, ja minä hymyilin, mutta olo ei ollut ihan niin hyvä kuin annoin ymmärtää, ahdisti vauvan itku ja kaikki epätietoisuus...
""Ei tästä tule mitään...""
Vauvan koliikki kesti kunnes hän täytti 4 kk. En jälkeenpäin edes ymmärrä miten selvisimme siitä selväjärkisinä, en edes muista tarkasti sitä aikaa... Muistan vain, että vauva suunnilleen asui vaunuissa, ainoa paikka jossa hänen oli hyvä olla. Ahdisti pienen ihmisen itku ja se, kuinka ei mitään voinut tehdä. Meillä oli onneksi ihanat isovanhemmat, jotka auttoivat ja ihana lastenlääkäri, jolle aina sai soittaa tai laittaa sähköpostitse mieltä askarruttavia asioita.
Maitoa minulta ei enää tullut juuri mitään, se loppui kuin seinään kun koliikki-itkut alkoivat. Ei enää öisiä pumppailuja, kun vauva söi erikoiskorvikkeita. Se vähän helpotti, jäi aikaa nukkua...
""Ehkä tämä tästä...""
Pahimmat koliikki-itkut hävisivät, vauva sai kasteessa nimen, uskaltauduttiin jo ""ihmisten ilmoille"" kyläilemään, vauva alkoi kommunikoimaan hymyilemällä ja nauramalla. Ihana tunne, vauva on tyytyväinen, teemme siis ainakin jotain oikein
Oma riittämättömyyden tunne alkoi hävitä, minä oikeasti osaan hoitaa tätä aarretta!
""Kyllä tämä tästä...""
Vauva sairasti pahat räkätaudit ja korvatulehdukset, mutta huomasimme itsessämme vahvuuden, ihan erilaisen kuin alkumetreillä.
""Tämähän sujuu...""
Olen paljon varmempi vauvan suhteen, osaan jättää ""huomioimatta"" neuvolan kommentit pulloruokinnasta, ja tiedän sen omakohtaisesti että vauvasta EI tule tunnevammaista vaikkei rintaa saakaan... Olemme tosiaan tajunneet sen kultaisen seikan, että me vanhempina oikeasti tajuamme mikä on lapsillemme parasta. Nyt tiedän seuraavan lapsen, toivottavasti niitä siunaantuu, kohdalla jo sairaalassa pitää pääni ja ohittaa ""tyhmät"" kommentit, enkä jää niitä itkemään huoneeseeni.
""Elämä on ihanaa...""
Meillä päivät sujuu vauvan kanssa kotona jo tietyllä rytmillä, hän leikkii ja syö ja nukkuu ja äiti häärii vauvan kanssa tai ihan omia juttujaan. Vauva viihtyy jo lelujen parissa yksistäänkin vähän aikaa, kirkuu niille ja koittaa ryömiä.
Meidän vauva oli erittäin toivottu ja hartaasti ja pitkään odotettu. Raskausaikana suunniteltiin kaikenlaista, miten tietyt asiat menisivät jne. Huvituksella muistelen kuinka pää kolmantena jalkana haimme hörpytysmukia, että siitä sitten annetaan lisäkorviketta aluksi, jos maito ei vielä riitä. Ajateltiin niin, että ei sitten totu missään nimessä pulloon ja vierotu rinnalta... Ja kuinkas kävikään Sillä hörpytysmukilla voi heittää vaikka vesilintua, hiekkalaatikkoleikkeihin taidan säästää...
Halusin tällä kirjoituksella vain kertoa sen, että vaikka alku ehkä tuntuu ihan suoraan sanottuna kamalalta, se muuttuu. Minua aluksi jopa ahdisti onnittelukortit jne. Tietysti olin onnellinen vauvan syntymästä, mutta takaraivossa kyti jotain epäselvää epävarmuutta.
Jälkeenpäin harmittaa ainoastaan se, että meiltä jäi tavallaan se ihan ""vauva-vaihe"" unholaan, olisi ollut ihana nauttia jo niistä alkumetreistä samalla tavalla kuin nyt. Mutta vastaavasti ollaan päätetty, että jään äitiysloman jälkeen kotiin vielä pitkäksi aikaa, otan vähän takaisin ""ohi mennyttä aikaa"". Talous ei sitä hyvin kestä, mutta mitäpä siitä
Onnea kaikille äideille ja isille! Nauttikaa olostanne!
Olen vähän vajaa 5kk ikäisen vauvan onnellinen äiti. Halusin kirjoittaa tänne oman tarinani, jos siitä vaikka olisi apua jollekin tuoreelle äidille.
Meidän pikkuinen syntyi n.4 vkoa etuajassa, terve ja reipas vauva silti. Mutta imetys ei onnistunut, vauva oppi heti keskolassa pulloon, eikä pikkuisen imuteho ja -tekniikkakaan oikein sujunut. Minä koitin tissit pinkeinä maidosta imettää ja imettää, sairaalassa ei paljon apua herunut, vaikka vedet silmissä sitä pyysin... ""imetät vaan...""
""Ei tästä tule mitään...""
Lisäksi tuntui, etten osaa ollenkaan hoitaa vauvaa, milloin se vaippa vaihdetaan, miten tälle pienelle ihmiselle puetaan body? Ja se napa...se ihan varmasti tulehtuu heti kun pääsen kotiin... Ja takaraivossa kätilön kommentti: ""Koittaisit nyt saada sen imetyksen kuntoon, kyllä se vain olisi parasta niin..."" Niin, vauva huusi pää punaisena nälkäänsä ja minä ""imetin"", olin itse yltäpäältä maidossa, vauvan masussa ei yhtään... Lopulta tein ensimmäisen oman päätöksen sairaalassaoloaikanani ja hain pullon... ja sain ihme katseita...
""Ei tästä tule mitään...""
Tultiin kotiin, vauva söi edelleen vaan pullosta, ja minä pumppailin yötä päivää sähköpumpulla maitoa ulos kipeistä tisseistä. Keittelin pulloja ja pumppausvehkeitä, ja koitin vielä sitä imettämistäkin, mutta kun se ei millään toiminut, luovutin kokonaan ja ajattelin että sama se, saa vauva äidinmaitoa siitä pullostakin. Sukulaistäti vielä kehtasi kommentoida asiaa ""kyllä se imettäminen olisi niin paljon helpompaa"" Ihanko tosi?! Hitto, luuletko etten tajua, ja tekisi ennemmin niin kuin vaikeamman kautta ja pullosta syöttäen?! Ihan vaan silkasta innostuksesta tykkäämme keitellä näitä pulloja öisinkin... Kuka sitä nyt nukkuisi...
""Ehkä tästä vielä tulee jotain...ehkä""
Kahden viikon vanhana vauva alkoi huutaa ja huutaa... Isin kanssa arvattiin heti, että meitä oli kohdannut koliikki.
""Ei tästä sittenkään tule mitään...""
Käytiin lääkärillä, ja koliikin lisäksi vauvalla todettiin maitoallergia... Muistan hyvin sen päivän, se oli Äitienpäivä, minun ensimmäiseni. Ihmiset onnittelivat, ja minä hymyilin, mutta olo ei ollut ihan niin hyvä kuin annoin ymmärtää, ahdisti vauvan itku ja kaikki epätietoisuus...
""Ei tästä tule mitään...""
Vauvan koliikki kesti kunnes hän täytti 4 kk. En jälkeenpäin edes ymmärrä miten selvisimme siitä selväjärkisinä, en edes muista tarkasti sitä aikaa... Muistan vain, että vauva suunnilleen asui vaunuissa, ainoa paikka jossa hänen oli hyvä olla. Ahdisti pienen ihmisen itku ja se, kuinka ei mitään voinut tehdä. Meillä oli onneksi ihanat isovanhemmat, jotka auttoivat ja ihana lastenlääkäri, jolle aina sai soittaa tai laittaa sähköpostitse mieltä askarruttavia asioita.
Maitoa minulta ei enää tullut juuri mitään, se loppui kuin seinään kun koliikki-itkut alkoivat. Ei enää öisiä pumppailuja, kun vauva söi erikoiskorvikkeita. Se vähän helpotti, jäi aikaa nukkua...
""Ehkä tämä tästä...""
Pahimmat koliikki-itkut hävisivät, vauva sai kasteessa nimen, uskaltauduttiin jo ""ihmisten ilmoille"" kyläilemään, vauva alkoi kommunikoimaan hymyilemällä ja nauramalla. Ihana tunne, vauva on tyytyväinen, teemme siis ainakin jotain oikein
Oma riittämättömyyden tunne alkoi hävitä, minä oikeasti osaan hoitaa tätä aarretta!""Kyllä tämä tästä...""
Vauva sairasti pahat räkätaudit ja korvatulehdukset, mutta huomasimme itsessämme vahvuuden, ihan erilaisen kuin alkumetreillä.
""Tämähän sujuu...""
Olen paljon varmempi vauvan suhteen, osaan jättää ""huomioimatta"" neuvolan kommentit pulloruokinnasta, ja tiedän sen omakohtaisesti että vauvasta EI tule tunnevammaista vaikkei rintaa saakaan... Olemme tosiaan tajunneet sen kultaisen seikan, että me vanhempina oikeasti tajuamme mikä on lapsillemme parasta. Nyt tiedän seuraavan lapsen, toivottavasti niitä siunaantuu, kohdalla jo sairaalassa pitää pääni ja ohittaa ""tyhmät"" kommentit, enkä jää niitä itkemään huoneeseeni.
""Elämä on ihanaa...""
Meillä päivät sujuu vauvan kanssa kotona jo tietyllä rytmillä, hän leikkii ja syö ja nukkuu ja äiti häärii vauvan kanssa tai ihan omia juttujaan. Vauva viihtyy jo lelujen parissa yksistäänkin vähän aikaa, kirkuu niille ja koittaa ryömiä.
Meidän vauva oli erittäin toivottu ja hartaasti ja pitkään odotettu. Raskausaikana suunniteltiin kaikenlaista, miten tietyt asiat menisivät jne. Huvituksella muistelen kuinka pää kolmantena jalkana haimme hörpytysmukia, että siitä sitten annetaan lisäkorviketta aluksi, jos maito ei vielä riitä. Ajateltiin niin, että ei sitten totu missään nimessä pulloon ja vierotu rinnalta... Ja kuinkas kävikään
Sillä hörpytysmukilla voi heittää vaikka vesilintua, hiekkalaatikkoleikkeihin taidan säästää... Halusin tällä kirjoituksella vain kertoa sen, että vaikka alku ehkä tuntuu ihan suoraan sanottuna kamalalta, se muuttuu. Minua aluksi jopa ahdisti onnittelukortit jne. Tietysti olin onnellinen vauvan syntymästä, mutta takaraivossa kyti jotain epäselvää epävarmuutta.
Jälkeenpäin harmittaa ainoastaan se, että meiltä jäi tavallaan se ihan ""vauva-vaihe"" unholaan, olisi ollut ihana nauttia jo niistä alkumetreistä samalla tavalla kuin nyt. Mutta vastaavasti ollaan päätetty, että jään äitiysloman jälkeen kotiin vielä pitkäksi aikaa, otan vähän takaisin ""ohi mennyttä aikaa"". Talous ei sitä hyvin kestä, mutta mitäpä siitä
Onnea kaikille äideille ja isille! Nauttikaa olostanne!
