Avioliitossa toisella on kaikki hyvin ja toisella ei ole?

Minulle ei teksteistä valjennut, oletteko kuinka paljon keskutelleet asioista, muuten kuin eromielessä?

Omissa parisuhteissani (liikaa päätä seinään lyöneenä) olen oppinut, että miehet eivät ole ajatuksenlukijoita. Heille pitää oikeasti sanoa, NYT minä HALUAN että teemme NÄIN, ei niin että ois kiva jos joskus tekisimme jotain kivaa yhdessä. Hyvin täsmällisiä käskyjä, niin menee paremmin perille. Tiedän, se ei ole sama asia kuin jos mies oma-alotteisesti niitä kivoja juttuja ehdottaa, mutta kun tarpeeksi kauan kouluttaa niin ehkä sieltä joskus oma-alotteisestikin tulee niitä kukkia tms.

Laita vaikka miehen puhelimeen muistutuksia tasaisin väliajoin tyyliin; vie vaimo teatteriin! Osta kukkia! Kerro ääneen että rakastat ja arvostat!

Tai kirjoita kirje ja anna miehelle aikaa, mutta pyydä että vastaa kaikkiin kohtiin, kirjoittamalla. Käykää sitten yhdessä läpi molempien tekstit ja keskustelkaa lisää millaisia ajatuksia ne herättävät.

Mitä mieltä mies olisi parisuhdeterapiasta? Avioliittoleiristä?

Komppia Kattilakeijulle.

 

Olemme puhuneet paljonkin. Aikaisemmin keskustelleet, nyttemmin huutaneet Terapiaan mies suostuisi, mutta minua ajatus pelottaa.

Kirjettä voisin kokeilla, mutta tiedän että miehellä on ensin tärkeämpiä asioita mitä tehdä kuin vastata minulle. Parin viikon päästä hän ehkä vastaa. Mitä teen sen kaksi viikkoa? Muistutus puhelimeen sai hymyn huulilleni. Se voisi toimia, jos tilanne ei olisi näin lukkoinen.

Anna miehelle vaikka kaksi päivää aikaa vastata kirjeeseesi. Kerro, että vastaaminen olisi TODELLA TÄRKEÄÄ sinulle ja että jos et vastausta saa, se kertoo hänen tunteistaan sinua kohtaan ja siinä kohtaa voit alkaa miettimään omia ratkaisujasi. Ei kai kukaan tässä kohtaa oikeasti jättäisi vastaamatta jos toista rakastaa ja haluaa yhteiselon jatkuvan? Kokeile ainakin, ethän mitään menetä.

Mikä siinä terapiassa sinua pelottaa, etenkin jos mies on siihen suostuvainen? Parhaassa tapauksessa löydätte toisenne uudestaan ja keskusteluyhteys avautuisi paremmin, "pahimmassakin" tapauksessa tajuatte yhteisymmärryksessä miksi liittonne ei toimi ja saatte eron hoidettua siististi ja niin että siihen liittyvät tunteet on käsitelty.

 

Olen aika loppu jo tähän tilanteeseen, jossa siis minua suoraan sanoen kyrsii miehen haluttomuus seksielämässä ja aloitteettomuus muuten.

Miehellä on kaikki hyvin ja "hän vain on tällainen".

Minä olen ääriäni myöten kyllästynyt olemaan se, joka viimekädessä päättää, huolehtii lasten päivärytmeistä, lääkäreistä, kyläilyistä, ruoanlaitosta, siivouksesta. Mies kyllä tekee omia juttujaan, fiksaa pihaa ja taloa ja käy sukulaisilla lasten kanssa. Hän siivoaa, jos kehotan tekemään niin. Hän tekee ruokaa kerran kuussa kun ensin olen monta kertaa pyytänyt: keittää purkkihernekeittoa ja sanoo, että tämä on se minkä hän osaa, ota tai jätä. Hän ei ehdota yhteistä leffailtaa, ei ulkona syömistä, ei mitään. Minä jos ehdotan, kaikki käy. "Ihan kiva on mennä syömään mutta minusta on kiva olla kotonakin". "Ihan sama, mennään vain". Mies kyllä sanoo nauttivansa seurastani, mutta saattaa myös ravintolaillallisen jälkeen todeta että kallista oli, nyt suoraan kuukausi makaronia. Eikä ymmärrä, miksi minulle tulee tuollaisista kommenteista paha mieli.

Seksielämä, joo... miehelle riittää seksi kerran kahdessa viikossa. Hän ei ole kokeilunhaluinen, ei intohimoinen eikä hän syty yleensä mistään, mitä yritän. Itsetuntoni on jo aika palasina tämän suhteen, eikä omaa oloani auta kun muistan, miten kahdessa aikaisemmassa suhteessa ongelmista huolimatta eksät sentään halusivat minua ja näyttivät sen myös. Mies sanoo, että haluaa mutta ei tee asian eteen mitään muuten kuin sen kaksi kertaa kuussa kun ollaan jo valmiiksi sängyssä Muualla ei meillä seksiä sitten harrastetakaan.

Jos väläytän erosta, mies raivostuu ja menee lukkoon, sanoo vain että haluan rikkoa lapsilta (kaksi lasta, 2v ha 4v) kodin. En tiedä enää mitä tehdä. Mies suuttuu ja sanoo, että miksi en vain voisi olla tyytyväinen? Enkä minä tiedä, miksi en voi olla. En vain ole.

Olen ihan umpikujassa ja ahdistaa. En halua rikkoa lasten kotia, mies on hyvä isä ja hänen kanssaan oli ainakin ennen mukavaa ennen kuin aloin ahdistua siitä että minä teen kaiken ajatustyön. Mitä minä teen? Mitä sinä tekisit?

kuin minun suustani viime kesänä! meillä tilanne kärjistyi siihen että mä vaan äksyilin miehelle(siis ku haluttomuudesta ei voinu puhua) ja sitte toi asenne muutenki, mä vaan oon tällänen,en mä mitään voi tehä.

jos suutuin jostain mies nosti kädetpystyyn tyyliin enhän mä voi enään tälle mitään.

lopulta halusin sen eron.. kun muutama vuosi oltiin menty tuolla konseptilla(sitä ennen kyl seksii paljon enemmän). no mies lähti ja minä näin kuinka lapset hajos, ja hajosin itsekkin... mutta mies ei halunnut tulla takas.. nyt mua ahdistaa lähes joka päivä tää tilanne,vieläkin vaikka puoli vuotta on mennyt. en mä halua tätä..

mun kaikki muut tunteet jotenki katos sen turhautumisen ja vihan alle.. sit ku pato murtui.. murtui kaikki. rakastan häntä yhtä... kolahtipa postiluukusta avioeropaprut(1-vaihe) se oli siinä. mulle jäi vain muistot ja kaipaus. Jkoa päivä kaduttaa etten aiemmin nnähnyt sitä kaikkea hyvää.kaikki kietoutui lopulta vain niiden ongelmien ympärille..

 

Ennen eropäätöstä ehdotan myös että käyt lukemassa vaikkapa MLL:n sivuilta aiheesta lapset ja avioero.

Eropäätös kun vaikuttaa lapsiin, vaikka kuinka nainen ajattelisi, että minun elämä ja minun oikeus ja minäpä tässä olen oikeutettu saamaan mieheltäni mitä haluan ja mitä mies ilmeisimmin ei minulle anna...

(Onko tää jokin peniskateuden muoto ehkä?)

 

[QUOTE="isipappa";28655139]Annahan olla viimeinen kerta kun sinä saatanan vähä- älyinen vajakki puhut ex- vaimostani tuolla tavalla.

[/QUOTE]

Täällä saa kuka tahansa puhua sinun paskasta huoravaimostasi IHAN MITÄ VAAN.

 

[QUOTE="isipappa";28655102]Minä en suostu puhumaan ex- vaimostani tuolla tavalla, joten et muuten puhu sinäkään.
[/QUOTE]

Miten niin "et muuten puhu"? Sama kuin minä sanoisin että sinä et muuten kirjoittele tälle palstalla nyt etkä tulevaisuudessa yhtään mitään. Näillä komentelemisilla ei ole täällä yhtään mitään merkitystä.

 

mun mies oppi oma-aloitteisuutta tämän kesän aikana(hah vähän myöhään kun kerta haluaa olla tuleva ex mies), mut kuitenkin,en tiedä miksei aiemmin ole toiminut.

mutta tilanne meni näin: mulla käsi paketissa,turhauduin kun en saanu jotain pulloo auki yhdellä kädellä mies vaan kattoo mun eptoivoista yritystä. sanoin miehelle että no vois sitäauttaakkin. mies siihen että vois pyytää. minä miehelle: joskus voi auttaa ja tehdä omatoimisesti asioita,vaikkapa tarjota apuaan, niin minäkin teen monesti.

meni pari päivää niin mieshän teki pyytämättä asioita ja tuli avuksi.. avasi jopa karkkipussin valmiiksi :O siis eii oo koskaan tehnyt vastaavaa...tai ainakaan viimeseen 6vuoteen..

tuntu aika hyvältä, kerroinki sen miehelle

vaan mitäpä ne muutokset nyt auttaa..enään johan mä yritin muutaman vuoden puhua että pienetki teot osoittaa välittämistä ja että asioista tarttee puhua,se auttaa..

ja hei jos sun miehes on valmis menee pariterapiaan,niin älä aikaile,aamulla puhelin käteen soitat ev.lut seurakunnan pariterapeutille ajan! te voitte vielä selvitä ja asiat voi viel muuttuu... miehelle tekee hyvää kuulla vieraan suusta asioita..itekkin saattaa oppia uutta!

sä saatat pelätä,se saattaa hävettää,mut isompi häpeä on ajaa suhde eroon!

 

Jotkut ihmiset ovat tosiaan ihan yhtä tyytyväisiä Rivieralla, kotisohvalla kuin lähi-Rossossa illallisellakin. Onnellisuus ei ole heillä kiinni siitä, mitä he tekevät. lTasaisuus, kunnianhimottomuus ja tyytyminen hiljaiseen elämään voi rassata joitakuita, mutta jos miehesi sanoo, että kaikki on hänen mielestään hyvin, se on todennäköisesti totta. Se, mistä voi ja kannattaa älähtää, on miehen haluttomuus tai kyvyttömyys edistää sinun onnellisuuttasi.

Älä aseta miehen tai lasten onnellisuutta omasi edelle. Kaikilta vaaditaan vastaan tulemista, ei vain sinulta.

 

[QUOTE="vieras";28654727]Oletko n 30vuotias?

Mulle tuli tuollainen olo muutama vuosi sitten. On kuin kirjottaisit minun elämästäni ja tunteistani silloin. Jälkeenpäin tajuan, että kyse oli enemmän minun ikäkriisistäni kuin miehestäni. Minulle tuli valtava tarve tulla arvostetuksi ja halutuksi. Enää ei riittänyt se, mikä aiemmin oli riittänyt.

Minä lopulta ihastuin toiseen mieheen, mutta en koskaan tehnyt asialle mitään. Ja se toinen mies ei siis asiasta tiennyt. Aloin pitää itsestäni parempaa huolta, pukeuduin kauniisti, laitoin itseni nätiksi. Muutenkin koko olemukseni muuttui ja mies huomasi muutoksen. Hän huolestui. Kerroin ihastuksestani ja siitä kuinka koen itseni täysin itsestään selvyydeksi tässä suhteessa hänen kanssaan. Tällä kertaa mies kuunteli. Puhuimme ja puhuimme. Me molemmat päätimme alkaa panostamaan suhteeseemme. Ja intohimo palasi. Sitä riittää edelleen. Emme enää aio luisua siihen passiiviseen tilaan missä olimme.

Yrittäkää puhua![/QUOTE]


mulla muuten kans oli joku ikäkriisi että tätäkö todella haluan ja todellakin enempi ehkä sitä omaa kriisiä..onks tää yleistäkin :O

no sun mies puhui! sillä on iso merkitys kun ratkotaan ongelmia

 

Lasten lapsuus viemäriin kun ei ole aikuisilla ilhmisillä malttia vähäsen odottaa toista mutkassa.

 

En koko viikon, mutta puolet kyllä. Mies ei hoida puolia mistään, vaan minä hoidan suurimman osan kaikesta. Autoa ei tarvitse fiksata, se on uudehko. Pihaa täytyy laittaa kyllä mutta minä hoidan sitä myös. Ihan ymmärrettävää että tartut tähän, mutta mies ei yksinään elätä. Itse saan kotihoidontuen ja lapsisilien isäksi pientä "kuukausirahaa" joka kattaa yhtiövastikkeen, puolet ruoista ja omat konsertti- ja vaatemenoni.

Hyväosaisen ongelma varmaan sitten, mutta ihan yhtä todellisen onneton olen kuin varaton nainen voi avioliitossaan olla, jos oma miehensä ei häntä halua. On aivan turha vedota hyväosaisuuteen ja lytätä haluni sillä. Jos olen vaikea, olen mutta kuten olen jo varmaan kolme kertaa tässä ketjussa sanonut:

Minä olen yrittänyt.

Nimenomaan hyväosaisen ongelma. Onneton toki saa olla, mutta tarkoitus oli herätellä huomaamaan, että sulla on elämässä isot asiat tosi hyvin. Sekin, että miehesi on halukas lähtemään terapiaan, kertoo mun mielestäni tosi positiivista miehestäsi: hän on halukas kommunikoimaan ja puhumaan asioista.

Mene ihmeessä terapiaan, yksin tai yhdessä. Näitä samoja asioita siellä parisuhdeterapiassakin sitten puhutaan: miten kotityöt jaetaan reilusti, miten raha-asiat jaetaan reilusti, miten kommunikoidaan reilusti (ei huudeta eikä varsinkaan uhkailla avioerolla)...

Perheen rikkominen lapsilta sen vuoksi, että äiti ei saa tarpeeksi seksiä eikä toteuttaa itseään, ei mun mielestäni ole vastuullisen aikuisen ihmisen käytöstä.

 

[QUOTE="Vieras";28655709]

Perheen rikkominen lapsilta sen vuoksi, että äiti ei saa tarpeeksi seksiä eikä toteuttaa itseään, ei mun mielestäni ole vastuullisen aikuisen ihmisen käytöstä. [/QUOTE]

Viisaasti sanottu. Varsinkin kun "pelottaa" mennä terapiaan - mikäköhän pelottaa. Että joutuisikin kattomaan itteään peilistä?

 

Viisaasti sanottu. Varsinkin kun "pelottaa" mennä terapiaan - mikäköhän pelottaa. Että joutuisikin kattomaan itteään peilistä?

Palasin vielä lukemaan, vaikka ei ehkä olisi pitänyt. Mutta kyllä pidän itseäni ja omia tarpeitani tärkeänä myös, en sellaisina maton alle lakaistavina pikku juttuina. En ole sellainen, jonka voi laittaa hyllyn päälle odottamaan parempia aikoja.

Ehkä joku ymmärtää tämänkin ajatuksen.

 

Entä jos unohtaisit vähäksi aikaa sen avioliiton vatvomisen? Teet asioita joista pidät, tulet paremmalle tuulelle. Lakkaa vähäksi aikaa yrittämästä niin kovasti olla onnellinen. Teet joka päivä jotain josta tulet hyvälle mielelle. Ei sen tarvii iso juttu olla. Mulla oli kotiäitivuosina monesti päivän paras hetki kun lapset oli koulussa ja pienet päikkäreillä niin join rauhassa kahvia ja luin uutta lehteä. Pieni asia, joka saa tyytyväiseksi.
Käy joka päivä lenkillä. Se saa hyvälle tuulelle, vaikka ensin ei huvittaisikaan. Mutta kun saa lähdettyä niin lenkin jälkeen on hyvä olla. Lapset voi otta mukaan pyörillä tai rattaissa.
Kun olet itsesi kanssa sinut ja pidät itsestäsi on miehelläsikin helpompi olla kanssasi. Ei susta kukaan muukaan tykkää jos et itse tykkää itsestäsi.

 

Ei hän tätä sano, ellen itse sitä kysy

Juuri noin pelkään hänen ajattelevan. Että kaikki menisi liian hankalaksi (hänen kannaltaan) jos lähtisin. Asunto pitäisi hänen vaihtaa pienempään ja niin edelleen. Lasten kanssa hän viihtyy, ottaa mukaan heitä. Mutta hän ei ymmärrä, miksi minä haluaisin välillä olla ihan yksin. Tai miksi nyt aina vaan enemmän ja enemmän olen kiukkuinen ja väsynyt kaikkeen.

Eroajatus saa hänet suunniltaa tosiaan. Hän menee ihan lukkoon ja poistuu paikalta. Se ei varsinaisesti tuo minulle sitä kuvaa, että hän haluaisi juuri minun kanssa olla, vaan että minä olen kodinhoitaja eikä tietenkään kukaan luovu saavutetuista eduistaan helpolla.

Ja siitä seksielämästä. Joskus haaveilin, että hän vain tulisi ja ottaisi minut. Mutta ei, ei koskaan.

Sun pitää ymmärtää, että ne miehet, jotka "ottavat" naisen, vievät ravintolaan ja muutenkin tekevät kaikki päätökset, eivät ole niitä samoja miehiä, jotka ovat hyviä lasten kanssa, päästävät sinut hymyillen baanalle tyttöjen kanssa ja ahdistuvat eroajatuksesta.

 

Olemme puhuneet paljonkin. Aikaisemmin keskustelleet, nyttemmin huutaneet Terapiaan mies suostuisi, mutta minua ajatus pelottaa.

Kirjettä voisin kokeilla, mutta tiedän että miehellä on ensin tärkeämpiä asioita mitä tehdä kuin vastata minulle. Parin viikon päästä hän ehkä vastaa. Mitä teen sen kaksi viikkoa? Muistutus puhelimeen sai hymyn huulilleni. Se voisi toimia, jos tilanne ei olisi näin lukkoinen.

Oletko keskustellut aina samaan tyyliin, samoilla argumenteilla ja samalla asenteella, samoja asioita toistaen? Jos se ei ole toiminut aiemmin, mikset kokeilisi kokonaan uutta tyyliä? Miehille ei voi puhua samalla tavalla kuin naisille. Mies ottaa kaiken kirjaimellisesti eikä osaa lukea rivien välistä yhtään. Kun sanot jotain, sen pitää ola yhtä selkeästi muotoiltua, kuin jos kirjoittaisit oppikirjaa. Kerro siihen tyyliin, mikä sinua suhteessanne vaivaa ja mitä täsmälleen ottaen haluaisit miehen tekevän. Ja jos mies sitten todellakin tekee jotain mitä toivoit, osoita selkeästi, että se tekee sinut onnelliseksi: sano se suoraan ja hymyile. Tämän pitäisi saada ajan mittaan positiivinen kierre aikaiseksi. Jos niin ei käy, sitten joudut eroamaan. Mutta älä tee mitään hätiköityä, jota saattaisit katua. Jos kerran aiot olla sitten yksin kuten sanoit, niin mikä kiire sinulla on rikkoa lasten kotia?

 

Palasin vielä lukemaan, vaikka ei ehkä olisi pitänyt. Mutta kyllä pidän itseäni ja omia tarpeitani tärkeänä myös, en sellaisina maton alle lakaistavina pikku juttuina. En ole sellainen, jonka voi laittaa hyllyn päälle odottamaan parempia aikoja.

Ehkä joku ymmärtää tämänkin ajatuksen.

Vähän kyllä veikkaan, ettei kellekään tässä ketjussa ole jäänyt epäselväksi, että sinä ja sinun tarpeesi ovat sinulle tosi isoja ja tärkeitä juttuja. Niistä muista jutuista täällä on sulle kirjoitettu siksi, että huomaisit elämässäsi olevan muitakin tärkeitä juttuja kuin omat tuntemuksesi ja se oma itsesi. Sun elämäsi draama on se, että miehesi lähtee aamulla töihin koskematta suhun, ja tykkäät kovasti kieriskellä tässä surussa. Samaan aikaan sun lastesi draama voi olla poissaoleva ja epävakaa äiti, jonka luona ei ole turvallisen tuntuista olla.

 

Äitimyyttiin kuuluu ajatus, että hyvä äiti asettaa aina muiden tarpeet omiensa edelle. Mieheltä tai varsinkaan lapsilta ei saa vaatia samanlaisia kompromisseja ja joustamista kuin naiselta. Ne päivät, jolloin onnellisuuden tavoittelu oli oman elämän tarkoitus, jäivät taakse äitiyden myötä. Nyt perheyksikön onnellisuuden on oltava naisen elämän ykkösasia.

Kuvottavaa.

 

Palasin vielä lukemaan, vaikka ei ehkä olisi pitänyt. Mutta kyllä pidän itseäni ja omia tarpeitani tärkeänä myös, en sellaisina maton alle lakaistavina pikku juttuina. En ole sellainen, jonka voi laittaa hyllyn päälle odottamaan parempia aikoja.

Ehkä joku ymmärtää tämänkin ajatuksen.

Siellä terapiassahan se juuri voisi onnistua, ei lakaistaisi maton alle, mutta sinua pelottaa. Miksi? Kyllä hyvin voin ymmärtää, että pelottaa, mutta se miksi, on tärkeä kysymys.

 

Sun pitää ymmärtää, että ne miehet, jotka "ottavat" naisen, vievät ravintolaan ja muutenkin tekevät kaikki päätökset, eivät ole niitä samoja miehiä, jotka ovat hyviä lasten kanssa, päästävät sinut hymyillen baanalle tyttöjen kanssa ja ahdistuvat eroajatuksesta.

Ikävän totta!

 

Äitimyyttiin kuuluu ajatus, että hyvä äiti asettaa aina muiden tarpeet omiensa edelle. Mieheltä tai varsinkaan lapsilta ei saa vaatia samanlaisia kompromisseja ja joustamista kuin naiselta. Ne päivät, jolloin onnellisuuden tavoittelu oli oman elämän tarkoitus, jäivät taakse äitiyden myötä. Nyt perheyksikön onnellisuuden on oltava naisen elämän ykkösasia.

Kuvottavaa.

Viis naisen seksuaalisista haluista, toivomuksesta että olisi arvostettu ja että toiveet otettaisiin huomioon. Siitähän ap puhuu. Puhuuko hän monen muunkin äidin äänellä tässä, mutta muut taistelevat vastaan? Eihän hyvä äiti tosiaan halua seksiä tai elämää miehensä kanssa kaksin!

Itse olen edelleen sitä mieltä, että parempi kaksi tasapainoista, elämään tyytyväistä aikuista ja kaksi kotia, kuin yksi kotinja onnettomat aikuiset. Ydinperheajattelu on ihmeen tiukassa, vaikka onnellisia elämiä on niin monissa muissakin muodoissa.

 

Aloittaja vaikuttaa hieman epätasapainoiselta. Ei ole tyytyväinen itseensä ja omiin valintoihinsa, ja kohdistaa sen mieheensä.

 

Anna miehelle vaikka kaksi päivää aikaa vastata kirjeeseesi. Kerro, että vastaaminen olisi TODELLA TÄRKEÄÄ sinulle ja että jos et vastausta saa, se kertoo hänen tunteistaan sinua kohtaan ja siinä kohtaa voit alkaa miettimään omia ratkaisujasi. Ei kai kukaan tässä kohtaa oikeasti jättäisi vastaamatta jos toista rakastaa ja haluaa yhteiselon jatkuvan?

Tietenkään tätä ongelmaa ei pidä hoitaa mitenkään reilusti esim. menemällä ennalta sovittuna aikana terapiaan, jossa kumpikin osapuoli saa varmasti äänensä kuulumaan. Tietysti ongelma täytyy hoitaa niin, että mies altavastaajana saa osallistua asian käsittelyyn
a) vain vastaamalla rouvan ennalta määräämiin kysymyksiin
b) kirjallisesti, jotta kaikkia vastauksia voi väännellä ja löytää lisämerkityksiä
c) kirje annetaan ap:n määräämänä hetkenä mahdollisimman kiireiseen aikaan ja
d) ohjeistuksena vihjailu siitä, että jos mies ei toimita haluttuja vastauksia haluttuun aikaan mennessä, kannattaa alkaa suunnitella eroa.

Jotta reilukerho on täydellinen, täytyy tietysti muistaa myös muotoilla oikeat kysymykset.
Vääriä kysymyksiä / tehtävänantoja: Kerro parisuhteestasi. Mitkä ovat parisuhteesi voimavarat?
Oikeita kysymyksiä: Miksi olen mielestäsi ruma ja epämiellyttävä? Haluaisitko minua enemmän, jos olisin laihempi? Milloin lakkasit rakastamasta minua?

Terapiaan ei tietenkään kannata mennä, sillä siellä ilkeät ihmiset kaivelisivat kaikkea epäoleellista ja epämukavaa, ja saattaisi jopa joutua näkemään muita näkökantoja ja kasvamaan ihmisenä. Olemmehan mieluummin oikeassa kuin onnellisia.

 

[QUOTE="Cassiopeia";28657472]Viis naisen seksuaalisista haluista, toivomuksesta että olisi arvostettu ja että toiveet otettaisiin huomioon. Siitähän ap puhuu. Puhuuko hän monen muunkin äidin äänellä tässä, mutta muut taistelevat vastaan? Eihän hyvä äiti tosiaan halua seksiä tai elämää miehensä kanssa kaksin!

Itse olen edelleen sitä mieltä, että parempi kaksi tasapainoista, elämään tyytyväistä aikuista ja kaksi kotia, kuin yksi kotinja onnettomat aikuiset. Ydinperheajattelu on ihmeen tiukassa, vaikka onnellisia elämiä on niin monissa muissakin muodoissa.[/QUOTE]

Ap nyt on mielestäni hyvin kaukana uhrautuvasta äidistä saati tasapainoisesta ihmisestä. Mun näkökulmastani epävakaat ihmiset ovat onnettomia ihan vain siksi, että he ovat epävakaita. Ap:lla on täysi vapaus toteuttaa itseään ja hänen toivomuksiaan on enemmänkin kuin otettu huomioon. Siippahan on käsittääkseni selkeästi ilmaissut, että hänestä seksi parin viikon välein on juuri sopivasti. Ja se on vallan normaalia ja ok. Kenenkään ei pitäisi tulla painostetuksi seksiin, kuten ap:n mies tässä on. Se on ihan vaan julmuutta ja henkistä/seksuaalista väkivaltaa miestä kohteen. Erityisen törkeää on uhkailla perheen rikkomisella, jos ei seksi ala maittamaan.

En vaan suostu näkemään tuossa mitään sorretun äitiä vaan pikemminkin itsekeskeisen ja vaativan naisen, jolta uupuu kyky asettua muiden asemaan.

 

Tosiaan täällä palstoilla on aika paljon äiti-ihmisiä, ehkä myös muutama isä-ihminen, jotka ovat tutustuneet naisen psyyken kehitykseen ja tarpeisiin nimenomaan LAPSEN näkökulmasta
- ja jeesus sitä äitikatkeruuden määrää. Kovin niukasti näyttää olevan ymmärrystä todellakin sille, että äitini se vaan toteuttelee tarpeitaan, onneksi minulla on sellainen äiti. Pikemminkin omia tarpeitaan toteutteleva äiti on narsisti paskiainen joka on pilannut miehensä, tyttärensä ja lastenlasten elämän - ja omansakin...