Avoliitto?

Kysympä tässä että haluaisitteko elää elämänne avoliitossa? Tää tuli mulle yllättäin ajankohtaiseks asiaks, ollaan mieheni kanssa oltu avoliitossa 10 vuotta, meillä on kolme lasta ja oma kotikin tuli viisi vuotta sitten rakennettua. Nyt muutama viikko sitten eräs tuttavamme meni naimisiin, siitä sitten tulikin keskustelu avioliitosta. Itse olen ajatellut, että joku päivä menisimme maistraatissa hissukseen naimisiin, kaikesta tulisi sitten "virallista". Nyt mieheni sanoi että hän ei mene koskaan naimisiin, koska suhde pysyy ilman aameniakin, jos on pysyäkseen. Onhan asia tietysti niinkin, eihän meidän elämämme siitä miksikään muuttuisi, sukunimeänikään kun en muuttaisi, mutta kuitenkin, olisihan se tietynlainen "päätös", itse ajattelen että syvempi sitoutuminen toiseen. Muutenkin nyt kaikkesta pitää aina olla mustaa valkoisella, siltä varalta että toiselle jotain sattuisi, avioliiton myötä kummankin asema oli paremmin turvattu. Nyt alkanut miettimään mieheni sitoutumista minuun ja lapsiin, jotenkin kummallista että hän sanoo haluavansa olla jatkossakin yhdessä, kuitenkaan hän ei halua sitoutua virallisesti. Onkohan kuitenkin niin ja näin sen sitoutumisen kanssa, hänhän haluaa tavallaan pitää taka-oven auki kaiken varalta, jospa minä lasten kanssa ollaankin korvike, ja hän edelleen odottelee "sitä oikeaa"? Jotenkin minulla on nyt semmoinen "höplästä vedetty" olo, tietty omaa tyhmyyttäni tämä siksi, että olisi ehkä kannattanut tämmöiset asiat selvittää 10 vuotta sitten, ennenkuin avoliittoon muutimme, olisin välttynyt tällaisilta yllätyksiltä. Mutta kyllä tämä kummastuttaa, ollaan oltu 15 vuotta yhdessä, eli luulis herran saaneen jo "harkittua" tarpeeksi kauan, ja hän itsekin sanoo että ei ole menossa/lähdössä minnekään, ihmetyttää vaan että mikä avioliitossa sitten niin kovasti pelottaa? Ja itse ajattelen, jos mieheni haluisi naimisiin, ja itselleni se ei olisi niin tärkeää, menisin naimisiin silti, koska samahan se sitten olisi olla naimisissa, jos ei kerta aio minnekään muuallekaan enää mennä ja toiselle se oli tärkeää. Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia ja miten asia on ratkennut? Oletteko vaan jatkaneet avoliitossa? Avoliittonahan tämä varmasti meilläkin jatkuu, mutta tuli kyllä itselleni hieman epävarma olo, pakosta alkaa miettiä että mikä tässä avioliittopelossa oikein on taustalla? Toivottavasti en parin vuoden päästä ole yksinhuoltaja ja mieheni naimisissa "sen oikean kanssa.
 
Jotkut miehet tuntuvat uskovan siihen, että suhde alkaa mennä alamäkeä, kun pappi sanoo aamenen. Tällaisia kommentteja olen miestuttaviltani kuullut. Oma mieheni uskoi siihen myös, mutta hänellä olikin epäonnistunut avioliitto takana ja alamäki alkoi nimenomaan häiden jälkeen, kun nainen oli ikäänkuin saanut "miehen kiikkiin" ja uskalsi olla oma itsensä.
No, itse ajattelin nuorempana, ettei avioituminen olisi minulle tärkeää. Toisin kuitenkin kävi, kun pitkässä parisuhteessa elin. Olimme naimisiin menosta puhuneet, mutta ohimennen, ja sitten ei koskaan ollut mieheni mielestä sopiva aika. Kysyinkin, tuleeko sopivaa hetkeä koskaan, vai ajatteleeko hän pääsevänsä helpommin minusta eroon, jos siltä alkaa tuntua, kun emme ole naimisissa. Minunkin mieheni aina totesi, ettei hän mihinkään ole menossa. Ja myönsi lopulta, että häntä pelotti, ei kuitenkaan osannut/halunnut pukea sanoiksi, että mikä.
Lopulta emme voineet asiasta puhuakaan, kun se meni aina riitelyksi ja päättyi siihen, että minä itkin. Päätin, etten enää päätäni asialla vaivaa ja yritin niellä pettymykseni. Sanoinkin miehelleni, että vaikka haluan naimisiin, en mene naimisiin siksi, että minä haluan, vaan sen pitää mennä niin, että me molemmat haluamme. Painostamaan en rupea.
OK, olemme olleet nyt naimisissa reilun vuoden. Mies oli ajatellut asiaa päässään, vaikka emme olleet enää aiheesta puhuneet. Tajunnut, että se oli minulle tärkeää ja että tunsin itseni tavallaan loukatuksi, kun hän ei minua vaimokseen halunnut. Lopulta mies epäili vielä, olenko minä ihan varma, että haluan hänet! Eikä meidän suhteemme ainakaan huonommaksi muuttunut. En sitten tiedä, mitä sinä voisit miehesi suhteen tehdä. Tarkoitan, että kun mies on kerran todennut, ettei aio ikinä naimisiin mennä, niin antaako edes ylpeys periksi pyörtää sanojaan? Toivon niin.
 
Olen ollut mieheni kanssa 13 vuotta ja asuneet avoliitossa tästä 9 vuotta. Meillä minä olen se, joka ei halua naimisiin. Ei sillä etten rakastaisi miestäni tai haluaisi viettää hänen kanssaan loppuelämääni. Avioliitto vaan on mielestäni aikansa elänyt instituutio, en edes pidä häistä... En yksinkertaisesti keksi mitään positiivista avioliitoista. Yksi sormus riittää minulle...

Kaikki voi tietty juontaa juurensa vanhempieni onnettomasta avioliitosta. Olen tämän miehelleni selittänyt ja sanonut, että naimisiin menen, jos hän välttämättä haluaa, mutta mieluummin eläisin avoliitossa. Hän vanhempieni tilanteen tuntien on hyväksynyt päätökseni ja perhe me lapsinemme ja omakotitaloinemme olemme ilman avioliittoakin.
 
Vanhanaikainen
Minun mielestäni avioliiton solmiminen on suurin rakkauden osoitus. Äläkää nyt käsittäkö väärin, tottakai toisiaan voi rakastaa ilman sitäkin. Minä halusin ehdottomasti naimisiin ennen lapsien hankkimista ja mieheni oli samaa mieltä. En missään nimessä olisi suostunut elämään vuosikausia avoliitossa ja lapset jo tehtyinä. Myöskin sen takia jos jotain ikävää tapahtuu toiselle puolisoista.

Mutta onneksi on muitakin vaihtoehtoja, eihän se kaikille tärkeää ole ja tottakai avopuolisot ovat yhtä onnellisia.
 
Kiitos vastauksista, helpottavaa huomata että ei se naimisiin meno muillakaan pareilla niin itsestään selvyys ole, valitettavasti. Itsekin monta vuotta uskottelin itselleni että ei meidän suhde papin aamenia kaipaa, ajattelin että ei se minulle niin tärkeää ole, kun mies ei koskaan naimisiin menoa puheeksi ottanut. Nyt kuitenkin, kun vuosia yhdessä oltu, ja huomannut että ihan kivasti menee, niin jotenkin alkanut miettimään että tämä avoliitto meininki on vähän niinkuin keskeneräistä, tavallaan itsestäni tuntuu että asiat ovat jollain tavalla kesken, tai levällään. Ymmärrän kyllä miestänikin, jos hän ei halua, niin sitten ei mennä, kyllä meidän molempien täytyy avioon yhtä paljon haluta, painostaa en aio. Täytyy myöntää että pahalta tämä kuitenkin tuntuu ja pelottavalta. Väkisinkin miettii että mikä minussa tai suhteessa on vikana, kun toinen ei halua virallisesti naimisiin,, tai mikä tässä on takana? No, aiheesta en aio mieheni kanssa enempää keskustella, koska se saattaisi tuntua hänestä painostamiselta. Ja haluan, että jos joskus naimisiin mennään, niin se ajatus on lähtöisin mieheltäni, eikä minulta. Mutta olo on kuin kylmää vettä olisi niskaan nakattu.
 
alabama
En haluaisi,enkä elä.(vaikka olemmekin nuoria)Olimme seurustelleet vajaat 4 vuotta kun muutimme yhteen.1,5 kk yhteen muuttamisesta menimme naimisiin.Se vain tuntui paremmalta meille..avioliitto. =)
Nyt häistä asti ollut kovasti lapsi yrityksessä.
 
Rosita!
Kirjoituksesi olisi voinut olla minun kirjoittama. Samoin tunnen minä.
Miksi mies pitää takaporttia. Ei kuulema ole syytä miksi ei menisi mun kanssani naimisiin.
Ei pysty selittämään mitään syytä.. Ei tunnu kivalta ja toisinaan ajattelen, että pitäisikö lopettaa koko homma. Mutta sitten taas, kaikki menee muuten hyvin kuitenkin. Loukkaa se silti paljon, kun mies ei halua.
Yhdessä ollaan oltu 17 vuotta..
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 09.12.2006 klo 14:34 mie vaan kirjoitti:
Loukkaa se silti paljon, kun mies ei halua.
Yhdessä ollaan oltu 17 vuotta..
Totta, itsekin olen miehelleni aika loukkaantunut tästä asiasta. Jotenkin mietin että hoidan lapset sekä kodin, muutaman vuoden elätinkin miestäni kun hänellä oli vielä opinnot kesken ja Omasta mielestäni olen tukenut aina häntä ja pyrkinyt tekemään oman osani, että meillä perheenä ja hänellä olisi hyvä olla. Enkö sitten ole tehnyt tarpeeksi vai mistä tässä on kysymys? Mieheni on aivan ihana isä lapsille, hän tekee paljon perheemme eteen ja hän on aina tukenut minua, siinä suhteessa en voi moittia häntä. Kuitenkin, jotain tässä vialla nyt on, vai enkö sitten olekaan ollut tarpeeksi hyvä puoliso, että tavallaan ansaitsisin virallisen aseman vaimona? Viime kesänä olimme tuttavamme häissä, he olivat seurusteelleet pari vuotta, ennen kuin mies oli kosinut häntä. Pakosta siellä mietin, että me olemme olleet 15 vuotta yhdessä, enkä vieläkään ole pystynyt vakuuttamaan miestäni siitä, että minusta voisi olla vaimoksi asti. Itse olisin voinut mennä naimisiin jo vuosia sitten jos olisi kosittu. Vähän mietityttää toi sitoutumisen aste, onko niin että minä olen sitoutuneempi suhteeseemme kuin mieheni, ja valmiimpi menemään pitemmälle, tai varmempi että hän on se oikea, vai onko niin että mieheni ei vain yksinkertaisesti ajattele, että voitaisiin mennä naimisiinkin. Pakko myöntää että viime aikoina ajatukset pyöriny tosi paljon meidän suhteen ympärillä, ja mitä enemmän mietin, sitä epävarmempi on toisesta.
 
Täälläkin on puhuttu naimisiin menosta enemmän tai vähemmän sopuisasti. Aluksihan minä tuossa n. vuosi sitten kysyin koska mies tahtoisi olla Mies, ja mennä naimisiin. Silloinhan vastaus oli mahd pian, joskus kesällä. Sovittiin, että koska tarvitaan aikaa suunnitteluun ja rahan säästämiseen, häät sijoittuisivat 2007 elokuulle.
Vaan eipä käynytkään näin. Kun olin puolelle suvusta kertonut häistä, niin huomasin että jossain mätti.. mies ei osallistunut millään tavalla suunnitteluun tai järjestelyyn. Siinä sitten pistin miehen kuulusteluun, ja lopulta se myönsi, ettei tahdokaan naimisiin. Syynä oli "mitä ne muutkin miettii.. näin nopeata toimintaa ja kaikkea.."
Tämän jälkeen sovittiin, että siirretään vuodella, ja mies lupasi ja vannoi, ettei enää pidemmälle veny. Vaan kuinkas kävikään. Mies ei ole sittenkään varma onko se ihan hyvä silloinkaan, mitä jos vaikka kahden vuoden päästä kyllästyn häneen..

Syyt ovat vaihdelleet aika laidasta laitaan, mutta aina ne ovat olleet "riittäviä" ettei tartte miettiä naimisiin menoa.

Tässä olen nyt sitten alkanut miettiä, että ehkä se mies ei ole ollenkaan varma, haluaako viettää loppu elämänsä kanssani. Ja mitä enemmän olen miettinyt sitä, sitä enemmän on tullut myös mieleen onko tässä mitään järkeä.. Kannattaako meidän olla yhdessä, jos kerran mies ei ole varma haluaako olla kanssani.
Ja mitä jos kyllästynkin sitten tuohon parin, kymmenen tai neljänkymmenen vuoden päästä. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu. :/
 
alabama


Kuulkaa..älkää painostako tai jankuttako miestä avioliittoon.Kyllä hän varmasti itse tekee aloitteen kun itse haluaa,jos kerran tietää teidän haluavan.Ja jollei halua naimisiin niin ette mene.Meillä juuri mies kosi.Ei kauaa tarvinnut odottaa hänen kosintaansa enkä kertaakaan jankuttanut naimisiinmenosta.
 
Niin että pitää vaan odottaa vuosikaudet, että mies kosii?
Ja kun ei kosi, niin siihen pitää vaan tyytyä? Ei oo kiva ajatus toikaan.
Mä en ainakaan ole täysin onnellinen näin. Kaikki on ok, mutta tieto siitä, että mies ei halua naimisiin kaivelee säännöllisen epäsäännöllisesti.
Saisi edes kunnon perustelut asialle. Mutta kun ei niin ei.
Tietty epävarmuus on aina läsnä. Miksi vain toisen täytyy tyytyä olemaan se "kelpaamaton" aina ja ikuisesti? Varsinkaan kun ilmeisesti sillä miehellä ei ole mitään kunnollista syytä kieltäytymiseen.
Väkisinkin sitä alkaa pyöritellä mielessään mitä kummallisimpia ajatuksia.
Ja todellakaan en ole asiasta jankuttanut miehelle. Mielestäni olisi silti oikeus ja kohtuus saada kunnollinen selitys asialle.
 
Olin edellisessä liitossani avoliitossa miehen kanssa 13v. Kumpikaan ei ollut "naimisiin menevää sorttia", ja meillä oli ihan hyvä niin. Ja kun ero tuli, oli se helppo, kun jaettiin vain tavarat ja siinä se.
Nyt olen naimisissa kahdeksatta vuotta. Nykyinen mieheni kosi melko pian seurustelumme alettua, ja naimisiin menimme seurustelun 1vuosipäivänä.
Nyt vasta ymmärrän, kuinka pyyteettömästi hän minua rakastaa, halusi todella sitoutua minuun. Ei jättänyt edes ns.henkistä takaporttia, jonka avoliitto suo (ja soi myös minulle, kun en paremmasta tiennyt!).
Eli kukapa olisi uskonut, minä olen onnellinen vaimo, enkä avoliitossa haluaisi enää elää päivääkään.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 09.12.2006 klo 16:16 alabama kirjoitti:
Kuulkaa..älkää painostako tai jankuttako miestä avioliittoon.Kyllä hän varmasti itse tekee aloitteen kun itse haluaa,jos kerran tietää teidän haluavan.Ja jollei halua naimisiin niin ette mene.
eri mieltä. meillä mies ajatteli, että mikä ei ole rikki, ei tarvitse korjata. eli kun avoliitossa meni hyvin, niin ei tullut mieleen kosinta. (miehenlogiikkaa...). ja minä taas ajattelin, että kun hyvin menee, niin kohta kositaan ja ja minä vain odotin ja vihjailin. lopulta kerroin kuinka tärkeänä pidin avioliittoa ja nyt ollaan naimisissa. mies jälkeenpäin on kertonut, ettei ollenkaan tajunnut, kuinka iso juttu avioliitto minulle on. eli mikäli en olisi asiasta todella painavaan sävyyn puhunut (okei, loppujen lopuks meni kyllä jo itkun puolelle kun annoin kaikkien patoutumien purkautua...), niin vieläkään ei oltais naimisissa, sillä edelleen menee hyvin.

naimisiinmenon jälkeen mies on välillä tokaissut ihan ihmeissään, että eipä tää parisuhde mihinkään muuttunut (odotti nalkuttavaaa vaimoa) avioliiton myötä eli yhtä mukavasti ollaan yhdessä. eli miehet kai jotenki luulee, et avioliiton myötä naisista tulee karseita vaimoja. mut nyt mieskin on tyytyväinen, kun koko perheellä sama nimi ja muutenki asioita on helpompi hoitaa avioparina ja mm. leskeneläke on turvattu (=ikinä ei tiedä, miten elämässä käy).
 
Totta, ehkä se että nainen naimisiinmenosta puhuu miehelle, ajaa miestä vain kauemmas suhteesta. Mutta itse kun en todellakaan ole avomiehelleni avioliitosta puhunut. Olen sen verran vanhanaikainen, että ajattelen että sen asian esille ottaminen kuuluu miehen tehtäviin. Kun olimme mieheni kanssa 5 vuotta seurustelleet, ajattelin ensi kerran itsekin, että tässä on ihminen, jonka kanssa voisin mennä naimisiinkin. Mieheni ehdotti silloin yhteen muuttamista, muutimme yhteen ja kuvittelin että ennenpitkään tästä seuraisi avioliitto. Kun olimme viisi vuotta asuneet yhdessä, syntyi ensimmäinen lapsi. Lasten "hankkiminenkin" tuli mieheni aloitteesta, ja ajattelin että ehkä mieheni ennenpitkää myös haluaa avioliittoon, kun yhteinen lapsikin. Sitten syntyi toinen ja kolmas lapsi, eikä mieheni kertaakaan ole maininnut avioliitosta. Mieheni halusi perheen, kodin ja kaiken siihen liittyvän, mutta hän ei kuitenkaan halua luopua "vapaudesta". Hän tavallaan halusi kaiken, mitä avioliitto tuo, mutta hän haluaa pitää sen "takaoven" auki varmuuden vuoksi. Itselleni pakosta tulee ajatus, että mikä suhteessa tai minussa on vikana, kun mieheni kaiken jälkeen, edelleen tarvitsee sen takaoven. Itselläni on tavallaan riittämätömyyden ja huonommuuden tunne, jatkuvasti miettii että mikä minussa on vikana? Avoliitossa puolison asema on aina huonompi kuin avioliitossa, avoliitossa ei ole samaa turvallisuutta, minkä avioliitto lain ja oikeuksien mukaan tuo. Tämä avioliitto asia on alkanut mietityttämään, koska kaikki ystäväni ovat jo naimisissa, viimeinen meni viime kesänä. Häissä oli tosi nöyryyttävää olla hääkimpunheitossa, kun ympärillä oli "oikeita sinkkuja" tai naisia, joilla ei ollut vielä lapsia. Itse olen niin kauan jo perheenä elänyt, että en oikein kokenut kuuluvani siihen joukkoon. Jauhan tätä asiaa nyt täällä, koska miehelleni en halua asiasta puhua, hän voi kokea sen painostamisena. Ystävieni kanssa taas en halua tästä puhua, koska he yleensä kun porukalla nähdään, aloittavat sen että: milloinkas teidän häät on? Miksi te ette mene naimisiin? Olis kivaa kun päästäis pitämään polttareita? jne. Itsestäni nämä utelut tuntuvat tosi nöyryyttävinä, tilanteesta johtuen. Tuntuu nöyryyttävältä tunnustaa, että mies ei halua naimisiin, tavallaan kuin sanoisin että en kelpaa vaimoksi.
 
Mietiskelijä
No hitsi!

Älä anna kavereittesi painostaa tai nöyryyttää sinua. Ei ole sinua kohtaan reilua jos joudut sellaisia kuuntelemaan. Oletko näistä asioista keskustellut miehesi kanssa? Jospa hän ei olekaan ymmärtänyt kuinka tärkeä asia avioliitto sinulle on ja kun kaveritkit kyselevät. Älä kuitenkaan anna kavereitten painostus olla syynä avioliittoon. Kerro, että haluat kunnolla sitoutua ja virallistaa hienon elämänne ja rakkautenne koko maailman nähden.

Mietin myös sitä valitettavaa tosiseikkaa, että miksi ihmeessä kosinta kuuluu miehen hommiin. Elämme oikeasti sellaista aikaa, että molemmat osapuolet vapaasti voivat kosia. Ymmärrän jos ajatus tuntuu vieraalta joillekin, mutta mieti sitäkin vaihtoehtoa, että sinä kosisit miestäsi. Järjestä jokin hieno illallinen, lapset jonnekin hoitoon ja olkaa kahdestaan, nauttikaa toisistanne. Eikös se olisi otollinen hetki kosia rakastaan?

Tämä on vain ehdotus miten asiaa voisit saada eteenpäin, ei ole pakko tehdä juuri näin. Suosittelen kuitenkin, että puhut miehesi kanssa, koska asia on sinulle tärkeä ja selvästikin vaikuttaa onneesi.

Tsemppiä sinulle!
 
Minä olen - taas - päättänyt olla puhumatta miehelle
1) häistä
2) lapsista
Ärsyttää inistä ja pyytää siltä sellaista, mitä se ei ole valmis antamaan. Ja ärsyttää, ettei se osaa antaa edes kunnon syitä miksi "ei".

Mutta en ole kyllä sitäkään mieltä, että pitäisi vain kiltisti odottaa, jos herra suvaitsisi joskus kosiakin. Koska silloin voi joutua odottamaan loppu elämänsä. Miksi ei saisi kumppaninsa kanssa keskustella niistä asioista mitä oikeasti elämältään ja suhteeltaan haluaa ja odottaa?

Oli hyvä(vaikka toki olen pahoillani muiden samaisesta tilanteesta) kuulla, että nämä "mitä minussa/tuossa/suhteessa on vikana, kun ei kosintaa jo kuulu" ovat normaaleita. Olin meinaan jo miettinyt sitäkin, että pitääkö sitten tehdä miehelle palvelus ja kerätä kamat ja häipyä, jos sille kerta on niin kamala ajatus, että ollaan yhdessä. (Tottakai, kun jotain alkaa ajatella, täytyy se ajatus myös viedä loppuun. ;) )
Sen olen kuitenkin tehnyt miehelle selväksi, että jos hän tahtoo saada lapsia, saa hän luvan myös osoittaa haluavansa olla kanssani aina.
 

Yhteistyössä