V
Vieras
Vieras
Miten käytännössä asiat hoidetaan jos asumuserossa?
Me muutettais tod.näk. eri paikkakunnille... Jäisin sitten varmaan 2-3kk kht:lle että päästäis uudella paikkakunnalla alkuun ja löytäisi työpaikan..
Mä en ole vielä miehelle sanonut mitään, ihan mun ajatuksen tasolla tää. On ollut jo pitemmän aikaa, puolisen vuotta, tosi kireetä, mies huutaa kauheasti lapsille ja nyt tosiaan ihan pienistäkin asioista huutaa, menettää helpommin hermot, saattaa esim. paiskata tavaran tms. en pelkää että satuttais mua tai lapsia fyysisesti, mutta silti aina pelästyn kun niin käy.
Asioista ei ikinä puhuta jälkeenpäin... tai sitten minä puhun ja toinen kuuntelee, arkisista asioista puhutaan, mutta ei mitään ongelmista mitä meidän välillä on (koska jos mieheltä kysytään kaikki on ok). Mä olen kokenut oloni viime aikoina hetkittäin oloni masentuneeksi enkä niistäkään ole voinut puhua koska en usko että mies mitään siihen reagoisi.
Musta tuntuu pahalta lasten puolesta, että vaikka he eivät joudu kuuntelemaan katselemaan riitelyä, niin varmasti riehuva isä ja hiljaa itkevä äiti eivät ole yhtään sen parempia.
Mies viettää paljon aikaa kyllä lasten kanssa, mutta eivät oikeastaan tee ikinä mitään, mies ei vie lapsia puistoon, piirrä niitten kanssa tms.
Kotona myöskin kotityöt on jäänyt taas mun kontolle, siitäkin huomauttelen tasaisesti ja hetken taas mies tsemppaa ja sit taas mä huomaan että pyöritän kaikkea.
Myös klassisesti naiselle tärkeät jutut, kehut, rakastan sinua, seksi on kyllä jäänyt todella hiljaiselle meidän taloudessa. Olenkin miettinyt että rakastaako minua vai onko tässä vain velvollisuudesta??
Eilen yritin miehen kanssa aloittaa juttelun, kyselin onko stressiä ollut töissä niin ei ole... ja kun jatkoin utelua niin kysyi vaan että mikä kuulustelu tämä on?! Eikä kysynyt mitään että miksi kysyt tuommoisia tms. mikä olisi voinut jopa johtaa siihen keskusteluun. Tuntuu että jäänyt nyt paljon hampaankoloon.
Täytyy myöntää että näin kun asiat nyt kirjoitan suoraan niin pahalta näyttää. Mutta kyllä minä rakastan miestäni, ainakin sitä mitä minä tiedän hänen olevan/joskus olleen kun tapailimme, saimme lapset ennekuin hän muuttui. Ja tiedän että hän rakastaa lapsia. Tietysti myös tässä suhteessa pitää se tuttuus ja taloudellinen turva, aikamoinen mullistus olisi tästä lähteä.
Anteeksi pitkä teksti, mutta pakko purkaa jonnekkin. Mulla ei ole oikein ketään muuta kenelle jutella, monet pitää meitä täydellisenä parina ja miestäni rauhallisuuden perikuvana (mitä hän oikeasti onkin -paitsi lasten kanssa) kavereille on myös hankala avautua, en tiedä miksi ehkä jotenkin häpeän tilannetta???
Me muutettais tod.näk. eri paikkakunnille... Jäisin sitten varmaan 2-3kk kht:lle että päästäis uudella paikkakunnalla alkuun ja löytäisi työpaikan..
Mä en ole vielä miehelle sanonut mitään, ihan mun ajatuksen tasolla tää. On ollut jo pitemmän aikaa, puolisen vuotta, tosi kireetä, mies huutaa kauheasti lapsille ja nyt tosiaan ihan pienistäkin asioista huutaa, menettää helpommin hermot, saattaa esim. paiskata tavaran tms. en pelkää että satuttais mua tai lapsia fyysisesti, mutta silti aina pelästyn kun niin käy.
Asioista ei ikinä puhuta jälkeenpäin... tai sitten minä puhun ja toinen kuuntelee, arkisista asioista puhutaan, mutta ei mitään ongelmista mitä meidän välillä on (koska jos mieheltä kysytään kaikki on ok). Mä olen kokenut oloni viime aikoina hetkittäin oloni masentuneeksi enkä niistäkään ole voinut puhua koska en usko että mies mitään siihen reagoisi.
Musta tuntuu pahalta lasten puolesta, että vaikka he eivät joudu kuuntelemaan katselemaan riitelyä, niin varmasti riehuva isä ja hiljaa itkevä äiti eivät ole yhtään sen parempia.
Mies viettää paljon aikaa kyllä lasten kanssa, mutta eivät oikeastaan tee ikinä mitään, mies ei vie lapsia puistoon, piirrä niitten kanssa tms.
Kotona myöskin kotityöt on jäänyt taas mun kontolle, siitäkin huomauttelen tasaisesti ja hetken taas mies tsemppaa ja sit taas mä huomaan että pyöritän kaikkea.
Myös klassisesti naiselle tärkeät jutut, kehut, rakastan sinua, seksi on kyllä jäänyt todella hiljaiselle meidän taloudessa. Olenkin miettinyt että rakastaako minua vai onko tässä vain velvollisuudesta??
Eilen yritin miehen kanssa aloittaa juttelun, kyselin onko stressiä ollut töissä niin ei ole... ja kun jatkoin utelua niin kysyi vaan että mikä kuulustelu tämä on?! Eikä kysynyt mitään että miksi kysyt tuommoisia tms. mikä olisi voinut jopa johtaa siihen keskusteluun. Tuntuu että jäänyt nyt paljon hampaankoloon.
Täytyy myöntää että näin kun asiat nyt kirjoitan suoraan niin pahalta näyttää. Mutta kyllä minä rakastan miestäni, ainakin sitä mitä minä tiedän hänen olevan/joskus olleen kun tapailimme, saimme lapset ennekuin hän muuttui. Ja tiedän että hän rakastaa lapsia. Tietysti myös tässä suhteessa pitää se tuttuus ja taloudellinen turva, aikamoinen mullistus olisi tästä lähteä.
Anteeksi pitkä teksti, mutta pakko purkaa jonnekkin. Mulla ei ole oikein ketään muuta kenelle jutella, monet pitää meitä täydellisenä parina ja miestäni rauhallisuuden perikuvana (mitä hän oikeasti onkin -paitsi lasten kanssa) kavereille on myös hankala avautua, en tiedä miksi ehkä jotenkin häpeän tilannetta???