H
hukassa
Vieras
oon aika vaikeassa tilanteessa, enkä oikeastaan voi kysyä neuvoa keneltäkään...
1. oon 19, enkä saanut opiskelupaikkaa. en saa töitä, enkä asuntoa kotipaikkakunnaltani, koska mulla on kissa. töihin hain moniin, moniin paikkoihin, enkä päässyt viime kesänäkään kyllä mihinkään.
2. asun siis kaukana keskustasta, yhteyksiä täältä juuri ole mihinkään. ei oo korttia tai mitään, että vaikka työpaikan sais, en vois käydä töissä, koska en saa asuntoa, eikä oo ketää sukulaista, kenen luo mennä (kissan kanssa, ko en voi jättää häntä yksin. lisäksi kaipaan esim. yksityisyyttä, ei innosta ajatus jostain rupuyksiöstä sukulaisen ja minun jakamana).
3. minun on PAKKO muuttaa. oon ollut jo ainakin 4 vuotta vaikeasti mielisairas, enkä oo täällä vaan saanut sopivaa hoitoa. ei kannata aloittaa mitään, koska on niin epävarmaa, milloin oon lähössä pois. kotona painostetaan ja moititaan joka asiasta, lisäksi joudun kestämään juopposukulaisia. pää ei oikein kestä enää. asun mun isän ja veljen kans, enkä vaan jaksa siivota niitten jälkiä ym. kestää veljen vikinää, etenkin, jos sisko tulee tänne vielä kaiken lisäks kitisemään. (veli 16, sisko kohta 18 - molemmat jotenkin tosi lapsellisia, sisko mm. viimeksi suuttui ja alkoi huutamaan kanavan vaihtamisesta, vaikka kanavalta tuli vain joku kamala elokuva, mistä hän ei itsekään pitänyt).
oon ravannut täällä depressiohoitajalla, psykologilla, koulupsykologilla, koulukuraattorilla ja terkkarilla. mulla oli lääkitys, jonka lopetin, koska se aiheutti niin voimakasta aggressiivisuutta, eikä auttanut ahdistukseen/masennukseen. en käy psykologilla enää, koska siitäkin tuli vaan pahempi ahdistus. kukaan ei oo osannu auttaa mua täällä. perhe ei tiedä, koska saisin varmaan turpaani. äiti on haukkunut jo sairaaksi yms.
4. sossu ei auta. en pysty enää edes menemään sinne, kun sieltä on käännytetty pois tylysti. minkäs teet ku opintolainaki lasketaan mun tuloiks, mutta ku en oo hankkinut ja sain kotona olematonta tukea > en oo käynyt edes hammaslääkärissä, kun yritin saada siihen rahallista tukea, sain vaan niin ison nipun kaikkia papereita, etten vaan jaksanut.
5. en saa lainaa, enkä mitään tukia. en tiedä, mihin mennä puhumaan, kun en halua jäädä tänne, eikä täällä mua oo kukaan auttanu. suku ei auta, enkä uskaltaisi kysyäkään. kaikkien mielestä voin hyvin olla kotona, mutta mun mielenterveys ei vaan kestä enää kauaa. en tiedä, mitä ihmettä teen, kun kaikki on päätetty mun puolesta.
6. oon siis käynyt lukion, vähän heikommilla arvosanoilla, koska oma pää ei vaan kestänyt. olin inhottu sekä opettajien(+rehtorin) että oppilaiden keskuudessa. koulupsykologikin vaan haukkui mua mun voimakkaasta mielipiteen ilmaisusta, joka ei tietty ollu sallittua, koska mun naama ei miellyttäny. yritin vaan siis puolustaa ihmisoikeuksia, kun täällä (pieni kaupunki) saa ilmeisesti sanoa tunnilla ennemmin "vanhukset ja kehitysvammaiset pitää tappaa ku ne on vaan taakka yhteiskunnalle" ku että sanoisi et kaikki on samanarvoisia. (tilanne oli siis oikeasti tuo)
7. en vaan tiedä enää, kuka auttaisi. mielisairaala tuhoaisi lopunkin mun elämänhalusta, koska mä kuitenkin haluan tehdä ja olla enkä istua jossain laitoksessa, se -- keskeyttäisi mun elämän vielä pahemmin. lisäksi jos joutuisin laitokseen, äiti saisi tietää siitä, koska se on a) ollut siellä töissä b) se siis tuntee kaikki sieltä c) totta kai ne ihmettelis missä oon ku en oo kotona. ja en halua saada enää turpaani tai mitää. perheen mielestä mulla ei ole mitään syytäkään ongelmiin, et.
oon vaan hukassa. pitäisi saada rahaa, että voisi muuttaa ja hakea töitä, mutta lainaa ei saa, jos ei ole töitä tai mitään. tai ikää enemmä. en voi kysyä kotoa neuvoa, kun sitten vaan sanottaisiin että mitä puhut tollaisia tyhmiä, voit ihan hyvin olla kotona ja odotella että jostain tulisi joku sijaisuus jonka ajan voit asua sukulaisen yksiös, ethän sä sun kissaas tartte tai yksityisyyttä nyt ainakaan.
en jaksaisi tätä. en vaan yhtään tiedä, mitä tehdä enää. haluaisin töihin ja muuttaa ja käydä keväällä vielä korottamassa yo-arvosanoja, haluaisin terapiaan ja elämän kuntoon, mutta en voi tehdä mitään. viime aikoina kissa on pitänyt mua hengissä. tää on vaan niin toivotonta. ei oo edes ketään sukulaista tai tuttua, kenen luona voisin asua väliaikaisesti (pyrin siis pääkaupunkiseudulle kouluun, joten oon muuttamassa sinne). en tiedä, saanko sitten oikeasti edes mitään lainaa, tai että miten hakea töitä kun oon monen tunnin ajomatkan päässä. tai miten hakea asuntoa? missä järjestyksessä hakea mitäkin, jos vaikka saisinkin lainaa. ja ku olis tarvetta muuttaa pysyvämmin jonnekin, että voisi oikeasti aloittaa terapian ja saada pään kuntoon. niin. tänne en helvetissä jää vielä vuosiksi, se tuhoais mut lopullisesti. vaikka saisin asunnon ja töitä, mulle olis tosi vaikeaa koska oon 19, kaiken kans otettas vielä yhteys mun vanhempiin. olin kerran saamas asunnon (tyssäs siis siihen kissajuttuun, vaikka sanoin monta kertaa etten lähde ilman kissaa, ei ymmärretty, etten ota asuntoa, mihin ei saa kissaa) ja vara-avain olisi laitettu äidille kysymättä multa mitään. melkein olisin halunnu sen penkoo kaikki mun tavarat, etenkin ku vieressä (siis lähellä sitä asuntoa, minkä meinasin saada) asui kaveri, mistä olisin voinu helposti hakea avaimen jos olisin unohtanu oman. (äiti asui ihan toisella puolella kaupunkia, eikä ole ikinä edes kotona, eikä mulla taasen ole sinne avainta edes). et niin. olin silloin reippaasti yli 18, eikä mua kuunneltu yhtään, niin kuin ei missään muussakaan täällä.
oon väsynyt ja paniikissa, ku en tiedä, mitä tehdä. anteeksi.
1. oon 19, enkä saanut opiskelupaikkaa. en saa töitä, enkä asuntoa kotipaikkakunnaltani, koska mulla on kissa. töihin hain moniin, moniin paikkoihin, enkä päässyt viime kesänäkään kyllä mihinkään.
2. asun siis kaukana keskustasta, yhteyksiä täältä juuri ole mihinkään. ei oo korttia tai mitään, että vaikka työpaikan sais, en vois käydä töissä, koska en saa asuntoa, eikä oo ketää sukulaista, kenen luo mennä (kissan kanssa, ko en voi jättää häntä yksin. lisäksi kaipaan esim. yksityisyyttä, ei innosta ajatus jostain rupuyksiöstä sukulaisen ja minun jakamana).
3. minun on PAKKO muuttaa. oon ollut jo ainakin 4 vuotta vaikeasti mielisairas, enkä oo täällä vaan saanut sopivaa hoitoa. ei kannata aloittaa mitään, koska on niin epävarmaa, milloin oon lähössä pois. kotona painostetaan ja moititaan joka asiasta, lisäksi joudun kestämään juopposukulaisia. pää ei oikein kestä enää. asun mun isän ja veljen kans, enkä vaan jaksa siivota niitten jälkiä ym. kestää veljen vikinää, etenkin, jos sisko tulee tänne vielä kaiken lisäks kitisemään. (veli 16, sisko kohta 18 - molemmat jotenkin tosi lapsellisia, sisko mm. viimeksi suuttui ja alkoi huutamaan kanavan vaihtamisesta, vaikka kanavalta tuli vain joku kamala elokuva, mistä hän ei itsekään pitänyt).
oon ravannut täällä depressiohoitajalla, psykologilla, koulupsykologilla, koulukuraattorilla ja terkkarilla. mulla oli lääkitys, jonka lopetin, koska se aiheutti niin voimakasta aggressiivisuutta, eikä auttanut ahdistukseen/masennukseen. en käy psykologilla enää, koska siitäkin tuli vaan pahempi ahdistus. kukaan ei oo osannu auttaa mua täällä. perhe ei tiedä, koska saisin varmaan turpaani. äiti on haukkunut jo sairaaksi yms.
4. sossu ei auta. en pysty enää edes menemään sinne, kun sieltä on käännytetty pois tylysti. minkäs teet ku opintolainaki lasketaan mun tuloiks, mutta ku en oo hankkinut ja sain kotona olematonta tukea > en oo käynyt edes hammaslääkärissä, kun yritin saada siihen rahallista tukea, sain vaan niin ison nipun kaikkia papereita, etten vaan jaksanut.
5. en saa lainaa, enkä mitään tukia. en tiedä, mihin mennä puhumaan, kun en halua jäädä tänne, eikä täällä mua oo kukaan auttanu. suku ei auta, enkä uskaltaisi kysyäkään. kaikkien mielestä voin hyvin olla kotona, mutta mun mielenterveys ei vaan kestä enää kauaa. en tiedä, mitä ihmettä teen, kun kaikki on päätetty mun puolesta.
6. oon siis käynyt lukion, vähän heikommilla arvosanoilla, koska oma pää ei vaan kestänyt. olin inhottu sekä opettajien(+rehtorin) että oppilaiden keskuudessa. koulupsykologikin vaan haukkui mua mun voimakkaasta mielipiteen ilmaisusta, joka ei tietty ollu sallittua, koska mun naama ei miellyttäny. yritin vaan siis puolustaa ihmisoikeuksia, kun täällä (pieni kaupunki) saa ilmeisesti sanoa tunnilla ennemmin "vanhukset ja kehitysvammaiset pitää tappaa ku ne on vaan taakka yhteiskunnalle" ku että sanoisi et kaikki on samanarvoisia. (tilanne oli siis oikeasti tuo)
7. en vaan tiedä enää, kuka auttaisi. mielisairaala tuhoaisi lopunkin mun elämänhalusta, koska mä kuitenkin haluan tehdä ja olla enkä istua jossain laitoksessa, se -- keskeyttäisi mun elämän vielä pahemmin. lisäksi jos joutuisin laitokseen, äiti saisi tietää siitä, koska se on a) ollut siellä töissä b) se siis tuntee kaikki sieltä c) totta kai ne ihmettelis missä oon ku en oo kotona. ja en halua saada enää turpaani tai mitää. perheen mielestä mulla ei ole mitään syytäkään ongelmiin, et.
oon vaan hukassa. pitäisi saada rahaa, että voisi muuttaa ja hakea töitä, mutta lainaa ei saa, jos ei ole töitä tai mitään. tai ikää enemmä. en voi kysyä kotoa neuvoa, kun sitten vaan sanottaisiin että mitä puhut tollaisia tyhmiä, voit ihan hyvin olla kotona ja odotella että jostain tulisi joku sijaisuus jonka ajan voit asua sukulaisen yksiös, ethän sä sun kissaas tartte tai yksityisyyttä nyt ainakaan.
en jaksaisi tätä. en vaan yhtään tiedä, mitä tehdä enää. haluaisin töihin ja muuttaa ja käydä keväällä vielä korottamassa yo-arvosanoja, haluaisin terapiaan ja elämän kuntoon, mutta en voi tehdä mitään. viime aikoina kissa on pitänyt mua hengissä. tää on vaan niin toivotonta. ei oo edes ketään sukulaista tai tuttua, kenen luona voisin asua väliaikaisesti (pyrin siis pääkaupunkiseudulle kouluun, joten oon muuttamassa sinne). en tiedä, saanko sitten oikeasti edes mitään lainaa, tai että miten hakea töitä kun oon monen tunnin ajomatkan päässä. tai miten hakea asuntoa? missä järjestyksessä hakea mitäkin, jos vaikka saisinkin lainaa. ja ku olis tarvetta muuttaa pysyvämmin jonnekin, että voisi oikeasti aloittaa terapian ja saada pään kuntoon. niin. tänne en helvetissä jää vielä vuosiksi, se tuhoais mut lopullisesti. vaikka saisin asunnon ja töitä, mulle olis tosi vaikeaa koska oon 19, kaiken kans otettas vielä yhteys mun vanhempiin. olin kerran saamas asunnon (tyssäs siis siihen kissajuttuun, vaikka sanoin monta kertaa etten lähde ilman kissaa, ei ymmärretty, etten ota asuntoa, mihin ei saa kissaa) ja vara-avain olisi laitettu äidille kysymättä multa mitään. melkein olisin halunnu sen penkoo kaikki mun tavarat, etenkin ku vieressä (siis lähellä sitä asuntoa, minkä meinasin saada) asui kaveri, mistä olisin voinu helposti hakea avaimen jos olisin unohtanu oman. (äiti asui ihan toisella puolella kaupunkia, eikä ole ikinä edes kotona, eikä mulla taasen ole sinne avainta edes). et niin. olin silloin reippaasti yli 18, eikä mua kuunneltu yhtään, niin kuin ei missään muussakaan täällä.
oon väsynyt ja paniikissa, ku en tiedä, mitä tehdä. anteeksi.
Mä ymmärrän ton epätoivoisen fiiliksen tosta kaikesta, itselläni oli samantapainen tilanne muutama vuosi sitten. Pää hajosi kaikkeen ja olin masentunut. En minäkään jaksanut käydä psykiatrilla ja syödä lääkkeitä.. 
