Kun sain ekan lapsen, niin neuvojia riitti. Olin silloin epävarma, koska kuuntelin liikaa muita, enkä luottanut vaistooni. Toisen lapsen kohdalla osasin jo ottaa rennommin, enkä ottanut kaikkia ohjeita kovin vakavasti. Kun sain sitten kolmannen tytön, niin tiesin alusta asti miten asiat aijon hoitaa. Synnytin polikliinisesti, että ei tarvinnut jäädä kuuntelemaan mitään ilkeiden hoitsujen typeriä kommentteja . Kaikki sujui kolmannen kohdalla hienosti, eikä kukaan sukulainenkaan tullut enää neuvomaan, koska mulla on asiasta omat näkemykset.
Joskus naapurin kuuden lapsen äiti (minua 20 vuotta vanhempi) arvostelee minua esim. miksi kaksivuotiaalta tytöltä puuttui alushousut, kun oli pihalla leikkimässä. Sitä hän jaksoi päivitellä. Tytön on kuitenkin helpompi käydä nurmikolla pissalla, kun ei ole niitä alkkareita häiritsemässä. Ite en ymmärrä miten pienen lapsen housuttomuus voi jotain häiritä.
Mulla on kyllä tähän naapurin äitiinkin semmoinen teoria, että n itse niin epävarma kasvattaja, että yrittää sitten minun kasvattamiseen puuttua. Hänen murkkuikäisensä nimittäin uhkailevat itsemurhalla yms...Ja pienin lapsi on taas oikein potentiaalinen tuleva koulukiusaaja. Pointtini on, että semmoisista turhista pikkuasioista on neuvomassa usein ne, jotka ovat itse epävarmoja itsestään. Kai se vahvistaa omaa itsetuntoa, ku pääsee muita neuvomaan.
Joskus kuitenkin joissain neuvoissa voi olla järkeäkin ja joitain vinkkejä voi käyttää apuna. Ja tietysti itsekin pitää puuttua, jos lapsi kohdellaan jossain perheessä kaltoin.