Clearblue ja Kaksplus.fi kysyy: Minkälaisia tunteita raskauden yrittäminen herättää?
- Viestiketjun aloittaja Clearblue
- Ensimmäinen viesti
Aluksi se oli tosi kivaa (yllätys yllätys) ja sitä kuvitteli parissa ensimmäisessä kierrossa että "nyt mä oon ihan varmasti raskaana". Sitten alkoi vaan olla paljon kysymyksiä, tutkimuksia, petipuuhat alkoivat tympiä kunnes sitten vihdoin tärppäsi vaikkakin vähän avustetusti. Ehkäisyä ei tullut mieleenkään käyttää ja sitä ajateltiin että kun yksi on tien raivannut, kyllä se keho jo älyää raskautua. Alkuun oli taas kivaa odotella kuinka on käynyt, sitten taas tuli ne samat tunteet mutta ehkä vielä raskaampana, jostain syystä. Välillä tuntuu että jää kaikissa ryhmissä yksin. Omassa tuttavapiirissä yksi toisensa jälkeen raskautuvat yhä uudelleen ja uudelleen, meidänkin tilanteen ovat onneksi huomioineet. Keskustelupalstoilla sama juttu, alkaa tuntua sille että ketä minä oikein huijaan, ei tästä tule mitään.
En osaisi edes kuvitella millaista se olisi jos raskautuminen olisi yhtään helpompaa, varmaan aika mahtavaa että voi elämäänsä suunnitella siten.
Kun ainokaisen syntymästä oli kulunut vuosi, puhuimme mieheni kanssa että ei se maailma olisikaan kaatunut jos lasta ei olisi tullut. Nyt sen vasta ymmärtää sen äitiyden tuoman jatkuvan huolen ja vapauden menetyksen. Osa kaveriporukastakin meni uusiksi. Niin kliseistä kun se onkin, jotain tulee aina tilalle. Vapaus on jotain niin tärkeää, vaikka arjessa, että ei sitä tiedäkään.
Yritetään siis keskittyä nyt tähän ainokaiseen, elämässä on muutenkin paljon projekteja nyt. Toivoisin vaan niin kovasti lapselle sisarusta koska olen isosta perheestä ja koin aina sisarukset turvaksi ja iloksi. Varsinkin näin vanhemmiten. Ehkä se on sellaista lapsen yksinjäämisen pelkoa jo ennakkoon, kun meitä ei enää ole ja jos hänellä ei ole omaa perhettä. Sitten kun ystävän sikiö kuolee kohtuun juuri ennen laskettua aikaa ja raskaaksitulo on hänelläkin ollut vaikeaa, tunnen itseni tosi itsekkääksi ja kiitän yläkerran isäntää tuosta terveestä ainokaisestani että olen sen saanut. Ja pyysin silloin iltarukouksessa edes yhtä lasta joten miten minä voisin saada nyt toista? Vai olenko ollut niin huono äiti etten ansaitse toista? En minä ole tästä kokemuksesta muuta tarkoitusta keksinyt kuin sen että ehkä joskus voin olla tässä asiassa tukena jollekin toiselle.
Toivon ja positiivisen ajattelun ylläpitäminen kannattaa aina!
En osaisi edes kuvitella millaista se olisi jos raskautuminen olisi yhtään helpompaa, varmaan aika mahtavaa että voi elämäänsä suunnitella siten.
Kun ainokaisen syntymästä oli kulunut vuosi, puhuimme mieheni kanssa että ei se maailma olisikaan kaatunut jos lasta ei olisi tullut. Nyt sen vasta ymmärtää sen äitiyden tuoman jatkuvan huolen ja vapauden menetyksen. Osa kaveriporukastakin meni uusiksi. Niin kliseistä kun se onkin, jotain tulee aina tilalle. Vapaus on jotain niin tärkeää, vaikka arjessa, että ei sitä tiedäkään.
Yritetään siis keskittyä nyt tähän ainokaiseen, elämässä on muutenkin paljon projekteja nyt. Toivoisin vaan niin kovasti lapselle sisarusta koska olen isosta perheestä ja koin aina sisarukset turvaksi ja iloksi. Varsinkin näin vanhemmiten. Ehkä se on sellaista lapsen yksinjäämisen pelkoa jo ennakkoon, kun meitä ei enää ole ja jos hänellä ei ole omaa perhettä. Sitten kun ystävän sikiö kuolee kohtuun juuri ennen laskettua aikaa ja raskaaksitulo on hänelläkin ollut vaikeaa, tunnen itseni tosi itsekkääksi ja kiitän yläkerran isäntää tuosta terveestä ainokaisestani että olen sen saanut. Ja pyysin silloin iltarukouksessa edes yhtä lasta joten miten minä voisin saada nyt toista? Vai olenko ollut niin huono äiti etten ansaitse toista? En minä ole tästä kokemuksesta muuta tarkoitusta keksinyt kuin sen että ehkä joskus voin olla tässä asiassa tukena jollekin toiselle.
Toivon ja positiivisen ajattelun ylläpitäminen kannattaa aina!
Kylläpä Tilliksen kirjoitus oli ajatuksia herättävä; suorastaan pysäyttävä..
Ehti tässä pikkukakkos-projektissa kokea monenlaisia tunteita. Aluksi se oli jännää, ja pidin melko varmana, että toinenkin lapsi ilmoittaa itsestään pian.. Mutta sainkin odotella plussaa n.7kk ajan. Tavallaan odotin kauemminkin, koska ehkäisyä ei ollut käytössä synnytyksen jälkeen. Kaiken kaikkiaan meni vuosi ennenkuin tärppäsi. Kun sain esikoiseni syliini, ajattelin ettei olisi maailmanloppu vaikkei lapsia tulisikaan enempää, mutta kyllä se toisen lapsen kaipuu kasvoi vähitellen suureksi, ja olisi ollut iso suru jos emme saisi enempää lapsia.
Kun sain tietää olevani raskaana, kuulin että sukulaiseni vauvalla oli paljastunut rakenneultrassa niin paha kehityshäiriö, että raskaus piti keskeyttää, kun toivoa ei ollut.
Tunsin suorastaan syyllisyyttä siitä, että odotin jo toista lasta, vaikka osalla ei ollut sitä ensimmäistäkään.. Mutta niin se vaan on, ettei elämässä jaeta asioita vuoronumeron perusteella, vaikka niin toivoisikin..
Olen todella kiitollinen esikoisestani ja otan nöyränä vastaan tämän uuden tulokkaan, ja toivon että kaikki sujuisi hyvin loppuun saakka.
Ehti tässä pikkukakkos-projektissa kokea monenlaisia tunteita. Aluksi se oli jännää, ja pidin melko varmana, että toinenkin lapsi ilmoittaa itsestään pian.. Mutta sainkin odotella plussaa n.7kk ajan. Tavallaan odotin kauemminkin, koska ehkäisyä ei ollut käytössä synnytyksen jälkeen. Kaiken kaikkiaan meni vuosi ennenkuin tärppäsi. Kun sain esikoiseni syliini, ajattelin ettei olisi maailmanloppu vaikkei lapsia tulisikaan enempää, mutta kyllä se toisen lapsen kaipuu kasvoi vähitellen suureksi, ja olisi ollut iso suru jos emme saisi enempää lapsia.
Kun sain tietää olevani raskaana, kuulin että sukulaiseni vauvalla oli paljastunut rakenneultrassa niin paha kehityshäiriö, että raskaus piti keskeyttää, kun toivoa ei ollut.
Tunsin suorastaan syyllisyyttä siitä, että odotin jo toista lasta, vaikka osalla ei ollut sitä ensimmäistäkään.. Mutta niin se vaan on, ettei elämässä jaeta asioita vuoronumeron perusteella, vaikka niin toivoisikin..
Olen todella kiitollinen esikoisestani ja otan nöyränä vastaan tämän uuden tulokkaan, ja toivon että kaikki sujuisi hyvin loppuun saakka.
Se on niin totta, että elämä ei mene vuoronumeroperiaatteella vaikka sitä joskus tuudittautuu. Kun siskoni kertoi odottavansa toista lasta eikä meillä ollut silloin vielä yhtään, ajattelin että: "väärin, se olisi ollut minun vuoro!!!!". Huvittavaa 
Niin se vain on, että elämässä kaikki ei mene tasaisesti. Onneksi jollain muulla osa-alueella on paremmin, vaan sitähän sitä eniten aina toivoo mitä on vaikeinta saada.
Kävin hiljattain naistentautien osastolla ja siinä odotushuoneessa mietin miten hullunkurisesti on asiat. Lasten akuuttiosasto on vieressä ja odotusaulan läpi kärrätään sairaita lapsia, aborttia odottelevat potilaat saattavat istua vastakkain lapsettomuushoitoihin menijöiden kanssa. Toimenpiteen jälkeisessä lepäilyhuoneessa saattaa olla munasolupunktiosta ja abortista toipuva vierekkäin. Jokainen välttelee siellä katseita, ollaan niinkuin ei oltaiskaan. Ja lapsia tulee ja menee joiden vierellä saattaa kulkea todella huolesta rikki olevat vanhemmat. Kysyin silloin lääkäriltä miltä se tuntuu hoitaa vuoron perään abortti- ja lapsettomuushoitopotilaita. "Ei se kyllä kivalta tunnu", sanoi lääkäri surullisin mielin. Siellä jos missä on realiteettitriangeli.
Niin se vain on, että elämässä kaikki ei mene tasaisesti. Onneksi jollain muulla osa-alueella on paremmin, vaan sitähän sitä eniten aina toivoo mitä on vaikeinta saada.
Kävin hiljattain naistentautien osastolla ja siinä odotushuoneessa mietin miten hullunkurisesti on asiat. Lasten akuuttiosasto on vieressä ja odotusaulan läpi kärrätään sairaita lapsia, aborttia odottelevat potilaat saattavat istua vastakkain lapsettomuushoitoihin menijöiden kanssa. Toimenpiteen jälkeisessä lepäilyhuoneessa saattaa olla munasolupunktiosta ja abortista toipuva vierekkäin. Jokainen välttelee siellä katseita, ollaan niinkuin ei oltaiskaan. Ja lapsia tulee ja menee joiden vierellä saattaa kulkea todella huolesta rikki olevat vanhemmat. Kysyin silloin lääkäriltä miltä se tuntuu hoitaa vuoron perään abortti- ja lapsettomuushoitopotilaita. "Ei se kyllä kivalta tunnu", sanoi lääkäri surullisin mielin. Siellä jos missä on realiteettitriangeli.
Tunnistan itsessäni monia samoja fiiliksiä kuin Tillis. Varsinkin tuo ajatus, että "olisi se ollut jo minun vuoro", kun joku muu saa lapsen, on hyvin tuttu. Ja kateus yleensäkin on nostanut päätään tämän projektin aikana useasti. Meilläkin on pitkä yritys takana, ensin esikoista 9 kk ja nyt toista 1,5 v. Asiat ovat tällä hetkellä hyvin, odotan toista viikolla 7+5, mutta huoli tässä vaiheessa on suuri... Mietin koko ajan, että jos tämä menee kesken, uuden raskauden alkaminen voi taas kestää yli vuoden...
Ollaan miehen kanssa suhtauduttu raskauden yrittämiseen hieman eri tavalla. Mies on ollut koko ajan sitä mieltä, että "ei maailma siihen kaadu, vaikka ei tulisi yhtään. Tulee jos on tullakseen." Mä taas oon käyny läpi varsinkin esikoisen yrittämisen aikoihin aikamoisen tunneskaalan innostuksesta suureen epätoivoon ja jopa itsesyytöksiin (vika todettiin mussa). Toisen yrityksen aikana tunteet olivat aika samoja, mutta ei niin voimakkaita.
Ollaan miehen kanssa suhtauduttu raskauden yrittämiseen hieman eri tavalla. Mies on ollut koko ajan sitä mieltä, että "ei maailma siihen kaadu, vaikka ei tulisi yhtään. Tulee jos on tullakseen." Mä taas oon käyny läpi varsinkin esikoisen yrittämisen aikoihin aikamoisen tunneskaalan innostuksesta suureen epätoivoon ja jopa itsesyytöksiin (vika todettiin mussa). Toisen yrityksen aikana tunteet olivat aika samoja, mutta ei niin voimakkaita.
Vielä kuukausi sitten raskauden yrittäminen herätti positiivisia tunteita, olinhan viimein raskautunut ja unelma käynyt toteen. Ensimmäisessä np-ultrassa kaikki sitten romuttui ja tuntui, että miten tästä saa taas itsensä revittyä elämään kiinni. Keskenmenon rankkuutta ja raakuutta ei vaan osaa sanoin kuvailla, tyhjä aukko ja elämän epäoikeudenmukaisuun täytti mielen.
Tällä hetkellä on hiukan avuton olo; henkisesti on suht rikki, mutta eteenpäin pitäisi vaan yrittää. Ehkä raskautumiseen ja sen yrittämiseen pikkuhiljaa alkaa taas valmistaa itseään. Toivon, että jälleen raskaustestiin tulisi positiivinen tulos, mutta samalla tiedän, että pelko ja traumat tulevat entistä voimakkaampina takaisin. Mutta silti, ehkä päivien ja viikkojen päästä on suunnattava tuulta päin
Tällä hetkellä on hiukan avuton olo; henkisesti on suht rikki, mutta eteenpäin pitäisi vaan yrittää. Ehkä raskautumiseen ja sen yrittämiseen pikkuhiljaa alkaa taas valmistaa itseään. Toivon, että jälleen raskaustestiin tulisi positiivinen tulos, mutta samalla tiedän, että pelko ja traumat tulevat entistä voimakkaampina takaisin. Mutta silti, ehkä päivien ja viikkojen päästä on suunnattava tuulta päin
Coco83, todella ikävä kuulla keskenmenosta. Tiedän menetyksen tunteen ja surun joka seuraa mukana. Tärkeintä on että annat itsellesi luvan surra asiaa ja myös kerrot lähipiirillesi, joka ei välttämättä lainkaan ymmärrä miten raskaalta se voi tuntua. Silloin hekin ymmärtävät miten arka ja herkkä asia on kyseessä. Omalta kohdalta voin sanoa, että tunsin suurta vihaa ihmisiä kohtaan jotka vähättelivät tapahtunutta.Vielä kuukausi sitten raskauden yrittäminen herätti positiivisia tunteita, olinhan viimein raskautunut ja unelma käynyt toteen. Ensimmäisessä np-ultrassa kaikki sitten romuttui ja tuntui, että miten tästä saa taas itsensä revittyä elämään kiinni. Keskenmenon rankkuutta ja raakuutta ei vaan osaa sanoin kuvailla, tyhjä aukko ja elämän epäoikeudenmukaisuun täytti mielen.
Tällä hetkellä on hiukan avuton olo; henkisesti on suht rikki, mutta eteenpäin pitäisi vaan yrittää. Ehkä raskautumiseen ja sen yrittämiseen pikkuhiljaa alkaa taas valmistaa itseään. Toivon, että jälleen raskaustestiin tulisi positiivinen tulos, mutta samalla tiedän, että pelko ja traumat tulevat entistä voimakkaampina takaisin. Mutta silti, ehkä päivien ja viikkojen päästä on suunnattava tuulta päin
Itse koin keskenmenon viime marraskuussa, olin 11 viikon loppupuolella, seuraavalla viikolla olisi ollut ensimmäinen ultra. Sen sijaan jouduin kuulemaan suru-uutisen. Surutyötä jatkui pitkälle kevääseen asti, samalla kun uudelleenraskautumisen vimma oli valtava. Tilasin netistä hirveän määrän ovulaatiotestejä joilla tikuttelin hysteerisenä. Jossain vaiheessa tuli masennus, jollon päätin etten jaksa enää yrittää lainkaan.
Mutta ajan kanssa olen oppinut elämään asian kanssa, ja mietin että kaikella on tarkoitus. Vaikka samalla tunnenkin salaa katkeruutta kun yksi ystävä on hiljattain tehnyt abortin ja monet muut ympärilläni ovat onnellisesti raskaana.
Eniten tilanteeseeni auttaa kuitenkin se että en pyöri hirveästi täällä keskusteluissa lukemassa juttuja ( mitä juuri nyt teen
) ja keskityn elämässä johonkin muihin asioihin joihin haluan muutosta. Esimerkiksi työhön ja uuden työpaikan hakuun, enkä vai odota niitä maagisia viivoja saapuvaksi. Jos sinua yhtään lohduttaa, niin ainakin se on varmaa että sinä ja minä voimme tulla raskaaksi, sitä ei tarvitse stressata. Ainoa mutta on siinä että milloin, eikä sitä voi kukaan voi nopeuttaa tai määrätä.
Toivon että en sanonut mitään mikä saisi sinulle pahan mielen, tarkoitukseni on vaan kertoa että sinulla on kohtalotovereita ja uskon ja tunnen rinnassa kuinka pahalta sinusta tuntuu. Ja toivon että pääset mielesi kanssa sopuun ajan kanssa.
Mukavaa kesää ja pidä huolta itsestäsi!
Minulla raskauden yrittäminen on joka kuukausi vaikeampaa henkisesti selviytyä pettymyksestä. Takana nyt 7kk (joka on vähän) ja testit edelleen negatiivisia. Joka kerta kun joku puhuu raskaudestaan, lapsistaan tai näen kuvia, minulla on tunteet pinnassa ja tunnen todella syvää katkeruutta ja se tuntuu todella, todella pahalta. En haluaisi olla kateellinen toisille, mutta niin vain käy joka kerta. Ja on paha mieli.
Mutta nyt tästä kierrosta alkaa himotestaus, täytyy käydä hamstraamassa ovulaatiotestejä useampi.. Pidän itselleni peukkuja.
Mutta nyt tästä kierrosta alkaa himotestaus, täytyy käydä hamstraamassa ovulaatiotestejä useampi.. Pidän itselleni peukkuja.
Paljon ristiriitaisia tunteita herättää tämä raskauden yrittäminen... Alussa olin kyllä hyvinkin tietoinen, että voi kestää jopa vuosia, ennenkuin tärppää ja sitä vaan mietti, että miten ihmeessä sitä jaksaisi odottaa NIIN kauan. Tuntui, ettei jaksa odottaa edes paria kuukautta. Minusta on tullut todella kärsimätön tämän lapsenteon suhteen ja joka kerta kun menkat alkoi, niin päivät vaan mateli ja sitä vaan odotti ja odotti uutta yritystä.
Sitten kun yhtäkkiä raskautui melko nopeasti, niin silloin ne tunteet oikein kunnolla heitteli laidasta laitaan. Tietenkin olin todella onnellinen ja olisin koko maailmalle halunnut kertoa, että me saadaan vauva! Toisaalta pelko siitä, että entä jos se meneekin kesken... Että vielä on liian aikaista iloita. Ja vielä kun ei oikein ollut mitään raskausoireitakaan, niin sitä vaan mietti, että olenko varmasti raskaana vai onkohan se vielä elossa... Ja varhaisultrassa sitten todettiinkin keskeytynyt keskenmeno. Siitä sitten tulikin todella surulliseksi, vihaiseksi ja katkeraksi, ihan epäreilua, että se tapahtui meille. On niitä paljon huonompiakin vanhempia, joten miksi me?
Tuntui todella "tyhjältä", kun tiesi, ettei se alkio ole enää elossa, mutta kuitenkin kroppa luulee olevansa raskaana hormonien vuoksi ja ei sen takia pääse "aloittamaan alusta". Tuntui, että viime kuukaudet on mennyt täysin hukkaan. Nyt kun ollaan taas päästy yrittämään raskautumista, niin olo on jotenkin rauhallisempi. Ja ehkä vähän enemmän on tullut kärsivällisyyttä...
Sitä vaan pelkää vielä enemmän, että mitäs sitten kun raskautuu uudestaan? Meneekö sekin kesken, entä jos meille tuleekin vain toistuvia keskenmenoja eikä yhtään onnistunutta raskautta, entä jos meillä on jotain "vialla" ja tarvitaan hoitoja ja vuosikausien yrittämistä ennenkuin saadaan edes yksi lapsi, jne, jne... Toisaalta tuntuu, että kun kerta edellinen meni kesken niin seuraava varmasti sujuu hyvin loppuun asti! Terveydenhoitajakin sanoi, että seuraavasta raskaudesta iloitsee sitten enemmän. Niin varmaan iloitsee, mutta samalla varmasti myös pelkää enemmän.
Sitten kun yhtäkkiä raskautui melko nopeasti, niin silloin ne tunteet oikein kunnolla heitteli laidasta laitaan. Tietenkin olin todella onnellinen ja olisin koko maailmalle halunnut kertoa, että me saadaan vauva! Toisaalta pelko siitä, että entä jos se meneekin kesken... Että vielä on liian aikaista iloita. Ja vielä kun ei oikein ollut mitään raskausoireitakaan, niin sitä vaan mietti, että olenko varmasti raskaana vai onkohan se vielä elossa... Ja varhaisultrassa sitten todettiinkin keskeytynyt keskenmeno. Siitä sitten tulikin todella surulliseksi, vihaiseksi ja katkeraksi, ihan epäreilua, että se tapahtui meille. On niitä paljon huonompiakin vanhempia, joten miksi me?
Tuntui todella "tyhjältä", kun tiesi, ettei se alkio ole enää elossa, mutta kuitenkin kroppa luulee olevansa raskaana hormonien vuoksi ja ei sen takia pääse "aloittamaan alusta". Tuntui, että viime kuukaudet on mennyt täysin hukkaan. Nyt kun ollaan taas päästy yrittämään raskautumista, niin olo on jotenkin rauhallisempi. Ja ehkä vähän enemmän on tullut kärsivällisyyttä...
Sitä vaan pelkää vielä enemmän, että mitäs sitten kun raskautuu uudestaan? Meneekö sekin kesken, entä jos meille tuleekin vain toistuvia keskenmenoja eikä yhtään onnistunutta raskautta, entä jos meillä on jotain "vialla" ja tarvitaan hoitoja ja vuosikausien yrittämistä ennenkuin saadaan edes yksi lapsi, jne, jne... Toisaalta tuntuu, että kun kerta edellinen meni kesken niin seuraava varmasti sujuu hyvin loppuun asti! Terveydenhoitajakin sanoi, että seuraavasta raskaudesta iloitsee sitten enemmän. Niin varmaan iloitsee, mutta samalla varmasti myös pelkää enemmän.
Meidän taloudessa viimeiset kuukaudet ovat olleet ainakin minun osaltani hieman synkkiä ja tuntuu, ettei asiat lähde koskaan sujumaan. Viime joulukuussa lopetin ehkäisyn, eikä kuukautisia kuulunut. Alkukeväästä tein ehkä miljoona raskaustestiä kun luulin, että heti olisi tärpännyt. Sitten oli vuoossa 3 kuukauden Terolut-kuuri, joka ei auttanuuut yhtään mitään. Ei edelleenkään kuukautisia. Nyt syön toista kuukautta vahvempaa hormonilääkitystä ja jos ei tässä kuussa tule "normaalit kuukautiset", niin sitten lapsettomuusklinikalle tutkimuksiin. Nyt siis takana jo yli 8 kuukautta toivomista ja yritystä ja tuntuu aivan uskomattoman turhauttavalta, kun näin monta kuukautta on jo kulunut ja raskautumiseen ei ole saanut edes mahdollisuutta! Kaipuu pienokaiseen on kova ja asia valtaa mielen lähes koko ajan.
Pelkäään, että alan jo pikkuhiljaa luovuttaa ja tuntuu, että e-pillerit on tuhonneet mun kehon ja mahdollisuuden saada lapsia.
Lähimmäiset sanoo vain, että kyllä ne kuukautiset sieltä alkaa. Kuukaudet tuntuu vaan niin uskomattoman pitkiltä. Raskauden yrittäminen ei siis tosiaankaan ole niin auvoista kuin nuorempana luulin, vaan epävarmuutta, kyyneleitä ja vihaa omaa kehoa kohtaan. :'(
Pelkäään, että alan jo pikkuhiljaa luovuttaa ja tuntuu, että e-pillerit on tuhonneet mun kehon ja mahdollisuuden saada lapsia.
Lähimmäiset sanoo vain, että kyllä ne kuukautiset sieltä alkaa. Kuukaudet tuntuu vaan niin uskomattoman pitkiltä. Raskauden yrittäminen ei siis tosiaankaan ole niin auvoista kuin nuorempana luulin, vaan epävarmuutta, kyyneleitä ja vihaa omaa kehoa kohtaan. :'(