Katotaas osaanko mä nyt sepustaa jotain (vähemmän) järkevää
Tää olo on siis ollu jo varmaan likemmäs vuoden. Ihan kauheeta aatellakin, mut alan tuntee itteni vanhaks ämmäks. Minä, nainen 35 vuotta! Elämä on ikäänkuin paussitilassa. Tai no ei kokonaan tietenkään. Kyllähän nuo lapset kasvaa koko ajan jne. Mutta niinkuin tämän elämän kanssa yleensä. On alkanut kyseenalaistaa oikeastaan aivan kaikkea. Onko kyseenalaistaakaan oikea sana, pikemminkin pohtia, miettiä, mikä on oikein, mitä tahtoo, mitä puuttuu. On alkanut taas muistaa ne nuoruusaikojen haaveet, mitä toivoi ja odotti. Ja huomannut, miten paljon niistä puuttuukaan. Saako niitä koskaan? Toteutuuko isoimmat toiveet omaa elämää kohtaan? Miksi kaikki menee/on mennyt niin kuin on mennyt? Riittääkö se?
Esimerkiksi nuo lapset. Mun eläämänmittainen haave on ollut kolme lasta. Kaksi tervettä lasta mulla on, ja heistä olen onnellinen. Mutta kun syli ja sydän huutaa sitä kolmatta. Ja se huuto ei vaikene. Ei auta lainkaan, vaikka kanssaihmiset, ystävät, tuttavat kuinka jankkaavat, että tyydy siihen mitä jo on, iloitse siitä. Toki, mutta haluanko sitten 10-15 vuoden päästä olla suruissani siitä, kun se kolmas jäi saamatta? Mun haave, unelma. Sisällä on ristiriitainen olo. Miksi juuri minun pitäisi luopua siitä, mitä haluan? Miksi muiden pitää saada tahtonsa läpi? Olen mielestäni tässä elämässä antanut niin paljon muille, luopunut itsestäni ja toiveistanikin muiden parhaan eteen. Eikö joskus olisi minunkin vuoroni?
Ihan kuin mun päällä leijuis joku "huono" karma. Mä en ole esimerkiksi onnistunut saamaan "oikeita" töitä juurikaan. Vastikään loppui viimeisin vuoden pesti. Nyt sitten taas apinanraivolla yritetään saada jotain tilalle. Ei helpolla onnistu. Todettu on. Ja jos perheessä on vain yksi palkansaaja ei pajoa tehdä remontteja eikä matkoja. Mutta taas sisällä pienipiru huutelee: miksi miksi tämäkin sattuu meille? Ok. Onhan samassa tilanteessa muitakin. Enhän sitä toki kiellä. Vaan kun ei KOSKAAN ole pässyt ns. nauttimaan mistään "ylimääräisestä" hyvästä. Lapsuuskodissakin oli taloudellisesti tiukkaa suuren osan kotona-asumisajastani. Kotimaassa toki hiukan reissattiin. Mutta ulkomaille, no ei. Ruotsiin muutaman kerran sukulaisiin.
Tää on nyt tämmönen surkutteluvirsi näemmä. Mut en saa kaikkee sitä, mikä päässä velloo ja ärsyttää, tulemaan ulos järkevässä muodossa. Kai tää sit joku ikäkriisi on. En tiiä. Haluisin vaan jotenkin päästä ulos tästä kaikesta. Joko niin, että suostuisin elämään vailla haluja ja toiveita, tyytymään siihen mitä on. Tai sit saisin edes jotain muutosta aikaan. Miten? Rahaksi/työpaikaksi en voi muuttua, yksin en voi lastakaan tehdä. Sisäistä rauhaa, sitä kai tarvittais...