Auttaisitko aikuista lastasi tässä asiassa vai et?

Jos lapsesi soittaisi sinulle neljän viikon ajan kertoen, että kokee päivisin jatkuvaa ahdistusta, hikoilua ja alakuloa, ja ei pysty keskittymään töihinsä, niin mitä tekisit? Jos hän soittaisi ensimmäiseksi aamulla ja aina illalla työpäivänsä jälkeen kertoen että juuri ja juuri selvisi päivästä, ja roikkuisi kanssasi puhelimessa tunnin päivässä vaikka lapset odottavat kotona, mitä tekisit? (asuisit 500 km päässä).

Jos lapsesi kertoisi että on liian väsynyt itse etsimään apua eikä tiedä mitä tekisi, mitä sinä tekisit hänen vanhempanaan?

Jos lapsesi alkaisi hysteerisesti itkeä puhelimessa viimeisen puhelun aikana, kertoisi ettei näe eteensä ja että kädet puutuvat, ja kertoisi ettei jaksa elämää enää koska ahdistus on niin jatkuvaa, mitä tekisit? Ajattelisitko että lapsesi näyttelee ja teeskentelee, vai ottaisitko tosissaan? Käskisitkö lapsen ryhdistäytyä ja tulla järkiinsä? Soittaisitko ambulanssin? Soittaisitko tutulle lääkärille? Tai lapsesi puolisolle? Odottaisitko että tilanne rauhoittuu itsekseen?

Kysyy siskopuolen, 26 vee, tilannetta kuumeisesti pohtiva.

 

Lähettäisin lääkäriin saamaan apua paniikkihäiriöön.

 

menisin ehdottomasti avuksi ja alkaisin siellä selvittää jatkohoitoa.

 

Olisin lähtenyt apuun jo ensimmäisten puheluiden jälkeen. Tuollaisten asioiden kanssa ei ole leikkimistä ja en käsitämiten joku äiti ei koe tarvetta auttaa ja tukea tuollaisessa asiassa.

 

Yrittäisin saada lääkäriin ja antaisin aikaani hänelle tarpeeksi. Pyytäisin hakemaan sairaslomaa ja tulemaan luokseni. Jos mahdollista menisin hänen luokseen.

 

Olisin lähtenyt apuun jo ensimmäisten puheluiden jälkeen. Tuollaisten asioiden kanssa ei ole leikkimistä ja en käsitämiten joku äiti ei koe tarvetta auttaa ja tukea tuollaisessa asiassa.

Näin olisin toiminut minäkin.

 

Tottakai menisia avuksi. Suoraan sanoen kysymys on minusta outo. En ymmärrä kysymystä.

 

Auttaisin...menisin paikalle...toimittaisin hoitoon (soitto 112 ja kertoisin henkilön aikovan lopettaa päivänsä)...huolehtisin arjesta. Siis tekisin mitä pystyisin.

 

No jo ihan ensimmäisten soittojen jälkeen olisin siellä 500 km päässä ja auttaisin missä voisin.

 

Auttaisin...menisin paikalle...toimittaisin hoitoon (soitto 112 ja kertoisin henkilön aikovan lopettaa päivänsä)...huolehtisin arjesta. Siis tekisin mitä pystyisin.

Juuri näin. Ja tällaisiin asioihin (äkilliset perhesyyt) on mahdollista saada palkatonta vapaata töistä, joten edes duunit ei olisi esteenä.

 

Auttaisin ehdottomasti. Menisin auttamaan arjessa ja järkkäisin kiireesti hoitoa. Tekisin kaiken mitä vaan pystyisin. Jos ei läheiset auta tollasessa tilanteessa niin kuka sitten?

 

Ja 500 kilometrin matka on aivan mitätön, alle viiteen tuntiin posottelee ajaa. Pitkään matkaan on aivan älytöntä vedota.
Itse ajan työkseni paljon ja tuollaisen matkan käy päiväseltään heittämässä, edestakaisin!
Ottaisin palkatonta vapaata vaikka päästäkseni huolehtimaan.
Jos joku pystyy kääntämään selkänsä, vähättelemään tai käskemään "ryhdistäytä", ei olisi äidiksi saanut koskaan tullakaan.

 

Yrittäisin saada lääkäriin ja antaisin aikaani hänelle tarpeeksi. Pyytäisin hakemaan sairaslomaa ja tulemaan luokseni. Jos mahdollista menisin hänen luokseen.

Sairasloma pahentaa tilannetta. Sairaalahoitojakso ehdoton itsemurha ajatuksien takia.

 

No eihän tuossa ole kysyttävääkään, tottakai auttaisin!!! Omassa työssäni näen 70-80 vuotiaita äitejä jotka ovat 50-60 vuotiaista lapsistaan huolissaan ja haluavat auttaa. Ei äitiys lopu siihen kun lapsi pamahtaa täysi-ikäiseksi!!

Oma äiti on minua (yli 30 v) auttanut eron jälkeen todella paljon. Petaa sillä kuulemma vanhuutta että mä sitten hoidan sen ettei sen tarvii mennä vanhainkotiin

 

Soittipa tuollaisen avunpyyntöpuhelun kuka tahansa, niin pitää auttaa. Jos henkilöllä on puoliso, niin keskustelisin hänen kanssaan ja neuvoisin häntä, kuinka hakea apua.

 

Ajatteleeko joku oikeasti tuossa että se lapsi vaan näyttelee ja teeskentelee???

 

** Erittäin suuri kiitos kaikista vastauksista **


Madicken04: olen kiistellyt jatkotoimista siskopuoleni vanhempien (äitini, hänen isä) kanssa. He ovat sitä mieltä että tilanne pitää rauhoittaa. He olivat eilen hoitaneet tilanteen niin, että olivat niin sanotusti asettaneet rajat. Siskopuoleni isä oli ilmoittanut, että jatkossa heille saa soittaa vain ns. iloisista ja neutraaleista arkipäivän asioista. He uskovat, että tällä tavalla tilanne normalisoituu. Olen täysin eri mieltä ja tämä ketju tukee minua.

Kun eilen kiistelimme jatkosta, he sanoivat että heidän mielestään siskopuoleni näyttää pärjäävän, koska pystyy tekemään työtään. Siskoni on metsätalousinsinööri ja johtaa tiimiä. He ajattelevat, että koska hän on noin pitkällä ja "fiksu", hän kyllä selviää.

 

** Erittäin suuri kiitos kaikista vastauksista **


Madicken04: olen kiistellyt jatkotoimista siskopuoleni vanhempien (äitini, hänen isä) kanssa. He ovat sitä mieltä että tilanne pitää rauhoittaa. He olivat eilen hoitaneet tilanteen niin, että olivat niin sanotusti asettaneet rajat. Siskopuoleni isä oli ilmoittanut, että jatkossa heille saa soittaa vain ns. iloisista ja neutraaleista arkipäivän asioista. He uskovat, että tällä tavalla tilanne normalisoituu. Olen täysin eri mieltä ja tämä ketju tukee minua.

Kun eilen kiistelimme jatkosta, he sanoivat että heidän mielestään siskopuoleni näyttää pärjäävän, koska pystyy tekemään työtään. Siskoni on metsätalousinsinööri ja johtaa tiimiä. He ajattelevat, että koska hän on noin pitkällä ja "fiksu", hän kyllä selviää.

Pöyristyttävää ja äärettömän surullista. Jumalauta mitä vanhempia, anteeksi vain! Sinä olet oikeassa.

 

** Erittäin suuri kiitos kaikista vastauksista **


Madicken04: olen kiistellyt jatkotoimista siskopuoleni vanhempien (äitini, hänen isä) kanssa. He ovat sitä mieltä että tilanne pitää rauhoittaa. He olivat eilen hoitaneet tilanteen niin, että olivat niin sanotusti asettaneet rajat. Siskopuoleni isä oli ilmoittanut, että jatkossa heille saa soittaa vain ns. iloisista ja neutraaleista arkipäivän asioista. He uskovat, että tällä tavalla tilanne normalisoituu. Olen täysin eri mieltä ja tämä ketju tukee minua.

Kun eilen kiistelimme jatkosta, he sanoivat että heidän mielestään siskopuoleni näyttää pärjäävän, koska pystyy tekemään työtään. Siskoni on metsätalousinsinööri ja johtaa tiimiä. He ajattelevat, että koska hän on noin pitkällä ja "fiksu", hän kyllä selviää.

Oletko sinä tarttunut asiaan auttaaksesi muuten kuin äitisi kanssa keskustelut? Siis oletko väleissä siskopuolesi kanssa, oletko ottanut yhteyttä siskopuolesi puolisoon jne.?

 

Mä soittaisin sille siskopuolen puolisolle. Hän on se lähin joka voi nopeiten toimia. Omat vanhemmat usein kieltävät tilanteen, valitettavasti varsinkin silloin kun on kyse mt-ongelmista.

 

Sovittaisiin puolisolle ja juttelisin hänen kanssaan. Voit myös itse soittaa siskopuolellesi ja kertoa että sinä välität ja olet hänestä huolissasi. Noita myös kehoistaan häntä menemään lääkäriin, esim. työterveyshuollosta saa varmasti apua ja ohjausta eteenpäin.
Itse en voisi olla lapseni asioihin puuttumatta jos hän apua pyytäisi. Sääli että joillain menee uusi elämä ohitse niiden kaikkein tärkeimpien eli omien lasten.

 

Mrs Bean: olen pikkusiskopuoli, ja hyvin tullaan juttuun. Minulle ei ole näistä puhunut, luulen että haluaa säästää. Nyt kyllä puutun asiaan, ensimmäinen viesti on laitettu hänelle aiheesta.

Varsinkin isäpuolen kanssa eilen väänsin siitä, että VAIKKA ihminen kykenee olemaan töissä ja hoitamaan kodin, niin SILTI voi tarvita apua. Kyse on siitä, että itse tuntee voivansa huonosti. Tästä ollaan nyt eri mieltä. Isäpuoli uskoo, että siskopuoleni pystyy itse kääntämään ajattelun positiiviseen ja unohtamaan nämä "kummalliset vatvomiset", koska on haastavassa työssä ja korkeasti koulutettu, saanut hyviä arvosanoja koulussa. Eihän se nyt kuitenkaan näin voi mennä, eihän? Että vasta kun ei pysty aamulla sängystä nousemaan, niin sitten vasta autetaan - jos silloinkaan. Nyt kun siskopuoleni on vielä ulkoisesti varsin tuottelias yhteiskunnan jäsen, niin hän ei näytä herättävän huolta. Onko kyse täydestä ymmärtämättömyydestä?

 

Siskopuolesi vanhemmat ovat.. en edes keksi tarpeeksi kovia sanoja.. tunnevammaisia paskiaisia! Onneksi siskollasi on sinut.

 

Toivottavasti siskosi jaksaa idioottimaisista vanhemmistaan huolimatta. Näköjään sieltä suunnasta on turha hakea apua.

Ilman muuta vastaisin lapseni hätähuutoon. Onkohan hänellä paniikkihäiriö vai burn out? Se selviää vain lääkärin avulla. Menisin todellakin varaamaan hänelle lääkäriajan ja tunkisin myös mukaan seuraksi lääkäriin.

 

Jos ja jos.... Toimi ja heti! Jos hänellä on puoliso tai muu läheinen ystävä paikkakunnalla, niin soitto hänelle ja heti, että menee katsomaan ja ohjaamaan psykiatrian päivystykseen tai mielenterveyskeskukseen! Jos ei ole, niin järkkäisin asiat niin, että lähtisin itse. Aina voi työasiat ym. yrittää järkätä, jos sukulainen on noin itsetuhosissa ajatuksissa.