A
Ahdistunut äiti
Vieras
Olen kirjoittanut aiheesta tänne aikaisemminkin. Taustana siis, että pari kuukautta sitten neuvolassa sanottiin, että vauvamme takaraivo on hieman litistynyt. Olen nyt kehittänyt tästä litistymästä itselleni jonkinlaisen hirveän ahdistuksen, joka vain jatkuu ja jatkuu... voisi jo sanoa, että minulla on asiasta pakkomielle.
Poden siis ahdistusta ja huonoa omaatuntoa aina, kun joudun pitämään vauvaa selällään. Pyrin nykyisin pitämään vauvaa lattialla mahdollisimman paljon vatsallaan ja olen jopa lopettanut vaunulenkit lähes kokonaan, jottei hän joutuisi makaamaan turhaan kopassa. Jos joskus on pakko käydä esim. kaupassa ja joudun ottamaan vauvan mukaan, koen syyllisyyttä siitä että tämä joutuu makaamaan "turhaan" sen 45-60 minuuttia, mitä kauppareissuun menee. Samaten poden syyllisyyttä, jos annan vauvan maata välillä selällään leikkimatolla, tai pidän häntä selällään vuoteella ja leikin hänen kanssaan. Kuitenkaan en pysty pitämään vauvaa koko ajan sylissäkään, eikä hän jaksa olla aina pelkästään vatsallaan, vaikka nykyään viihtyy niinkin päin jo melko pitkään kerrallaan.
Huomaan katselevani vauvan päätä vähän väliä ja miettiväni, kuinka pahasti se on litistynyt ja onko se mennyt huonompaan vai parempaan suuntaan kuin ennen. Ihmisten ilmoilla liikkuessa minulla on pakkomielle katsella muiden vauvojen päitä siinä toivossa, että näkisin että muillakin on samanmuotoiset päät ja se on ihan "normaalia". Ja sitten ahdistun lisää siitä, että kenelläkään muulla ei näytä olevan tuollaista pientä litistymää takaraivossa. Koen äitinä huonommuutta; mitä nuo muut osaavat tehdä eri tavalla, että heillä ei tätä ongelmaa ole? Miksi vain minä olen onnistunut "pilaamaan" vauvani pään, ja mahdollisesti aiheuttamaan tälle tulevaisuudessa oppimisvaikeuksia tai neurologisia ongelmia? Miksi tottelin, kun neuvolalääkäri käski tekemään vauvan kanssa pitkiä vaunulenkkejä? Miksi makuutin vauvaa lattialla selällään, kun neuvolassa sanottiin että vauvaa pitäisi pitää enemmän lattialla - enkä tajunnut, että olisi pitänyt pitää vain vatsallaan?
En ajattele asiaa koko ajan, mutta se tulee mieleen useita kertoja päivässä, ja välillä vaivun miettimään sitä niin paljon ja toistuvasti, että pelkään jo vauvankin huomaavan, että olen poissaoleva ja ahdistunut. Hyvinä päivinä onnistun olemaan ajattelematta asiaa kovin paljon ja pystyn puuhastelemaan vauvan kanssa normaalisti, mutta välillä koen että en osaa ahdistukseltani edes nauttia koko vauva-ajasta. Tuntuu, että olen tehnyt tästä ihan suhteettoman suuren ongelman itselleni - ja kuitenkaan en osaa olla välittämättä siitä ja keskittyä siihen, että minulla on ihana, kaunis, nauravainen ja suloinen vauva.
Anteeksi pitkä selostus, oli pakko päästä purkamaan jonnekin. Apua kaipaan. Mitä tässä voisi tehdä?
Poden siis ahdistusta ja huonoa omaatuntoa aina, kun joudun pitämään vauvaa selällään. Pyrin nykyisin pitämään vauvaa lattialla mahdollisimman paljon vatsallaan ja olen jopa lopettanut vaunulenkit lähes kokonaan, jottei hän joutuisi makaamaan turhaan kopassa. Jos joskus on pakko käydä esim. kaupassa ja joudun ottamaan vauvan mukaan, koen syyllisyyttä siitä että tämä joutuu makaamaan "turhaan" sen 45-60 minuuttia, mitä kauppareissuun menee. Samaten poden syyllisyyttä, jos annan vauvan maata välillä selällään leikkimatolla, tai pidän häntä selällään vuoteella ja leikin hänen kanssaan. Kuitenkaan en pysty pitämään vauvaa koko ajan sylissäkään, eikä hän jaksa olla aina pelkästään vatsallaan, vaikka nykyään viihtyy niinkin päin jo melko pitkään kerrallaan.
Huomaan katselevani vauvan päätä vähän väliä ja miettiväni, kuinka pahasti se on litistynyt ja onko se mennyt huonompaan vai parempaan suuntaan kuin ennen. Ihmisten ilmoilla liikkuessa minulla on pakkomielle katsella muiden vauvojen päitä siinä toivossa, että näkisin että muillakin on samanmuotoiset päät ja se on ihan "normaalia". Ja sitten ahdistun lisää siitä, että kenelläkään muulla ei näytä olevan tuollaista pientä litistymää takaraivossa. Koen äitinä huonommuutta; mitä nuo muut osaavat tehdä eri tavalla, että heillä ei tätä ongelmaa ole? Miksi vain minä olen onnistunut "pilaamaan" vauvani pään, ja mahdollisesti aiheuttamaan tälle tulevaisuudessa oppimisvaikeuksia tai neurologisia ongelmia? Miksi tottelin, kun neuvolalääkäri käski tekemään vauvan kanssa pitkiä vaunulenkkejä? Miksi makuutin vauvaa lattialla selällään, kun neuvolassa sanottiin että vauvaa pitäisi pitää enemmän lattialla - enkä tajunnut, että olisi pitänyt pitää vain vatsallaan?
En ajattele asiaa koko ajan, mutta se tulee mieleen useita kertoja päivässä, ja välillä vaivun miettimään sitä niin paljon ja toistuvasti, että pelkään jo vauvankin huomaavan, että olen poissaoleva ja ahdistunut. Hyvinä päivinä onnistun olemaan ajattelematta asiaa kovin paljon ja pystyn puuhastelemaan vauvan kanssa normaalisti, mutta välillä koen että en osaa ahdistukseltani edes nauttia koko vauva-ajasta. Tuntuu, että olen tehnyt tästä ihan suhteettoman suuren ongelman itselleni - ja kuitenkaan en osaa olla välittämättä siitä ja keskittyä siihen, että minulla on ihana, kaunis, nauravainen ja suloinen vauva.
Anteeksi pitkä selostus, oli pakko päästä purkamaan jonnekin. Apua kaipaan. Mitä tässä voisi tehdä?
