Apua vaikeaan päätökseen

Hei vaan kaikille

Laitan tämän uutena aiheena, kun viestini hukkui tonnne toiseen aiheeseen enkä saanut yhtään vastausta:

Luin juuri nämä 128 viestiä aiheesta "kamalinta synnytyksessä" ja täytyy sanoa, että nämä viestit todennäköisesti se viimeinen vahvistus pelkosektiopäätökselleni. Mun pitäisi sopia asiasta lääkärin kanssa 2 viikon päästä. Pelko on jotain niin totaalista, että itken päivän pari aina, kun olen käynyt näitten asiantuntijoiden kanssa siitä keskustelemassa, kaikki koittavat käännyttää alatiesynnytykseen, ainoa joka ei näe asiaa ihan niin yksioikoisesti on pelkopolin psykologi. Sektiomielipidettäni horjutetaan joka puolelta, itkun saan loppumaan ja itseni kasattua vasta, kun onnistun taas vakuuttamaan itselleni, että sektio olisi minulle se hyvä ja oikea tapa synnyttää. Tässä kannassa on vaan niin kovin vaikea pysyä, kun on jo muutenkin herkässä mielentilassa ja sitten vielä leimataan huonoksi synnyttäjäksi ja huonoksi äidiksi, joka ei ajattele lapsen parasta.

Olen käynyt keskustelemassa synnytyspeloistani neuvolalääkärin kanssa, pelkopolilla, josta sain lähetteen psykologille, siellä käynyt useamman kerran, nyt tänään viimeksi kävimme miehen kanssa tutustumassa synnytysosastolla (raskausviikkoja 33 +). Positiivinen yllätys siellä osastolla oli kodinomaiset synnytyshuoneet, kaikki matkan varrella tapaamani kätilötkin ovat olleet mukavia.

Koko lääkärikunta, psykologeineen, kätilöineen päivineen ovat ponnekkaasti olleet alatiesynnytyksen kannalla, yhtään positiivista kommenttia en ole saanut sektiota puoltamaan. Voi melkein sanoa tähän menneen ilo koko raskausajasta. Joutuu itse ottamaan hirveän vastuun, kun kaikki ovat sitä mieltä, että lapsen parasta ajatellen alatiesynnytys on ainoa oikea tapa ja kun ei vaan silti itse kykene eikä uskalla.

Pelkään, että minut saadaan ansaan, luvataan kymmenen hyvää, kaikenlaisia kivunlievityksiä, joita sitten ei kukaan ehdikään antamaan ja jätetään yksin. Pelkään myös, ettei mies kauaa siellä sairaalassa viihdy, vaan häipyisi kesken kaiken. Ja sitten minusta tulisi samanlainen kauhusynnytyksiäni lopun ikääni toitottava katkera nainen kuin äitinikin, marttyyri joka uhrasi kehonsa, virtsanpidätyskykynsä jne. Pahinta olisi myös se, jos jatkaisin kierrettä ja tartuttaisin synnytyspelon mahdolliselle tyttärelleni. Itselläni on synnytyspelko kulkenut mukana pikku tytöstä saakka.

 

En oikein osaa muuta sanoa kuin, että itse tiedät parhaiten miten tahdot synnyttää. Jos alateitse synnyttäminen tuntuu aivan mahdottomalta asialta, vaadit sektiota.

Itse toivon jokaiselle synnyttävälle yhtä ihanan ja ikimuistoisen synnytyksen kuin olen itse saanut kaksi kertaa kokea. Olen synnyttänyt alateitse, se on sattunut ja toisella kerralla repesin mukavasti virtaputken suulle, mutta silti kokemukset ovat ihanat ja voisin vaikka heti lähteä synnyttämään. Mitään ikävää muistoa ei ole jäänyt, onneksi.

Uskoisin suurimman osan hoitohenkilökunnasta puoltavan alatiesynnytystä, koska se on luonnollinen tapa ja luonnollisin kaino lapsen syntyä. Sektiossa on omat riskinsä, kuten tietty alatiesynnytyksessäkin.

Itse taasen pelkään sektiota hirmuisesti. Ajatuskin on ahdistava. Toinen mitä tavallaan pelkään on episitomia, jota minulle ei siis koskaan ole tehty (ja toivon mukaan ei tehdäkään).

Suosittelisin lukemaan ihania ja mahtavia synnytyskertomuksia. Ei kaikki synnytykset ole hirveitä ja traumatisoivia. Se on pieni osa synnytyksistä. Niistä vain tahdotaan enemmän kertoa ja kirjoittaa. Voisihan olla niinkin, että itse koet mitä ihanimman synnytyksen.

Onnea synnytykseen ja loppu raskauteen. Ja toivottavasti saat juuri sellaisen synnytyksen millaisen itse tahdot ja millaisesta olet haaveillut. :heart:

 

Eli minäkin pelkään sektiota. Jo elkalla neuvolakäynnillä on merkitty papereihin toimenpidekammo ja se, että jo sektioon joudutaan on se ehdottomasti tehtävä nukutuksessa.

Ja se että niistä ikävämmistä synnytyksistä puhutaan niin paljon, johtuu varmasti siitä, että jos synnytys on helppo, ei siitä ole juuri kerrottavaa. Eli ne joiden synnytys on helppo, eivät sitä myöhemmin juuri muistele, se oli vaan väline päämäärään pääsyyn, eli vauvan samiseen.

Ainakaan mä en edes tiedä synnytykseni yksityiskohtia, kun oli vauva vieressä ei todellakaan kiinostanu montako tikkiä sitä nyt sitten on ommeltu ja mitä muuta noin lääketeieteelliseltä kannalta katsoen on tapahtunu. Eli synnytyskertomukseni menisi jotenkin näin " Lapsivedet meni, mutta synnytys ei alkanut. Pelkäsin kuollakseni käynnistystippaan joutumista, mutta selvisin siitä hengissä. 2 tuntia istuin jäykkänä sängynlkaidalla ja olin ihan varma että jos liikahdan suoni repeää, mutta alkoihan se synnytys lopulta ja siinä touhussa unohtui jo mokoma tiputuskin. supistus kesti 4 tuntia 15 minuuuttia, istukan ulospainaminen oli vähän ikävämpi juttu, kun olisin jo kovin halunnu päästä tutustumaan vauvaan. Kävin suihkussa ja olin elämäni kunnossa. Vietin 3 tappavan tylsää yötä sairaalassa" Ei tuota kenellekkään kehtaa kertoa, lynkkaisivat ne muut äidit. Kyllä synnytyskertomusta nyt vähän pitäisi pystyä kauhistelemaan

Aina synnytys varmasti jollaintavalla jännittää. Vaikka itsellä on ollu ihan positiiviset ja helpot synnytykset, silti 2 kerta jännitti enemmän kuin ensimmäinen ja nyt tuntuu tämä 3. jännittävän vielä enemmän. Kai sitä on vanhemmiten tullu mukavuudenhaluiseksi, ei viittis enää nähdä vaivaa minkään eteen. Tota synnytystä vaan ei voi oikein teettää kenelläkään muulla

 

En tiedä onko tästä kovinkaan paljon hyötyä mutta kerronpa nyt kuitenkin!

Eli sanoit pelkääväsi synnytystä. Itse pelkäsin myös aluksi, en tosin noin pahasti kuin sinä mutta pelkäsin kuitenkin. Eniten mua pelotti kipu ja ponnistusvaihe ja mietinkin jo sektiota vaihtoehtona.. mutta kun synnytys koitti, koin ERITTÄIN ihanan synnytyksen...

Supistukset olivat kovia ja kestin niitä yllättävän pitkään ennen epiduraalia.. jos olisin tajunnut itse, olisin voinut ottaa sen aiemmin kun sitä tarjottiin.. (ainakin minulle tarjottiin epiduraalia ajoissa) kun epiduraali vaikutti, se tunne oli todella helpottava ja ihana! Sain nukuttua (huom, nukuttua KESKEN synnytyksen) muutaman tunnin ja herättyäni alkoi minua ponnistuttaa.. lääkäri katsoi tilanteen ja antoi ponnistaa. Kuvittelin ponnistusvaiheen todella kivuliaaksi mutta todellisuudessa se ei tehnyt kipeää. ponnistusvaihe kesti 13 minuuttia. Sanotaan, että tunne oli inhottava, kuin iso kakka olisi ollut jumissa Mutta kipua se ei ollut. Minulta leikattiin väliliha jota en edes tuntenut..

Oman kokemukseni perusteella, synnytystä en tosiaan pelkää enää. Eihän kaikki synnytykset yhtä hyvin mene mutta se on todella paljon myös itsestä kiinni. Eli JOS päätätkin synnyttää alateitse, ajattele vain positiivisa kokemuksia. Ajattele valmiiksi, että juuri sinun synnytyksestäsi tulee upea kokemus. Lähde vaikka liiankin aikaisin synnytyslaitokselle, eivät he sinua sieltä pois käännytä jos olet pelkopolillakin käynyt. Ei varmasti! Seuraatte synnytystä tarkoin vaihe vaiheelta ja heti kun tuntuu pahalta niin pyydät oloosi vaihtoehtoja
Kun kaikki tajutaan ajoissa, niin synnytys on varmasti upea!

en tuomitse sektiosynnytyksiä millään tavalla, mutta suosittelen alatiesynnytystä!!

Itse synnytyin Jorvissa ja minusta se oli upea paikka. Synnytyksessä ei höselletty, eikä siitä tehty liian isoa numeroa (vaikka kuitenkin sen verran, että sehän on äitien yksi mahtavimmista kokemuksista, sitä ei sovi unohtaa)
Eli tsemppiä mitä ikinä päätätkin
Muista, että sektio on aina riskisynnytys jos kaikki on hyvin. Paranemisprosessi on yleensä pidempi ja raskaampi!

 

mikä siinä synnytyksessä niin pelottaa, mun mielestä eka kertalaisille ei sais antaa mitään pelkosektiota. Vauvalle alatie synnytys on luonnollisin reitti tulla ulos ja mun mielest sitä kannattaa kokeilla. kyllä ne kätilöt seuraa tarkkaan tilannetta ja nykypäivänä on niin paljon näitä kivun lievityksiä et ei siellä turhasta kivusta tarvii kärsiä!!! Ite oon aina nuorena sanonu et mä en synnytä et haluan sektion, mut esikoista kun odotin ni mieli muuttu ja alateitse synnytin ja se oli mun mielest helppoo. Siskon sektiossa olin mukana reilu vuosi sitten ja se oli hirveää, nyt meil pitäis toisen syntyä minä päivänä tahansa ja toivon et kaikki menee hyvin, sillä sektioon en suostu jollei oo ihan ihan pakko!!!! Mutta tää on vaan mun mielipide!! Mutta mieti sitä et jos sut nyt leikataan ni voipi olla et myöhemmin et välttämättä sitten voi enää kokeilla alatie synnytystä vaika haluaisitkin!!

 

Minä kävin myös pelkopolilla ennen synnytystä,rv oli jotain 36 muistaakseni.Sitä ennen olin itkenyt ja pelännyt päivittäin jo monta kuukautta,mutta en uskaltanut puhua kenellekkään.Lääkäri oli tosi vähättelevä,tuntui että ei kuunnellut ollenkaan pelkojani.Sen puoleen ymmärrän sinua,vaikka en itse halunnutkaan sektiota vaan pelkäsin sitä vielä enemmän.Pelkäsin että en ehdi saada puudutuksia,että menetän itsehillintäni,että nolaan itseni täydellisesti.Kaikista eniten pelkäsin sitä kun en tiedä mitä siellä tapahtuu enkä voi hallita tilannetta.

Mutta kas kummaa,kun mentiin synnärille ja minulle lähes heti tarjottiin epiduraalia,en sitä halunnutkaan!Luulen että esitietolomakkeeseen kirjatut toiveet + pelkopolikäynti tekivät sen,että minusta pidettiin huippuhyvää huolta ja puudutuksia tarjottiin mutta en niitä halunnut missään vaiheessa.Tosin juuri ennen ponnistusvaihetta laitettiin pudendaali,mutta se ei enää ehtinyt auttaa.Kaikki meni niin kuin pelkäsin,en saanut(omaa syytäni) puudutuksia,olin aivan avuton suppareiden kourissa,mutta se oli positiivista avuttomuutta.Joku muu minussa oli ottanut vallan ja auttoi lasta syntymään.Ponnistusvaihe kesti 21min. ja se oli parasta,kun sain tosissaan tehdä jotain synnytyksen eteen.Väliliha leikattiin ja ilm.repesin myös vähän,mutta sitä en tuntenut,ennen kuin yritin istua.

Toivottavasti tämä auttoi edes vähän,kyllä siitä selviää.Ehkä mulla auttoi se,että pelkäsin pahinta,ja kun se ei ollutkaan niin kamalaa niin se olikin ihanaa Toivon että päädyt alatiesynnytyksen kannalla,se on niin upea kokemus että tuskin moni vaihtaisi pois!Ja jos jotain hämminkiä tulee,niin kyllä henkilökunta sen huomaa ja lapsi leikataan pois.Muista vain kirjata kaikki toiveesi paperille!

 

Joo, tämä positiivisten synnytyskokemusten kertominen tuntuu kyllä jotenkin toisten pettämiseltä. En haluaisi vähätellä kenenkään pelkoja tai traumoja, mutta uskon että omalla asenteella on suurin merkitys kivunsietoon.

Jos synnytyspelko johtuu hoikasta lantiosta tm. niin ymmärrän sektion kyllä täysin, mutta yleisesti ottaen synnytys on nisäkkäille luonnollista. Ei se kipu ole mitään hirveää. Jos joku haluaa pelotella toisia kokemuksellaan, siinä on todennäköisesti jotain muuta esim. huomionkipeyttä seassa. On aivan ihanaa saada oma lapsi syliin ja olla itse siinä täysissä voimissa vaikkakin ehkä hiukan repeämiä alapäässä (jotka paranevat). Itse en olisi halunnut sektiota missään tapauksessa, sillä se olisi rajoittanut omaa huolehtimiskykyäni vauvastani. Sairaalastakin pääsee pikemmin omaan rauhaan kun on alatiesynnytys takana.

Mainostaisin taas synnytysjakkaraa, joka ainakin minulle sopi hyvin. Ottakaa aktiivinen rooli synnytyksessä. Jos jää valittelemaan kipua, niin se luultavasti jää nakertamaan itsetuntoa, mutta kun pinnistelee ja tekee työtä sen lapsen eteen niin ei se katkeruus nouse. Uskon että ne jotka valittelevat ovat itseasiassa pettyneet omaan asenteeseensa ja haluavat liioitella negatiivista kokemustaan.

Minä en ole mikään poikkeusyksilö, koen hirveitä kuukautiskipuja jotka ovat välillä ihan sietämättömiä. Mieluummin synnyttäisin joka kuukausi kuin kärsisin menkoista, sillä niillä ei ole mitään näkyvää lopputulosta. Silti kipukynnyksestäni huolimatta olen synnyttänyt kaikki lapseni ilman puudutuksia ja iloinnut heistä ensihetkistä saakka ilman lääketokkuraa/lamaantunutta liikuntakykyä. Minulla oli repeämiä ja istukan irrotuksesta johtuvia komplikaatioita mutta koskaan en niitä vaihtaisi. Synnytykset ovat suurimpia elämyksiä!

Äitini on myös äitisi tapaan ollut aina katkera valittaja, sekä hänen äitinsä jne. kaikki naiset äidin puolelta. He ovat myös muissa suhteissa kovin itsekkäitä eivätkä ole valmiita tekemään mitään mikä ei suoraan hyödytä heitä.

Mutta kun kipu ja repeämät ovat niin pieni hinta suvun jatkamisesta! Miksi et tarjoaisi lapsellesi luonnollista tietä maailmaan jos se ei vaaranna (rakenteellisista syistä) ketään? Mitä olisit tehnyt ennen lääketieteen kehittymistä vastaavassa tilanteessa? Olisitko hankkinut lasta lainkaan? Luotatko yleensä siihen että nykyään on oikeus kaikkeen mikä helpottaa omaa oloa, ja kaikilla on vastuu vain itsestään?

Sillä sektiopäätöksesi voi olla yhtä traumaattinen lapsellesi kuin kipuvalittelut (jotka äidin suusta ovat kyllä pahimman luokan verbaalista väkivaltaa tyttäriään kohtaan). Eli hän saa sen mallin itselleen jonka annat hänelle, eikä synnytyksen kohtaamatta jättäminen välttämättä ole hänen mielestään ymmärrettävää.