Asiallista keskustelua

[ajatusten virta]

[/i]Suuri osa nykyään eroaa.... Miksi? Mikä on tehnyt arjesta niin vaikeaa ettei yhdessä jakseta?

Onko syynä ihmisten kasvanut itsekkyys? Ettei enää haluta/jakseta tehdä arjen työtä. Koska onhan se vapautta kun lapset ovat joka toinen viikonloppu tai viikko toisella vanhemmallaan. Saa mennä kuten haluaa. Tai sitten voi vapaasti kuherrella uuden puolison kanssa.

Vai onko se kova maailma? Työ vaatii kovasti lähes kaikilta keillä työtä on. Ei jää voimia tehdä töitä parisuhteen ja arjen eteen.

Vai onko se vain tylsyys? Elämähän on suurimmalta osin tylsää arkea. Ei ole kivaa, vaan tylsää.

Useasti saa lukea että varsinkin naiset vannovat etteivät enää miestä ota! On niin hyvä olla yksin ja mennä oman mielensä mukaan. Itsekkyyttä? Eikö parisuhteessa voi olla vapaa ja mennä omiakin menoja? Millaista mallia näytetään tällä lapsille?

Hyvä ystäväni on eronnut lastensa isästä. Nyt asuu uuden miehen kanssa. Kysyin kerran mikä on nyt paremmin. Ja ei kuulemma mikään... Ja on sanonut aikaisemmin että jos tällä kokemuksella olisi eroajatuksissa, niin todennäköisesti ei eroaisi. On kuulemma niin hyvästä miehestä luopunut. Onko muilla näitä ajatuksia?

Olen myös lukenut että monet katuvat eroaan. Onko näin? Onko se liitto sittenkin ollut hyvä?

Itse olen näitä asioita paljon miettinyt, nyt haluaisin muiden asiallisia kertomuksia ja ajatuksia.

 

[sappertuuna]

Ero on niin rankka kaikille osapuolille,ettei sitä kevyin perustein lähde toteuttamaan,etenkin jos on yhteisiä lapsia.

Nykyisin ei tarvitse olla suhteessa,jossa henkisesti tai fyysisesti voi huonosti.Ei ole taloudellisesti tai henkisesti riippuvainen toisesta,kuten ennenvanhaan."Ei sitä ennenkään rakkauvest mittään tiietty ja silti yhes oltiin",on kammottava lause.Tietenkään ei joka pv ja joka hetki voi tuntea pelkkiä lämpimiä tunteita toista kohtaan ja kaikenlaisia vaiheita tulee ja menee,en tarkoita etteikö sitä kestäisi.

Oma ex-mieheni muuttui vuosien kuluessa puhumattomaksi ja kylmäksi.Hän ei halunnut selvittää mitään ja jos itse yritin,sainvähöttelyä ja torjumista vastaan: "Luen juuri kirjaa enkä jaksa puhua","telkkarista tulee juuri mielenkiintoinen ohjelma" "mua ei sun analyysit kiinnosta","tästä on jauhettu niin monta kertaa"...Seksi pelasi loppuun asti.Mies myös joi aika paljon ja itse en ota lainkaan.

Sydän murtui,kun lopulta oli pakko päätyä ratkaisuun,joka hajotti perheemme...Saimme erottua sovussa ja huoltajuus toimii-lapset saavat äidin ja isän hoivaa,asumme melko lähekkäin.Heillä säilyi koulut ja kaverit.

Itse pääsin tuntemaan itsenäisyyden hurmaa ja yksinäisyyden kyyneliä.Ei siinä itsekkyydellä ollut paljoa sijaa,mutten halunnut elää vuosikymmeniä täysin tunteettomassa suhteessa,jossa ei puhuttu eikä pussattu.

Nykyisin elän uusioperheessä ja todella monet asiat ovat paremmin:keskustelemme paljon,selvitämme riitamme,hellittelemme toisiamme,kumpikaan ei juo jne.

Asiat eivät ole mustavalkoisia eikä toisten ratkaisuja voi tuomita.Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

 

[Joku vapaus sentään]

Luojan kiitos, ettei tarvitse enää elää maailmassa, jossa ei avioeroa sallittu. Siinähän sitten kituuttelit pahimmillaan alle kaksikymppisestä yhdeksänkymppiseksi ties millaisissa oloissa ja ties millaisen öykkärin tai möllikän kanssa, kun muutakaan ei voinut. Ero voi olla suuri helpotus.

 

[ajatusten virta]

Tosi hyvä vastaus. TÄlläisiä lisää, siis asiallisia mielipiteitä.

En puolla sitä että väen väkisin pitää olla suhteessa, enää siinä vaiheessa kun kaikkensa on yrittänyt. Mutta, se milloin on yrittänyt kaikkensa...

Millaista se vapaan naisen elo oli? Siis kaipasitko kumppania vai nautitko täysillä (en tarkoita bilettämistä) vapaudesta? Miten lapset suhtautuivat?

Siitä olen eri mieltä etteikö kukaan lähde eroon kevyin perustein. Tunnen kaksikin tapausta. Äitini entinen työkaveri tykkäsi eroamisesta niin paljon että sanoi haluavansa tehdä sen uudelleenkin. No, se nainen ei ollut ihan ok muutenkaan.

Ja tämä ystäväni. Hänen liittonsa lähes loppui siihen päivään kuin arki tuli kuvioon. Alkoi kova bilettäminen ja miehen kanssa suostui seksiin n. kerran kuussa. Ja ystävälläni oli suhde. Eronsa jälkeen kertoi että mikään (paitsi se toinen mies) ei olisi saanut häntä muuttamaan mieltään erosta. Hän vain päätti erota. Oli naimisissa "pakosta" yrittämättä ollenkaan ja sitten erosi.

Tätä tarkoitan, että kun tulee arki, ei enää haluta yrittää.

Itse painiskelen sen kanssa että miten jaksaisi yrittää vielä. Suhdetta takana kohta 18 vuotta ja 2 lasta. On paljon ollut ongelmia, myös toisen lapsen kanssa. Tämä kevät on ollut hyvin vaikeata, tuli semmoinen pettymys alkuvuodesta että kunnolla siitä ei ole jaloillee päässyt.

Nyt jos tuntuu paremmalta, tulee lähes heti tunne että kuinkahan kauan tämäkin kestää, koska taas romahtaa... Ja sitä sitten koko ajan jännitän ja jokainen arvaa millainen ihminen on kun koko ajan jännittää. Olen kärttyinen ja pelkään koko ajan. Ymmärrän että mieheni on myös ollut kovilla ja on varmaan sanonut sellaisiakin asioita joita ei ole tarkoittanut. Välillä vain tuntuu että anteeksi antaminen on vaikeaa. Välillä tuntuu että rakkautta on ja sitten taas ettei. PIenellä asialla oloni paranee, mutta sitten tulee se pelko. Pelkään että kestääkö tämä...

Toisaalta tuntuu että haluan yrittää, toisaalta en. Kun en tiedä mitä oikeasti tunnen, mitä en. Useasti on tunne että haluaisin olla vain pienemmän kanssa kahdestaan, hänen kanssaan ei ole ollut mitää epänormaaleja ongelmia. Hänen kanssaan on niin hyvä olla.

Itselleni on aina ollut "selvää" että kun lapsia on, niin pitää viimeiseen asti yrittää. Ennen kuin on kaikkensa tehnyt suhteen eteen, ei erota. Eri asia on väkivaltaiset (henkisesti sekä fyysisesti) suhteet sekä alkoholistin kanssa suhteessa olevat. Mutta erota sen takia että arki tökkii ja on tylsää...

 

[sappertuun]

Yksinäisyys oli joskus kuin valtava musta pilvi yllä,jonka alle lyhistyi.Mutta se meni ohi.Oli päiviä,jolloin nautti,kun sai harrastaa,saunoa itsekseen kasvonaamioineen,sisustaa omaa pikku-asuntoa,tavat ystäviä,pälpättää vaikka yöllä puhelimessa naiskaverin kanssa...Sisustin kaksioni raikkain värein hyvin itseni näköiseksi.Makuuhuoneesta laitoin sievän lastenhuoneen.

Joskus kaipasi ihmistä lähelle...Ei niinkään seksiin,vaan jakamaan kauniin tähtitaivaan näyn,katsomaan tvstä hömppää,pelaamaan lautapeliä...Paljon tapasin ystäviä.Ei ollut olo,että hinnalla millä hyvänsä kuka hyvänsä.

Jos ihmiset tuntuvat eroavan sinusta "kevein perustein" tai "eroamisen ilosta",muista että meillä on kaikilla omat haavamme.On asioita,joiden vuoksi jotkut eivät pysty sitoutumaan,vaikka haluaisivat.Kaikki ratkaisut tulevat meitä vastaan,halusimme tai emme.Oikean ratkaisun tunnistaa,kun siitä olo ja sydän kevenee,vaikka itse ratkaisu olisi sinänsä vaikea.

Voimia prosessiisi,joka on menossa eteenpäin höyryjunan lailla.Ei kannata kiirehtiä ratkaisuissaan,valmista tulee aikanaan ja sitten ei tarvitse tuntea valinnoistaan syyllisyyttä.Yhtenä aamuna saatat herätä ja tietää kuinka sinun on meneteltävä-niin minulle kävi.

 

[vielä lisäys edelliseen]

Lapset sopeutuvat.He vaistoavat kireän ilmapiirin ja tyytymättömyyden.Alun vakavien keskustelujen ja itkujen jälkeen lapset ovat olleet huojenyuneita ja onnellisia.Heidän miestään on hyvä kun on kaksi kotia,niin saa kahdet joululahjat,on kahdella pihalla kaverit ja "vaihtelua".Lapset osaavat löytää ´pilvistä kultareunat=)

 

[kuka on täydellinen?]

[/i]Suuri osa nykyään eroaa.... Miksi? Mikä on tehnyt arjesta niin vaikeaa ettei yhdessä jakseta?

Onko syynä ihmisten kasvanut itsekkyys? Ettei enää haluta/jakseta tehdä arjen työtä. Koska onhan se vapautta kun lapset ovat joka toinen viikonloppu tai viikko toisella vanhemmallaan. Saa mennä kuten haluaa. Tai sitten voi vapaasti kuherrella uuden puolison kanssa.

Vai onko se kova maailma? Työ vaatii kovasti lähes kaikilta keillä työtä on. Ei jää voimia tehdä töitä parisuhteen ja arjen eteen.

Vai onko se vain tylsyys? Elämähän on suurimmalta osin tylsää arkea. Ei ole kivaa, vaan tylsää.

Useasti saa lukea että varsinkin naiset vannovat etteivät enää miestä ota! On niin hyvä olla yksin ja mennä oman mielensä mukaan. Itsekkyyttä? Eikö parisuhteessa voi olla vapaa ja mennä omiakin menoja? Millaista mallia näytetään tällä lapsille?

Hyvä ystäväni on eronnut lastensa isästä. Nyt asuu uuden miehen kanssa. Kysyin kerran mikä on nyt paremmin. Ja ei kuulemma mikään... Ja on sanonut aikaisemmin että jos tällä kokemuksella olisi eroajatuksissa, niin todennäköisesti ei eroaisi. On kuulemma niin hyvästä miehestä luopunut. Onko muilla näitä ajatuksia?

Olen myös lukenut että monet katuvat eroaan. Onko näin? Onko se liitto sittenkin ollut hyvä?

Itse olen näitä asioita paljon miettinyt, nyt haluaisin muiden asiallisia kertomuksia ja ajatuksia.

Kaikkea tätä edellä mainittua.
Tämän päivän ihmiset on "aivopesty" ihannoimaan SINKKUNA OLEMISTA ja kaikkea siihen liittyvää.
Tv:ssä, lehdissä ja elokuvissa hehkutetaan sinkkuuden ihanuutta, täydellistä vapautta kaikesta.
Sinkkuelämä on ainoaa Oikeeta Elämää.
Oma napa ja nautinto tärkeintä.
Joka päivä pitää olla "karkkipäivä", kaiken pitää olla täydellistä ja virheetöntä, myös ihmissuhteiden.
Mutta minkään eteen ei olla valmiita tekemään mitään.
Tämä maailma alkaa mennä sairaaksi.

 

[Lopun Alkua]

[/i]Suuri osa nykyään eroaa.... Miksi?

Suurin osa ihmisistä valitsee kumppaninsa aivan väärin perustein.

Mikä on tehnyt arjesta niin vaikeaa ettei yhdessä jakseta?

Kiire, stressi, kyvyttömyys kommunikoida, rahahuolet, puolisoiden erilainen elämäntilanne/työtilanne ja seurannaissyyt eli mm. seksiongelmat ja alkoholilla läträäminen

Onko syynä ihmisten kasvanut itsekkyys?

Tuokin on valitettavasti aikamme trendi. Vapaa kasvatus oli eräs viime vuosikymmenien pahimmista virheistä, joka kostautuu nyt ja tulevien sukupolvien aikana.

Vai onko se kova maailma?

Tämäkin on yksi syy.

Valitettavasti on menty poispäin kaikesta ihmisyyden kunnioittamisesta. Nykyihmisellä ei ole enää painetta kehittää itseään tai edistää yhteisönsä menestymistä.

Rahan merkitys on korostunut, ilman rahaa et ole mitään jne. Lajimme rappio on surullista katseltavaa, mutta ei sille mitään mahda.

 

[kiinnostunut asiasta]

noston arvoinen