Auttakaa minua. Mieheni ei rakasta ehkä minua enään...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Surullinen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

Surullinen

Vieras
Olen raskaana 15vkolla. Mieheni sanoi minulle illalla ja tänäänkin ollaan keskusteltu että hän ei tiedä rakastaako minua enään.. Tuntuu tosi pahalta kuulla tollasta tässä vaiheessa.
Ollaan oltu yhessä kohta 2,5vuotta. Itse olen muuttunut kokoajan vain parempaan suuntaan ja en ymmärrä miksei hän muka enää rakastais mua. Olen mielestäni hyvin epäitsekäs, mutta tuntuu ettei kukaan oikeesti ajattele mua tai välitä musta..

Tottakai olen miehelleni ollu vihainen ja kiukkuinen koska hän on mun lähin ihminen jolle puran ilot ja surut. Suhteessamme viimeaikoina vain minä olen ottanut häneen kontaktia,kaikki halaukset ja suukot on tehty minun aloitteesta. eli jos minä en ois aloitetta tehnyt meillä ei olis ollut moneen kuukauteen yhtään mitään.
Ennen raskautumistani olimme silloinkin rakastelleet vain noin 2viikon välein,nyt saattanut jopa mennä 3viikon päähän. Minä kyllä olen seksuaalisesti halukas mutta mieheni on kertonut ettei halua kun se vauva on siellä sun vattassa.

Koko seurusteluaikamme olemme olleet ilman ehkäisyä ( 2vuotta 2kk) ja olen puhunut että haluan lapsen,tehnyt monia negatiivisia testejä kunnes nyt tärppäs. Mieheni ei ole asiaan sanonut oikein juuta tai jaata. Sanonut että se tulee jos on tullakseen yms. Nyt hän sanoo että vain minä olen lasta halunnut ja nyt sen saan.

Mie en todellakaan tahdo olla mikään yksinhuoltaja äiti,rakastan miestäni todella paljon. Tahtoisin lapsellani olevan molemmat vanhemmat läsnä kaikki ajat. ei vain mitään kerran kuukaudessa nähdä yms.

Olen miehelleni sanonut että kaipaan tukea ja hellyyttä,sitä että hän ottais mut joskus syleilyyn tai suutelisi itse minua. Ja että on tämä vanhemmaksi tulo minullekin uutta asiaa.....

Kiitos jos olette jaksaneet lukea koko tarinan,onhan tämä vähän sekavainen,mun omaa vuodatusta. Ei ole ketään ystävää tai lähimmäistä kenelle voisin purkaa omia tuntojani ja kuka lohduttais minua.

Olemme nyt viikonlopun erillään ja ens viikon keskiviikkona lähden 10päivän reissuun yksin.

Antakaa pliis minulle neuvoja tai jotain,että tietäisin muidenkin ajatuksia vähän tästä mun tilanteesta.

Kiitoksia kaikille vastanneille
 
Kiinnitin huomiota että kertomassasi tilanteessa oli aika paljon Minä-alkuisia juttuja. Ja myös siihen että "MINÄ halusin lapsen, mies ei sanonut juuta eikä jaata". Mitä oikein odotit, jos miehesi ei ole ollut innoissaan muutenkaaan lapsen saannista..
Mistä tiedät oletko muuttunut vain parempaan suuntaan miehesi mielestä ja mistä ylipäätään itse noin voit sanoa.
 
Toki se olisi toivottavaa, että ois molemmat vanhemmat läsnä lapsen elämässä. Aina se ei kuitenkaan oo mahdollista. Itse olin odotusajan yksin, välillähän se oli raskasta mutta kyllä sitä pärjää (kun on pakko:) Tästä nyt ei tainnu olla mitään apua, mut halusin vaan sanoa että kun oikein asennoituu niin kyllä yksinkin pärjää.
 
Mä luulen että tuo tuleva 10päivän ero on oikein hyvä asia. Toivon mukaan mies havahtuu ikävöimään sinua.

En tietenkään tunne miestäsi mutta omalta osaltani voin sanoa että kun olen epäillyt tunteitteni vahvuutta puolisoani kohtaan niin se että hän olisi pakolla tunkenut lähelleni, mankunut hellyyttä ja rakkautta, halunnut viettää "laatuaikaa" jne. olisi saanut minut vain loittonemaan henkisesti ja ahdistumaan.

Koita antaa hänen olla rauhassa ja käsitellä tunteitaan ilman että vaadit vastauksia.
Tilanteesi on toki ahdistava kun vauvakin tulossa mutta mieskin saattaa olla hyvin ahdistunut mutta hänen keinonsa purkaa sitä ei ole keskustelu.
 
Sinun täytyy nyt vaan päättää, haluatko olla lapsellesi ÄITI, ilman miehesi tukea. Toistahan ei voi pakottaa isäksi. Lasta ei voi tehdä siihen vedoten, että haluaa pitää miehen. Teidän pitää nyt selvittää suhteenne ja mitä sille teette. Sen jälkeen mieti, oletko valmis ottamaan vastuun lapsestasi, vaikka ilman miestä. Kovasti kuulostaa myös siltä, että miehellä olis nyt joku kriisi ja pakokauhu isäksi tulosta. Jaksamista ja toivottavasti saatte asiat selvitettyä.
 
Piipariini siksi minä-alkuisia koska oli mun vuodatusta ja mun omia tuntemuksia.
Mutta ei mieheni ole sanonut koskaan EI tälle asialle ja on ihan iloissaan alussa käynyt neuvolassa mun kans,mutta nyt yhtäkkiä sano ettei jaksa teeskennelä enään. Tuli mieleen sit kertoa hällä omai tuntemuksiaan ja mielipiteensä vasta sen jälkeen kun ns. aborttikausi on mennyt ohi (en sillä että olisin 100prossasesti tehny abortin jos oisin mieheni mielipiteen tienny aikasemmin)

Ja todellakin olen muuttunut parempaan suuntaan... Alussa olen ollut aika pohjalla,join,viiltelin itteeni,petin miestäni yms. Alkoholin jätin pois kuvioista 2007 tammikuussa,ja täyden luottamuksen olen ansainnut mieheltäni takaisin,ja kestin todella kauan sitä huorittelua ja haukkumista,kunnes mieheni luotti munuun täysin eikä enään haukkunut,koulutuksen oon käynyt kunnialla ja ollut nyt töissä,tupakoinninkin lopetin kun aloin oottamaan.
Mieheni on edelleen alkoholisti,ryyppää kahenpäivän välein nykyään. Ennen noin 2viikon välein.
 
Näin alkuun :hug:
Me puhuttiin miehen kanssa lapsista että joskus.
Sitten kun alkoi olemaan hyvä hetki lapsille, puhuttiin todella paljon, ja ajateltiin kaikkea.
Vaikka minä olinkin ihan varma että haluan lapsen, niin odotin, kunnes mies sanoi minulle että han on ihan oikeasti varma, ja ymmärtää mitä se tarkoittaa ja on mun tukena.
Tuntu kyllä tosi pahalle alkuun, kun mikään ei muuttunut. Mulla oli ihan karmea olo ja tein kaikki kotityöt.
Puhuttiin uudestaan, tai oikeesti huudettiin ja tapeltiin, en oikeen osaa olla rauhallinen nyt.
Miehellä kesti vain vähän kauemmin tajuta asia.
Ja kuulemma miehet kasvaa isyyteen.
Ja toiset miehet ovat niin optimistisia oman "miehuutensa" suhteen että pelkäävät satuttavansa vauvaa jos harrastaa seksiä.
Minusta on tuntunut kovin usein nyt pahalle, vaikka kaikki on ihan hyvin.
Onkohan "baby blues" mahdollinen jo nyt? Voihan se johtua hormoneistakin.

Yksi onnellinen vanhempi on parempi kuin kaksi onnetonta.
 
Kriisiä olen ajatellutkin ja sanonut että hän varmaan ajattelee myöhemmin aivan eri tavalla ku vatsani kasvaa ja hän tuntee itsekkin liikkeet yms mutta kylmästi tokaisi että en ajattele eri tavalla.

Toi mun menneisyys voi kuulostaa varmaan todella kauhealta. Mutta nykytilanne on todellakin erilainen.
Ja minusta tulee todella hyvä äiti,joko sit yksin tai mieheni kanssa. Tykkään lapsista ja olen hoitanut niitä todella paljon.

Mieheni on alkoholisti,ja olen sanonut tukevani häntä,ja toivonut todella paljon että voisi lopettaa juomisen,tai edes vähentää. Koska kännissä hän on todellakin aivan eri ihminen, haukkuu,pettää lupauksia,yms. ja on aina selvinpäin katunut ja pyydellyt anteeksi
 
Ei sitä miestä voi pakottaa rakastamaan sinua.Ja jos on alkoholisti ja ryyppää 2 päivän välein,sinuna miettisin suhdetta jo muutenkin.Ei se välttämättä siitä miksikään muutu kun vauva on syntynyt.Joku tuolla edellä sanoi että yksinkin pärjää kun asennoituu oikein,siinä myös minun neuvo sulle.Joskus on hyvä ajatella myös järjellä eikä vain tunteella.Mutta huono on kenenkään tulla teitä tuntematta neuvomaan,ratkaisu on ensisijassa teidän/sinun käsissä. :hug:
 
Kiitoksia Zoe-F minun kohdallani todellakin johtuu todella paljon mun hormooneista mun mielialat ja lisääntynyt hellyyden tarve. Toivottavasti mieheni kasvaa isyyteen sit aikanaan vaikka nyt sanoo aivan toista.
Niin se on täälläkin ollut tosi kauan että minä olen yksin kaiken kotityörupeaman hoitanut,kerran kuussa saanu miehen tiskaamaan.
Lähden nyt käymään tunnin pari reissulla ja palaan sitten kirjoittelemaan lisää tänne.

Kiitoksia oikein paljon kaikille jotka ovat tänne jaksaneet kommentoida:)
 

Yhteistyössä