apua?

Anoppi kuoli viime yönä... mies arvatenkin aika sekaisin. Miten tästä eteenpäin?

 

Otan osaa... aika parantaa, unohtaa ei koskaan pysty eikä tietenkään tarvikkaan...
Koittakaa pärjätä,kyllä se ajan kanssa :hug:

 

otan osaa, mut paljon keskustelette asiasta keskenänne. :hug:

 

meillä anoppi oli joulukuussa pari päivää kateissa ja sitten poliisi soitti 20pv että oli löytynyt kotioveltaan kuolleena. Mies oli todella sekaisin pari päivää, mutta olin vaan tukena, ei tarvinnua välttämättä sanoa mitään, piti vaan kädestä tai oli kainalossa, oli läsnä, mies sano että sekin jo helpotti. Antaa itkee olkapäätävasten ja jutella jos mies sitä haluaa. Päivä kerrallaan. Miehelläni ja äidillään oli mitä lämpimimmät välit ja teki pahaa katsoa mihen tuskaa, mutta pitää itse järjen päässä ja elää sitä hetkeä miehen kanssa, suru on surtava. voimia :hug:

 

Jos keksitte mitään muuta tekemistä kun sisällä nyhjäämistä niin se auttaa paljon. Jotain muuta vaan mieleen vaikka varmasti vaikeaa on, mutta kaikista pahinta on vaan istua ja märehtiä surussaan.

 

mutta kaikki tämä oma suru olisi unohdettava... kamalan vaikeaa

 

minä kääntäisin surun muualle, mutta toi mies... kauhean vaikeaa hänelle

 

suurimmat osan ottoni!
Hautaus toimisto auttaa teitä käytännön asioissa..

 

Osanotot täältäkin! Kyllä se elämä taas voittaa, tapaatte siellä toisella tasolla siten joskus. Mihin uskot, mikä on sun elämänkatsomus?

 

parhaiten autat, kun olet paikalla ja kuunteliana, kun mies tarvii kuunteliaa.. sivussa, kun haluaa olla yksin.. sairaslomaa lääkäriltä ja tarvittaessa yöksi pieni uni lääke (joku muu kuin alkoholi)..

 

Uskon ja olen "vahva" mutta silti pelottaa

 

ei sitä surua ja ikävää voi tukahuttaa.. se on vain elettävä läpi. varsinkin, kun shokkivaihe on vielä päällä.. antakaa kaikkien tunteiden koko kirjoltaan tulla ulos.. ei tarvitse olla vahva, ei tarvitse jaksaa..

 

Uskon ja olen "vahva" mutta silti pelottaa

mikä sinua pelottaa?

 

pitää kiinni elämässä... mutta kaikki se surun kohtaaminen, pelottaa

 

pelottaa kohdata toisen suru, pelottaa...

 

pitää kiinni elämässä... mutta kaikki se surun kohtaaminen, pelottaa

ihan varmasti pelottaa! se on ihan luonnollista uuden tilanteen tullessa kohdalle!

 

anna asioiden mennä eteenpäin omalla painollaan, sen enempiä ´suunnittelematta.. pyytäkää apua lähipiiriltä..ja ottakaa sitä vastaan

 

ei tässä lähellä oikein ole ketään, mutta aika kai vain auttaa