Luulen, että olisin onnellisempi yksin. Nyt koen avioliiton ja kumppanuuden jonkinlaisena taakkana, jota joudun raahaamaan mukanani. Mieheni ei vaadi minua tilille menemisistäni ja tekemisistäni, mutta siitä huolimatta tuntuu kuin olisin kahlittuna ja vangittuna, eikä tunne ole mukava.
En myöskään kykene tuntemaan rakkautta miestäni kohtaan. Pidän häntä hyvänä tyyppinä, mutta miellän hänet kaverikseni. Nyt lähinnä suututtaa ja turhauttaa se ajatus, että hänen pitäisi olla se henkilö, jota "palvon" ja josta haluan pitää huolta loppuelämäni. En myöskään halua hänen huolenpitoaan minua kohtaan.
Toivoisin, että parisuhteessa/avioliitossa voisi tehdä asioita yhdessä puolisonsa kanssa. Esimerkiksi jokin yhteinen harrastus, perinne, tapa tms. Meidän mieltymyksemme ja harrastuksemme poikkeavat toisistaan niin radikaalisti, ettemme yksinkertaisesti löydä yhteistä mukavaa tekemistä. Niinpä elämme yhteistä elämää ainoastaan kotimme seinien sisäpuolella, muuten menemme omia menojamme yksin. Minä harrastan omia juttujani, mies omiaan. Minä vietän aikaani omien kavereitteni ja ystävieni kanssa, ja mies omiensa. "Pariskuntatilaisuuksissa" käyn yksin.
Mieheni kyllä kuuntelee ja ymmärtää minua. Hän on valtavan ihana persoona, mutta en pysty kuvittelemaan itseäni avioliitossa hänen kanssaan loppuelämääni. Hänen upeaan persoonaansa alkujaan ihastuinkin, mutta näköjään se ei tunnu riittävän tai siinä ei ole tarpeeksi perustaa liitollemme. Olemme kyllä puhuneet näistä asioista, ja mieskin on useimmiten samaa mieltä. En haluaisi hänenkään hukkaavan elämäänsä minun kanssani, sillä näillä tuntemuksilla en pysty olemaan hänelle sellainen vaimo kuin hän ansaitsisi. Jokainen ansaitsee pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää.
