"Juudit"
Mulla oli tänään jälkitarkastus neuvolassa ja sinne piti täyttää se mielialakysely... päätin täyttää sen suht totuudenmukaisesti ja ottaa asian mikä mua on vaivannut jo kauan puheeksi..
Epäilen siis, että kärsin jonkinasteisesta ahdistuneisuushäiriöstä. Tätä on jatkinut jo jonkin aikaa, varmaan viitisen vuotta (?) välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Pelkään eniten omaa sairastumista ja jokainen kyhmy/vihlaisu merkitsee aina pahinta. Pelkään myös lasteni puolesta ja välillä ahdistuksen ollessa pahimmillaan nukkumaan meneminen pelotti ja esimerkiksi ahdisti päästää lapsia ja miestä yksin autoilemaan.
Käytin rahaa omalla mittapuulla aika paljon ennen tätä raskautta lääkäreihin, koska mun oli pakko käydä lääkärillä kun pelkäsin sairastuneeni, enkä kehdannut mennä (koska järjellä tiesin että kaikki on varmaan ok) enkä kuitenkaan voinut odottaa oireideni kanssa julkisella puolella.
Mulla on myös jonkinasteisia pakko ajatuksia, pakko esim.tehdä joitain asioita tietyllä tavalla tai jotain pahaa voi tapahtua (tää ei kyllä ole oikeasti niin pahaa kuin kuulostaa, mutta onhan se henkisesti kuluttavaa).
No niin, pitkä juttu tulee siis, mutta tänään tosiaan yritin ekaa kertaa sanoa asiasta ns.ammattilaiselle ja sain kerrottua että välillä pelottaa ja ahdistaa oma terveys ja lasten... ja mua alkoi valtavasti itkettää, mikä hankaloitti asiaa. Täti sitten varovasti kyseli että onko masennusta tms. ja sen kielsin, sitä tää ei oo, olen varma. Pääasiassa pystyn elämään ihan normaalisti, nautin vauvasta ja lapsista ja suunnittelen innoissani elämää ja juttuja eteenpäin ja oon ihan onnellinen.
No, neuvoi sitten soittelemaan psykologille jos yhtään siltä tuntuu.
Mä tiedän että tän 'taudin' oireenkuvaan kuuluu se että suun auki saaminen on hankalaa, toikin tuntui niin kamalalta vaikka en ees oikeastaan avautunut, että olo oli jopa se että parempi velloa tässä kun ajatus psykologille soittamisesta ja puhumisesta saa ahdistumisen päälle.
Mutta se nyt kaduttaa että kun tää ei ollut mun oma täti ja mietin että mitäköhän se nyt kirjoitti papereihin musta/meistä... lukeekohan siellä että äiti on masentuneen oloinen tms.... hoidan lapset ja kodin kuitenkin hyvin eikä tätä 'vikaa' musta edes huomaa koska osaan peittää sen niin hyvin.
Anteeksi tämä valtava vuodatus, mutta jotenkin avautuminen tällein anonyymina nettipalstalle helpottaa jonkun verran.
Ja jos täältä kohtalotovereita löytyisi...?
Epäilen siis, että kärsin jonkinasteisesta ahdistuneisuushäiriöstä. Tätä on jatkinut jo jonkin aikaa, varmaan viitisen vuotta (?) välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Pelkään eniten omaa sairastumista ja jokainen kyhmy/vihlaisu merkitsee aina pahinta. Pelkään myös lasteni puolesta ja välillä ahdistuksen ollessa pahimmillaan nukkumaan meneminen pelotti ja esimerkiksi ahdisti päästää lapsia ja miestä yksin autoilemaan.
Käytin rahaa omalla mittapuulla aika paljon ennen tätä raskautta lääkäreihin, koska mun oli pakko käydä lääkärillä kun pelkäsin sairastuneeni, enkä kehdannut mennä (koska järjellä tiesin että kaikki on varmaan ok) enkä kuitenkaan voinut odottaa oireideni kanssa julkisella puolella.
Mulla on myös jonkinasteisia pakko ajatuksia, pakko esim.tehdä joitain asioita tietyllä tavalla tai jotain pahaa voi tapahtua (tää ei kyllä ole oikeasti niin pahaa kuin kuulostaa, mutta onhan se henkisesti kuluttavaa).
No niin, pitkä juttu tulee siis, mutta tänään tosiaan yritin ekaa kertaa sanoa asiasta ns.ammattilaiselle ja sain kerrottua että välillä pelottaa ja ahdistaa oma terveys ja lasten... ja mua alkoi valtavasti itkettää, mikä hankaloitti asiaa. Täti sitten varovasti kyseli että onko masennusta tms. ja sen kielsin, sitä tää ei oo, olen varma. Pääasiassa pystyn elämään ihan normaalisti, nautin vauvasta ja lapsista ja suunnittelen innoissani elämää ja juttuja eteenpäin ja oon ihan onnellinen.
No, neuvoi sitten soittelemaan psykologille jos yhtään siltä tuntuu.
Mä tiedän että tän 'taudin' oireenkuvaan kuuluu se että suun auki saaminen on hankalaa, toikin tuntui niin kamalalta vaikka en ees oikeastaan avautunut, että olo oli jopa se että parempi velloa tässä kun ajatus psykologille soittamisesta ja puhumisesta saa ahdistumisen päälle.
Mutta se nyt kaduttaa että kun tää ei ollut mun oma täti ja mietin että mitäköhän se nyt kirjoitti papereihin musta/meistä... lukeekohan siellä että äiti on masentuneen oloinen tms.... hoidan lapset ja kodin kuitenkin hyvin eikä tätä 'vikaa' musta edes huomaa koska osaan peittää sen niin hyvin.
Anteeksi tämä valtava vuodatus, mutta jotenkin avautuminen tällein anonyymina nettipalstalle helpottaa jonkun verran.
Ja jos täältä kohtalotovereita löytyisi...?
